Sinä iltana oli Danielan mahdoton nukkua. Päivän tapahtumat
nousivat yhä uudelleen hänen mieleensä ja samalla entinen harmi
Trélazurea kohtaan heräsi jälleen. Hän toisti mielessään koko
hänen nuhdesaarnansa, ja eniten siinä häntä harmitti hänen varma,
itsetietoinen sävynsä, se armollinen tapa, millä hän antoi anteeksi
Danielan tietämättömyyden sekä hänen ylimielisyytensä. Tosin Raoul
hetkeä myöhemmin oli polvistunut voitettuna hänen jalkojensa juureen;
mutta nyt kun Daniela ei tuntenut enää hänen läheisyytensä tenhoa,
nyt itse riidan aihe työnsi kokonaan syrjään sovintokohtauksen. Eikö
hänen olisi ollut viisaampaa pysyä uhkauksessaan ja rikkoa välit?
Ajatuksissaan hän alkoi sommitella kirjettä, jonka hän oli päättänyt
kirjoittaa. Mutta sanat takertuivat toisiinsa, lauseet eivät tahtoneet
järjestyksessä seurata toisiaan; kahden kylmän lauseen väliin pujahti
lempisanoja, jotka Raoul oli kuiskannut hänen korvaansa ja jotka
olivat saattaneet hänenkin sydämensä rakkaudesta vuotamaan yli
äyräittensä. Ja sittenkään -- hänen ei olisi pitänyt tyytyä sellaiseen
kohteluun, ei sallia, Raoulin sanoa, että hän naimalla hänet tahtoi
kohottaa hänet ranskalaiseksi ja ylhäiseksi naiseksi, joskin hänen
ensin täytyi kasvattaa häntä; ei sietää sitä, että Roaul piti itseään
ikäänkuin kuninkaana, joka tahtoi kohottaa paimentytön valtaistuimelle,
maailmanmiehenä, joka armollisesti lupasi ohjata kömpelöä,
harhaanjohdettua, puutteellisen kasvatuksen saanutta saksalaista
porvarinaista, jotta hän kelpaisi parisilaisen kreivittären asemaan...
Kaikki nuo ajatukset kalvoivat hänen rakkauttaan, aivankuin mato
ruusua. Milloin hän imi ahnaasti itseensä ruusun tuoksua, milloin hän
näki sen madonsyömänä kuihtuvan. Hän heitteli itseään levottomana
vuoteellaan. Vihdoin, päästäkseen irti tästä tuskasta, hän päätti
nousta ja todellakin kirjoittaa kirjeen.
"Se rauhoittaa minua", tuumi hän itsekseen, "kirjoitan paperille ne
ajatukset, jotka liikkuivat mielessäni silloin, kun aioin rikkoa
välimme; samalla irtaannun siitä harmista, joka kiusaa minua siksi,
että en ole saanut purkaa sitä esille."
Hän sytytti kynttilän, kietoi ympärillensä aamunuttunsa ja astui
kirjoituspöytänsä luo.
"Tietystikään en lähetä kirjettä," jatkoi hän yksinpuheluaan
ryhtyessään kirjoittamaan, "sillä mehän teimme sovinnon ja rakastamme
toisiamme..."
Hän otti käteensä Raoulin valokuvan, joka seisoi pöydällä ja syventyi
noiden rakkaitten kasvonpiirteitten tutkimiseen.
"Niin, me rakastamme toisiamme. Mutta sittenkin säilytän kirjeeni.
Ehkäpä toistuu samantapainen kohtaus, silloin annan Raoulin lukea
sen, jotta hän tietäisi, miten hänen sanansa loukkaavat minua ja mitä
yleensä ajattelen siitä armollisesta kasvatuksesta, jota hän tahtoo
minulle antaa. Puhua en kuitenkaan koskaan voisi hänen kanssaan, sitä
paitsi hän keskeyttäisi minut kaikenlaisilla korusanoilla, jotka
olisivat jälleen kumottavat, ja siksi on parasta, että minulla on
kirjallinen selitys varalla."
Ja hän kirjoitti:
Kreivi Trélazure!
Olen luvannut esittää teille syyt miksikä kieltäydyn teidän
kohottamisyrityksestänne. Tässä ne ovat.
Ensiksikin en pidä minään kohotuksena sitä, että minusta,
sen sijaan että olen itävaltalainen tai tanskalainen, tulisi
-- ranskalainen, ja että rouva Dormesin asemesta olisin --
kreivitär de Trélazure. Minä olen vapaa sekä kansallisista että
säätyennakkoluuloista.
