Daniela istui penkereellä.
Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa
nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja
vihkojaan.
"Hyvää päivää Daniela!"
"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."
Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä
lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta
henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille
alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta
sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut
sulhaseensa.
Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä,
oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä
kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul
sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut:
"Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se
onkin katoava -- joskaan ei aivan heti -- niin sittenkin niinpiankuin
sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän
paristamme ovat kadonneet." -- Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän
hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin,
se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." --
"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä
kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." -- "Armaani, älkää käyttäkö
niin suuria sanoja -- ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia
kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." -- "Pysykää toki
kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha --" "On harhakuva,
jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat.
Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja
tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että
maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu -- ehkäpä rakkaudesta
johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on
kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin
että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta
on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia
kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." -- "Teidän
mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" -- "Te olette minun
mielestäni ihastuttava nainen."
Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy
ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan -- niin
elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui
hänestä -- ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä,
hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.
"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."
"Minäkö? -- Nukuin huonosti."
"Olisiko teillä sittenkin oikkuja? Minä sanon teille jo edeltäkäsin,
etteivät nekään voisi saada minua suuttumaan; varmaan nekin pukisivat
teitä."
"Oi niin, oikuthan kuuluvat kai myöskin niihin ihastuttaviin vikoihin,
jotka naisille ovat luvallisia?" sanoi Daniela, jota Trélazuren
keskustelutapa jälleen alkoi ärsyttää.
"Ei niitä kaikille naisille anneta anteeksi -- ne kuuluvat
'ihastuttavien naisten' etuoikeuksiin."
Tämä sana vielä puuttui. Danielan olisi tehnyt mieli ääneensä huutaa
eikä hän voinut kokonaan tukahduttaa vähäistä hampaitten kiristystä.
"Te olette inhottava", sanoi hän.
Trélazure otti nämä sanat vain pienenä ystävällisenä nuhteluna vastaan
ja vastasi:
"Te olette ihastuttava. -- Te tarkastelitte kai parhaillaan Dalian
kirjoitusvihkoja? Tullessani saksankielen opettaja tuli minua vastaan.
Oletteko tyytyväinen pienokaisen edistykseen?"
"Olen kyllä. Mutta opettaja ei tullut Dalian tunnilta, vaan minun."
"Teidänkö? Opiskeletteko te -- entäs mitä?"
"Kaikenlaista: kirjallisuutta --"
"Sehän on hyvin kiitettävää", keskeytti Trélazure, "mutta -- suokaa
anteeksi -- hiukan naurettavaa samalla."
"Naurakaa te vaan!"
"Pikemmin minun tekisi mieleni suuttua, sillä jos vajoatte saksalaiseen
professorimaiseen pedanteriaan --"
"Niin minun sulouteni voisi siitä kärsiä, eikö totta?"
"Sitä minä juuri aioin sanoa."
"Minä tiedän, paha kyllä, aina liiankin hyvin, mitä te aiotte sanoa."
"Sellainen terävänäköisyys riistää tosin kaiken viehätyksen minun
keskusteluiltani. Entäs mitä kirjoja nuo ovat, joita te käytätte
opiskellessanne?" Hän alkoi selailla niitä. "Ah, kaikki saksaa. Miten
raakamaisilta yksin nuo kirjaimet näyttävät! En tosin ymmärrä paljon
niistä, mutta myöntäkäähän, että saksankieli on kömpelöä ja raskasta..."
"En minä myönnä mitään."
"Ja tässä on englantilaisiakin kirjoja... Lapsuudessani osasin aika
hyvin englanninkieltä, sillä minulla oli englantilainen kotiopettaja.
Vieläkin minä ymmärrän sitä, mutta -- suoraan sanoen -- minä en kykene
lukemaan englantilaista romaania --"
"Nämä eivät ole romaaneja."