Edelleen olen sitä mieltä, että jos te arvelette minun tätä
nykyä olevan alemmalla asteella kuin naimiseni jälkeen, niin te
käyttäydytte epähienosti sanomalla sen minulle samoinkuin sillä
kertaa, jolloin näytitte minulle äitinne kirjeen. Pikemmin teidän
pitäisi tuntea vastaanottavanne suuren armon, kun minä alennun
teidän puoleenne. Että te ette sitä tunne, että te ette kunnioita
ja ole ylpeä minun lahjoittamastani suosiosta, siinä myöskin syy,
miksi nyt riistän sen teiltä.
Mutta tärkein syy on tämä: meidän sielumme eivät ole
sopusointuisia. Niiden yhteissointu sorahtelee pahasti -- sen
vuoksi minä myöskin asetin sen vaatimuksen, että me yhdessä
ollessamme välttäisimme kaikkia keskusteluja. Mutta siihen te
ette suostunut. Sillä vaikka te tänään huomasitte (vasta tänään!
-- minä olen ollut siitä selvillä teidän ensi käynnistänne
saakka), että meidän mielipiteemme ovat eriäviä, niin te toivotte
sittenkin voivanne vetää minut alas omalle kannallenne, kasvattaa
minut uudestaan ja karkoittaa ne vaaralliset erehdykset, jotka
uhkaavat minun kaikkea tukea vailla olevaa järkeäni. Oi, miten
kernaasti, miten nöyränä ja taipuvana olisin antautunut hengen
johdettavaksi, jonka käsityskanta olisi laajempi kuin minun
omani, -- mutta, paha kyllä, meidät erottavat toisistaan ne
rajamuurit, joiden sisäpuolelle teidän ajatuksenne ovat salvatut
ja joiden yli minun ajatukseni ovat jo kohonneet.
Se kuulostaa itserakkaalta. Sellaista en koskaan suullisesti
olisikaan uskaltanut sanoa; mutta nyt, kun kirjoitan todellisen
vakaumukseni paperille, täytyy minun sanoa: minä tiedän, että
maailmankäsitykseni on laajempi kuin teidän; siksi on mahdotonta
ajatella, että minä voisin palata teidän kannallenne; mutta sillä
välin kuin minä näen selvänä edessäni teidän ajatuspiirinne
ja tiedän, minkä vuoksi en ole samaa mieltä kuin te, on
minun ajatusmaailmani suljettu teiltä -- vapaaehtoisesti ja
itsepäisesti suljettu noiden rajamuurien vuoksi.
Te olette kaksisataa vuotta minua nuorempi ja kuitenkin te
tahdotte minua, kokeneempaa, opettaa. Te arvostelette maailmaa,
luomista, moraalia suurten vuosisatojen käsityskannan mukaan;
minun mielipiteeni ovat nykyisen vuosisadan viimeiseltä
neljännekseltä. Kahdeksan vuoden työtä, kehitystä, valistusta
olen käyttänyt hyväkseni, jota vastoin te olette jäänyt
paikoillenne, takertunut päivä päivältä yhä enemmän rappeutuviin
pilareihin, ja sitä te ylvästellen nimitätte vanhollisuudeksi.
Älkää käsittäkö minua väärin. En tahdo väittää, että minun
heikko henkeni olisi omistanut omakseen näiden kahden vuosisadan
ajatusvalloitusten kaikki tulokset, ja yhtä vähän väitän
sitäkään, ettette te olisi saanut siitä minkäänlaista osaa,
kumpikin väite olisi aivan mahdoton; minä pidin vain silmällä
kumpaistakin periaatetta, jotka meidän sieluissamme sotivat
toisiaan vastaan ja asetin ne määrittelemättöminä vastatusten
-- nimittäin perintätiedot toiselta puolen, kehityksen toiselta
puolen. Minä tahdoin siten vain näyttää toteen, että teidän
ei onnistu entisyyden vartiopaikaltanne, jonka minä tunnen,
viekoitella minua pois siltä nykyajan maaperältä, jota te ette
tunne. Kaikkea sitä, jota te kehutte ja rakastatte, olen minä
oppinut halveksimaan tai vaihtanut sen ihanteisiin, joiden
hyvyyden tai toteutumismahdollisuuden te kiellätte: maailman
rauhaan, ajatuksenvapauteen yhdenvertaisuuteen. Niin, se
on totta, niissä teoksissa, jotka eivät saa ryvettää minun
budoaariani, sotivat uuden ajan tutkijat kaikkia noita vanhoja
epäjumalia vastaan, joskin te näette siinä vain Jumalan pilkkaa
ja hyveitten halveksimista; mutta me tiedämme, että meillä on
Jumala, jota ei tule enää palvella taikauskoisin juhlamenoin,
ihmeitä vaativin rukouksin, vaan koettamalla ymmärtää luontoa
ja kaikkea suurta mitä maailmassa on -- jotta eteemme kohoaisi
hyveitten ihanne, joka ei alennu orjuuteen eikä kansojen
keskisiin joukkomurhiin, vaan pyrkii kaikkikäsittävään,
onneatuottavaan rakkauteen... Niin, me tunnemme tulleemme
paremmiksi, kohonneemme korkeammalle, samalla kun tiedämme
alituisesti tulevamme paremmiksi ja kohoavamme korkeammalle;
pitäisikö meidän siis yhä edelleen ottaa korviimme niiden
huutoja, jotka ovat pysähtyneet muurin taakse eivätkä lainkaan
näe vuorenhuippua, jonne me olemme kiivenneet?
Daniela luki mitä hän oli kirjoittanut ja sulki kirjesalkun. Hän tunsi
suurta helpotusta.
"Sen sinä saat lukea", sanoi hän kääntyen valokuvan puoleen, "kun
taaskin olet pahankurinen, sinä paha lapsi. Sinä et tunne minua, mutta
sinä rakastat minua... Karkoittakaamme kaikki filosofia luotamme ja
olkaamme onnelliset! Hyvää yötä!"
Hän suuteli kuvaa ja pani jälleen maata. Neljännestunnin kuluttua hän
oli vaipunut uneen.
Trélazure istui samaan aikaan myös kirjoituspöytänsä ääressä. Hän
kirjoitti jälleen veljelleen Armandille. Tämä veli oli entisiltä
ajoilta saakka ollut hänen uskottunsa. Lapsuudesta asti hän oli
tottunut kertomaan kaikki leikkitoverilleen, joka myöhemmin oli ollut
myöskin hänen sotilas- ja huvittelutoverinsa. Sen lisäksi hän oli nyt
-- kun molemmat veljet olivat kihlautuneet -- hänen naimatoverinsakin.
Rakas Armand!
Varsin pian tapaan sinut jälleen, sillä pysyn päätöksessäni ja
tulen häihisi Ranskaan ja palaan sitten äitimme kanssa tänne
omiin vihkiäisiini. Vaikka siis varsin pian saan tavata sinua,
haluan sittenkin kirjoittaa sinulle, kertoakseni sinulle eräästä
asiasta, joka suuresti on järkyttänyt minua. Ajattelehan: tänään
olin vähällä rikkoa välini morsiameni kanssa. Ei puuttunut
paljon, että jälleen olisin ollut vapaa mies, olisin saanut
vielä muutaman vuoden nauttia vapaudestani ja tehdä sitten yhtä
järkevän valinnan kuin esimerkiksi sinä.
Sinä näet, että puhun kihlaukseni rikkoutumisesta ikäänkuin
suhteellisesta onnesta, ja sittenkin -- olen äärettömän
rakastunut -- tein mitä ikänä saatoin, niin, suorastaan nöyryytin
itseni, torjuakseni tämän vaaran luotani ja kietoakseni jälleen
ketjut kaulaani. Et voi lainkaan kuvitella mielessäsi, miten
tämän naisen kauneus on saanut rakkauteni leimuamaan, ja sinä
tiedät myöskin, etten voi saada häntä omakseni muulla tavalla
kuin ottamalla hänet vaimokseni.
Vaikka ihailenkin häntä, en kuitenkaan ole sokea hänen vioilleen
ja heikkouksilleen -- ja sehän se juuri oli tehdä tyhjäksi
meidän tulevaisuudenliittomme. Minä näen varsin hyvin, mitä
häneltä puuttuu, jotta hän täyttäisi naisen ihanteen. Häneltä
puuttuu vankka kasvatuspohja, jonka meidän ranskalaiset tyttömme
saavat, ehkäpä myöskin synnynnäinen hienotunteisuus, joka estää
heitä pitkin koko heidän elämäänsä lankeamasta sellaisiin
tahdittomuuksiin, joihin kaikki muut paitsi ranskalaiset naiset
tekevät itsensä enemmän tai vähemmän syypääksi.
Mutta täytyypä minun kertoa sinulle, mitä on tapahtunut, muuten
voit luulla, että morsiamellani on tapana nostaa jalkansa
pöydälle tai jotain muuta senkaltaista. Ei, kysymyksessä ovat
hienommat seikat.