"Niin, näen kyllä", sanoi Raoul, lukien kirjojen nimet: "'Charles
Darwinin System of logic', 'Origin of the species' -- Luetteko te
Darwinia?"
"Miksikä en?"
"Hyvä Jumala, jos teidän herra professorinne on järkevä mies, joka
lukiessanne selittää teille Darwinin järjestelmän mahdottomuutta, niin
ei siitä mitään vaaraa ole -- mutta hirveän pitkäveteistä se varmaankin
on."
"Oletteko lukenut tämän teoksen?"
"Minä olen kerran silmäillyt sitä, mutta se oli liian kuivaa. Siihen
aikaan, kun siitä puhuttiin, tahdoin minäkin tutustua siihen. Nykyään
ei kukaan siitä enää välitä."
"Todellako?"
"Tuollaiset asiat nousevat pinnalle, herättävät hirveää melua ja
unohtuvat jälleen pian."
"Te uskotte siis, että darwinismi on --"
"Aikoja sitten kumottu, perinpohjin voitettu ja nykyään vaitiololla
tapettu teoriia."
Kuvailkaa mielessämme samettipalaseen käärittyä hapanta omenaa, jota on
sametin läpi purtava. Voidakseen suorittaa tuon tehtävän, on ikäänkuin
hampaita venytettävä -- sellainen tunne valtasi nyt Danielankin, kun
Trélazure ilman muuta torjui luotaan Darwinin opin. Huolettomasti
Trélazure selaili edelleen kirjoja.
"Kas, tässä on myöskin ranskalaisia kirjoja. Quinet, 'L'esprit
moderne'. En tunne. Taine, 'De l'intelligence'. Tämä kirjailija
tietääkseni on myöskin uudenaikainen. Mutta sanokaahan minulle, rakas
Daniela, jos te kerran tahdotte lukea näin vakavaa kirjallisuutta, niin
miksikä ette lue todellakin hyvää?"
"Mikä teistä on todellakin hyvää?"
"No, minä tarkoitan klassillista kirjallisuutta. Niissä teidän
ei tarvitsisi ihailla vain puhdasta kieltä ja loistavaa tyyliä,
vaan hyötyisitte myöskin mielipiteitten vakavuudesta ja ajatusten
syvyydestä. Lukekaa Corneille'ia, Boileau'ta, tai, jos kaikin mokomin
haluatte filosofiaa -- jota minä, sivumennen sanoen en hyväksy -- niin
lukekaa Pascalia, Descartesia, mutta karttakaa nykyajan arvottomia
kirjailijoita, jotka -- puhumattakaan heidän vallankumouksellisista
mielipiteistään -- eivät edes osaa ranskankieltä!"
Danielan hampaat venyivät yhä. Mutta Trélazure jatkoi:
"Minä huomaan, että minun täytyy ohjata teidän kasvatustanne. Tämä
saksalainen kouluopettaja voi olla hyvinkin kelvollinen, kun hän
pysyy omissa saksalaisissa kirjailijoissaan, mutta ranskalaisen
kirjallisuuden lukemisessa hän ei kelpaa opastamaan teitä. Yhtä
vähän kuin minä esimerkiksi olen perehtynyt teidän maanne henkiseen
omaisuuteen, voi vieras antaa oikeaa arvoa niille kirjallisille
helmille, joita Ranskan loistavin aikakausi -- suuri vuosisata --
on jättänyt meille perinnöksi. Näiden mestariteosten ymmärtämiseen
vaaditaan erikoista kirjallista sivistystä, jota meidän koulujemme
ulkopuolella on mahdoton saavuttaa. Niinpä tuollainen viaton
saksalainen herra -- muuten varsin kiitettävää, että hän yleensä on
oppinut ranskaa -- voi ottaa ensimäisen parhaan kirjan käteensä ja
luulee sen nojalla voivansa 'perehtyä' meidän maamme yleiseen henkeen,
vieläpä valaista sitä raskailla, pedanttisilla huomautuksillaan. Mutta,
jos te todellakin tahdotte, rakas Daniela, niin voin antaa teidän
suorittaa varsinaisen kirjallisuuskurssin jonkun ranskalaisen johdolla.