Morsiameeni on tarttunut saksalainen pedantteria. Hän puhuu
naisen yhdenvertaisuudesta. Hän hankkii itselleen tieteellisiä
kirjoja. Ja, hyvä Jumala, minkälaisia kirjoja! Mainitsen yhden
ainoankin: Darwinin. Ranskalaista kirjallisuutta tuo raukka lukee
erään wieniläisen professorin johdolla, jolla tietystikään ei ole
vähintäkään aavistusta kielestämme. Koko juttu olisi naurettava,
jollei se samalla olisi niin harmillinen.
Tänään tullessani morsiameni luo istui hän pöydän ääressä,
joka oli täynnä kirjoitusvihkoja ja paksuja nidoksia. Voit
kuvailla mielessäsi, miten huonosti sellainen soveltuu kauniin
rouvan koko olentoon. Kauniilla naisella tulee olla vieressään
silkkinen työkori ja korkeintaan korukantinen runovihko, se
heittää suloisen heijastuksen häneen, jota vastoin tuollaiset
oktaavikokoiset paksut kirjat -- kauhistavaa! Minä tutkin
tarkasti niitä: ei ainoatakaan hyvää kirjaa koko joukossa.
Ainoastaan uudenaikaista töhryä. Ei ainoatakaan romaania --
uudenaikaisia romaaneja vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa
-- vain tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tiedäthän itsekin,
miten vaarallisia kaikki nuo uudet aatteet ovat: miten
kansankiihkoisia, vallankumouksellisia, paheellisia, sen ohella
pintapuolisia ja kielen puolesta heikkoja ne ovat. Me, jotka
olemme saaneet klassillisen kasvatuksen etevien miesten johdolla,
me kauhistumme niitä hairahduksia, joihin tätä pohjaa vailla
oleva uudenaikainen henki tekee itsensä syypääksi; me kartamme
sellaista lukemista, joka voisi vain pilata meidän kielikorvamme
ja sen lisäksi ikävystyttää meitä. Luonnollisesti huomautin tästä
morsiamelleni ja sanoin, että hän oli joutunut harhatielle.
Sinun ei pidä luulla, että olisin pelännyt Danielan hengen
saaneen tartuntaa noista uudenaikaisista periaatteista --
hän on nainen, ja sen vuoksi hän ei ymmärrä suuria niiden
sisällyksestä -- mutta vain se seikka, että hänen ajatuksensa
liikkuvat sellaisilla aloilla, antaa hänelle, niinkuin äsken
sanoin, vähäisen pedantisuuden leiman ja mikä voi tehdä hänet
-- taivas varjelkoon siitä tulevaa kreivitär Trélazurea! --
hiukan naurettavaksi. Sinun ei pidä luulla, että olisin huomannut
morsiameni olevan Voltairen tai Darwinin aatteiden kannattajan;
ei! Jumalan kiitos, hän on siveä ja hurskas nainen ja minä
toivon sinun tietävän, etten sellaista hirviötä voisikaan naida.
Olen hyvin suvaitsevainen; voin kunnioittaa yksin skeptillistä
filosofiaakin; kun Parisissa tapaan Caron tai jonkun muun hänen
kaltaisensa miehen, niin yhdessä-olo heidän kanssaan tuottaa
minulle nautintoa -- nuo miehet ovat opiskelleet; he ovat ehkä
väärässä, mutta he ovat vakavan työn nojalla saavuttaneet
vakaumuksensa -- sanalla sanoen, minä kunnioitan heitä --
mutta minun on mahdoton olla suvaitsevainen tuollaista luonnon
epäsikiötä, jumalatonta naista kohtaan. Vapaa-ajattelijatar!
Minua kauhistuttaa! Silloin on sioux-intiaaninainenkin parempi.
Kaikki naisellinen runous katoaisi yhdellä iskulla maailmasta,
jollei olisi enää alttarin edessä polvistuvia naisolentoja,
nuoria äitejä, jotka opettaisivat pienokaisiaan rukoilemaan,
neitoja, jotka rukoilisivat Neitsyt Maariaa... Ole siis
rauhassa, Daniela kantaa rinnallaan ristiä -- vaikkei hän
koskaan ole sallinut minun sitä tarkastaa. -- Sanoin hänelle
hellävaroin ja kärsivällisesti, että häneltä puuttuu muutamia
hienompia ominaisuuksia; mutta silloin hän hyökkäsi pystyyn
kuin naarasleijona ja tahtoi osoittaa minut ovelle. Niin, hän
uhkasi minua täydellisellä erolla: 'Päivän kuluessa minä ilmoitan
teille kirjallisesti, mitkä syyt estävät minua suostumasta
vaimoksenne.' Ja hän olisi täyttänyt myöskin uhkauksensa.