Minulla itselläni ei ole siihen kylliksi tietoja eikä tarpeellista
kärsivällisyyttäkään ja oikeastaan on minusta aivan turhaa, että te
harjoitatte opintoja niin suurella innolla. Tiedättehän, mikä minun
ajatukseni on oppineista naisista. Tosin teillä on siksi paljon
tahtia, ettette näytä maailmalle oppianne; mutta naisen hengelle on
yleensä vaarallista hapuilla ilman varmaa ohjausta ajatusmaailman
salakäytävissä. Se riistää naisen sielulta sen naiivisuuden, sen
luonnollisuuden, jota tahtoisin verrata niihin hiveniin, jotka
peittävät koskemattoman pintaa. En minä puolusta oppimattomuutta --
kaukana siitä -- onhan aivan kylliksi tiedonkukkasia, joilla voidaan
koristaa naisen järjen puutarhaa --"
"Niin, kyllä ymmärrän," puuttui Daniela puheeseen, "hyvinjärjestettyjä
historian- ja maantieteen kukkasia, niiden vieressä vahvasti tuettuja
kirjallisuuspuita -- kaikkea muuta, vaan ei tuota kaunista, villiä
rikkaruohoa, jota sanotaan ajatukseksi."
"Te lausuitte ajatuksenne nyt erittäin hyvin ilmi. Te olisitte vielä
voinut lisätä, että tämä rikkaruoho saa kasvaa vain voimakkaassa
maassa, minä tarkoitan hyvin koulutetuissa miesten päissä, jotta se ei
kantaisi myrkyllisiä kukkia. Mutta puhuessamme teidän opettajastanne:
onko totta, että hän on juutalainen?"
"On, mitäs siitä?"
"Ei mitään. En minä ole juutalaisvihaaja: Bischofsheim Parisissa
oli parhaita tovereitani ja Rotschildien tannssiaisissa ja
metsästysretkiltä kävin kernaasti. Mutta pienen tyttäreni opettajaksi
en sittenkään koskaan valitsisi miestä, joka ei voisi opastaa häntä
kaikkein tärkeimmässä oppiaineessa. Mitä parempi ja kunnioitusta
ansaitsevampi juutalainen on, sitä huonommin hän soveltuu kristityn
lapsen kasvattajaksi."
"Pelkäättekö te, että hän voisi teurastaa hänet pääsiäislampaaksi?"
"No mutta Daniela, miten te liioittelette! On tosiaankin vaikea
keskustella naisten kanssa vakavista asioista."
"Kuulkaahan, herra von Trélazure", huudahti Daniela, jonka
kärsivällisyys nyt oli lopussa, "jollette nyt kerta kaikkiaan lakkaa
sirottelemasta keskusteluunne tuollaisia yleisiä arvosteluja naisista,
niin rikon välimme. Sanokaa minulle mitä kovia sanoja te vain haluatte;
sanokaa: teidän kanssanne on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, teillä on
kanan järki; sanokaa se kaikki suoraan minulle, mutta jättäkää herran
nimessä naiset rauhaan!"
"Te hämmästytätte minua..."
"Suostutteko te tähän vai ette?"
"Suurella mielihyvällä."
"Eikä siinä kyllin. Jos meidän tulee elää sovinnossa, täytyy meidän
julistaa pannaan montakin muuta kysymystä: ei sanaakaan politiikasta,
sodasta, uskonnosta, tieteestä --"
"Ei mikään ole minulle sen mieluisempaa -- ne ovat ilmankin kysymyksiä,
joista ei tule puhua naisten -- minä tarkoitan -- teidän kanssanne."
"Edelleen teidän tulee luvata, ettette sekaannu minun lukuihini ettekä
tyttäreni kasvatukseen."
"En ymmärrä lasketteko leikkiä --"
"Minä puhun aivan vakavissani."
"Silloin täytyy minun vastata siihen, etten voi tähän rajoitukseen
suostua. Jos minulla olisi ollut onni olla teidän rakastajanne, niin
olisin alistunut kaikkiin teidän oikkuihinne, enkä olisi välittänyt
yhtä vähän teidän luvuistanne kuin kasvatusaatteistanne. Mutta
jos minun tulee olla teidän miehenne -- niin samalla olen myös
teidän ystävänne ja ohjaajanne. Daliaa tulen pitämään lapsenani ja
toivottavasti hän saa sisaruksia, joiden kasvatuksesta tahdon pitää
huolta. Teidän täytyy siis sallia, Daniela, että minäkin tuon ääneni
kuuluville. Se mitä te luette, on minulle tärkeää ei yksin sen vuoksi,
minkä vaikutuksen se tekee teidän luonteeseenne ja kehitykseenne, vaan
säädyllisyydenkin kannalta katsoen."
"Luuletteko te, että minä luen kiellettyä kirjallisuutta?"
"Taaskin te käsitätte minut väärin, jos luulette minun kielletyillä
kirjoilla tarkoittavan Boccacciota tai Brantomea tai Zolan 'Nana'ta;
naiselle ovat myös sellaiset kirjailijat kuin Darwin aivan
sopimattomia."
"Taaskin aivan ylimalkaisesti 'naiselle'!"
"Siis minun vaimolleni, jos niin haluatte. Ehkäpä saksalaisen
professorinrouva voi pitää sellaisia kirjoja sohvapöydällään
näytteillä; mutta naisen budoaarissa minun maassani ei niitä saa olla.
Ja teiltä minä en kiellä sitä vain siksi, että se olisi yksin minulle
vastenmielistä, vaan senkin vuoksi, että te sen kautta suututtaisitte
koko sitä piiriä, jossa teidän tästä lähin on määrä elää. Mitä hurskas
äiti raukkani sanoisi, jos teidän käsiinne joutuisi sellainen kirja
kuin Renanin 'Jeesuksen elämä'. Ei vain hän yksin, vaan koko meidän
seurapiirimme saisi huonon käsityksen teistä. Minä en tosiaankaan
ole mikään puritaani, mutta en tahdo salata teiltä, että jos meidän
seurapiirimme naisen budoaarissa näkisin tällaisia kirjoja, joita
teillä tässä on, niin olisi hän kadottanut puolet viehätyksestään
minun silmissäni, ja helpommin voisin antaa anteeksi, jos hän minun
astuessani sisään punastuen piilottaisi sohvatyynyn taakse jonkun
'pikantin' kirjan, kuin jos hän arkailematta asettaisi näytteille
tällaisen kirjakokoelman. Nämä ovat pieniä vivahduksia, rakas Daniela,
joita teidän muukalaisena on mahdoton ymmärtää ja siksi tämä teidän
tietämättömyytenne ei minua loukkaa, mutta teidän täytyy ottaa ne
huomioon niinpiankuin teistä naimisenne kautta on tullut ranskalainen
nainen ja vielä lisäksi _grande dame_?"
Daniela kohosi pystyyn. Hän oli kalman kalpea. Tänä hetkenä tuo muuten
niin rakas mies oli hänelle melkein vastenmielinen.
"Minä menen huoneeseeni, kreivi Trélazure, ja pyydän, että jätätte
minut yksin. Päivän kuluessa saatte kirjeen minulta, jossa selitän
teille syyt, minkä vuoksi kieltäydyn kunniasta tulla ranskalaiseksi ja
ylhäiseksi naiseksi."