-- Mutta minä turvauduin silloin rukouksiin -- hiukkanen
teatterimaisuutta ei haita, kun naisten kanssa on tekemisissä --
sen lisäksi rakkaudenvakuutuksia ja hyväilyjä -- sellaiset keinot
eivät koskaan ole tepsimättä. Meillä miehillä on katseissamme
ja äänessämme, hellänvoimakkaassa syleilyssämme valta, joka
vaikuttaa niin huumaavasti, että jos me vain uskallamme siihen
turvautua, saamme kaiken naisellisen vihan ja kylmyyden
muuttumaan rakkaudeksi. Niinkuin sanottu, minä aloin hiukan
kuherrella, ja jäähyväiskirje unohtui. Minä vakuutin, etten
välittäisi sen enempää hänen kirjoistansa, ja siinä lupauksessa
pysynkin, -- niinkauankuin emme ole vielä naimisissa.
Kun minulla kerta on aviopuolison oikeudet, niin pidän kyllä
siitä huolen, ettei vaimoni pöydille kasaannu minkäänlaista
törkyä; sitten eivät minun talossani tietystikään saksalaiset
juutalaiset saa enää pitää esitelmiä ranskalaisesta
kirjallisuudesta, ja jos morsian raukkani sielu olisi
todellakin saanut jonkun vamman, siihen olisi takertunut jokin
uskonnollinen epäilys tai vaarallinen oppi, niin jätän hänet
rakkaan ja kunnioitetun abbé Feuillant'in huostaan, joka
kaunopuheisuudellaan hyvinkin pian saa hänet ohjatuksi oikealle
tielle. Samoinkuin naisen heikko ruumis tarvitsee fyysillistä
tukea, samoin tulee voimakkaiden miessielujen varjella noita
hentoja sieluja, jotta harhaopit ja epäilykset eivät saisi murtaa
niitä. Ja sittenkin nuo narrimaiset olennot tahtovat suojattomina
ja turvattomina syöstä keskelle ihmistungosta, antavat raakojen
miesten koroillaan tallata itseään ja nimittävät sitä 'naisen
oikeudeksi'. Mutta minulla oli vastikään tilaisuutta tuoda ilmi
mielipiteeni tästä asiasta Danielalle, ja sain hänet kokonaan
puolelleni, sillä vaikka hän aluksi parilla sanalla puolustikin
naisasiaa, myönsi hän minun olevan oikeassa ja vaikeni lopulta
kokonaan.
Sinä sanot minulle varmaan: Katsohan rakas Raoul, tuollaisiin
ikäviin väittelyihin joutuu, kun ei nai hyvinkasvatettua, nuorta
ranskatarta, vaan antautuu suhteisiin ulkomaalaisen, kierosti
kasvatetun lesken kanssa. -- Sinä olet tuhannesti oikeassa, mutta
minkä sille voin? Rakkaus on meitä voimakkaampi. Ja minä tiedän,
että kykenen oikaisemaan vaimoni pienet hairahdukset. Kaikesta
huolimatta sinun tulevan kälysi kauneus, sulavuus ja ylemmyys
tulee ihastuttamaan sinua.
Nyt lopetan kirjeeni, jonka lukeminen tuskin tuottaa sinulle
huvia, mutta jonka kirjoittaminen on ollut minulle suureksi
huojennukseksi. Jos on harmitellut ja tukahduttanut harminsa,
jos edelleen on pakko salata mielipiteitään, niin tuntuu hyvältä
kerran saada purkaa mieltään samoin ajattelevalle.
Näkemiin.
Uskollinen veljesi Raoul.
Raoul käänsi kokoon kirjeen ja sulki sen kuoreen. Hänenkin pöydällään
oli kehyksissään hänen morsiamensa valokuva. Hän tarkasteli sitä kauan.
"Tuosta veitikkamaisesta hymyilystä, noista suloisista kasvoista ei
vielä käy ilmi minkäänlaista pedanteriaa. Paha ei ole vielä syvälle
juurtunut", tuumi hän itsekseen. Hän painoi kuvan huuliaan vasten.
"Nuku hyvin, sinä pikku narri, onneksi järkevä mies rakastaa sinua niin
narrimaisesti!"