Hän teki liikkeen kädellään, joka kielsi Trélazurea seuraamasta hänen
jäljessään ja poistui penkereeltä. Mutta Raoul kiiruhti sittenkin hänen
jälkeensä. Daniela oli mennyt ruokasalin kautta saliin, mutta täällä
Trélazure saavutti hänet ja heittäytyi maahan hänen eteensä takertuen
kiinni hänen polviinsa.
Daniela yritti irroittautua, mutta Raoul ei hellittänyt otettaan.
"Daniela, armaani, suloinen rakastettuni -- jos suututin sinua, niin
anna minulle anteeksi. Kaikkea muuta voin kantaa, mutta en kylmyyttäsi.
Minä rakastan sinua -- sinä olet omani..."
"Nouskaahan ainakin ylös!" pyysi Daniela, jonka vastustuskyky alkoi
horjua.
Raoul totteli, kietoen käsivartensa Danielan ympärille. Hän veti hänet
puoleensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Daniela kuuli hänen
sydämensä lyönnit samalla kuin mitä suloisimmat lempisanat vuosivat
hänen ylitsensä.
"Daniela, vaimoni, kallein aarteeni -- ilman sinua en voi elää...
Rakastan sinua -- me rakastamme toisiamme; eikö koko maailma silloin
katoa tämän tosiasian vuoksi? Onko mitään muuta olemassa kuin meidän
sydämemme, sanohan, onko mitään sen autuaallisempaa kuin niiden sykintä
toisiaan vastaan?"
Trélazure kohotti hellästi Danielan päätä ja katsoi häntä syvälle
silmiin, hänen polttava hengityksensä sipaisi häntä, -- ja taaskin
Danielan harmi, kaikki epäillyt, koko maailma katosi ja hän vastasi
vain Raoulin suudelmiin.
"Katsohan, kultani", sanoi Raoul, kun Daniela irtaantui hänen
sylistään, "siinä on elämän kruunu, siinä on onni... Olin väärässä,
varmaankin lausuin kovia sanoja äsken -- anna minulle anteeksi."
"Ei, ei -- olithan sinä oikeassa, sinun kannaltasi katsoen.
Tietystikään en näyttäisi sellaisia kirjoja äidillesi, enkä liioin
perhepapillenne, tiedänhän kyllä, että minun täytyy ottaa huomioon
eroavat mielipiteet. Mutta juuri sen vuoksi pyydän, että suostuisit
-- tai pikemmin suostuisitte, sillä meidän ei pidä aina sinutella
toisiamme -- minun ehdotukseeni: älkäämme keskustelko asioista, jotka
katkeroittavat meitä. Se mitä te äsken sanoitte, on aivan totta:
rakkauden edessä häviävät kaikki järjestelmät ja opinkappaleet --
älkäämme siis puhuko niistä."
"Niinkuin tahdotte, Daniela, minä tottelen teitä; teidän tulee olla
minun itsevaltias kuningattareni. Syrjäyttäkäämme kaikki ikävät, kuivat
kysymykset -- onhan paljon muutakin, mistä voimme keskustella, ennen
kaikkea rakkaudestamme. En voi sanoa, miten kipeästi minuun koski, kun
uhkasitte minua tuolla jäähyväiskirjeellä. Voisitteko te todellakin
riistäytyä irti minusta? Voitteko ajatella tulevaisuutta, joka ei
tarjoisi meille onnekasta yhdistymisen hetkeä? Minä en voisi, minä
menehtyisin, jos karkoittaisitte minut... Oi rakastakaa minua, Daniela,
minä olen kokonaan ja aina teidän omanne... Te voitte tehdä minulle
mitä haluatte, te voitte tehdä minusta onnellisimman tai onnettomimman
ihmisen. Älkää uhatko minua enää koskaan noin kauhealla asialla;
kadottaa teidät, Daniela, -- sen vaaran rinnalla ei maanjäristys,
joka nielisi meidät molemmat, tai rajuilma, joka pimittäisi auringon,
merkitsisi mitään!"