XXI

Tuon naisia koskevan keskustelun jälkeen Daniela oli kauan aikaa

alakuloisella mielellä.

Trélazuren väitteet eivät olleet loukanneet häntä niin paljon naisena

kuin järkevänä ihmisenä. Hän oli tähän asti ollut varsin välinpitämätön

niin sanotun "naisasian" suhteen eikä mikään ollut hänelle sen

vieraampaa kuin tehokkaalla tavalla ottaa osaa uudenaikaisen naisen

vapauspyrintöihin ja elatustaisteluun. Mutta Trélazuren käsityskanta

tässä kysymyksessä oli niin täynnä ennakkoluuloja, että Danielaa

suorastaan kauhistutti.

Trélazure ei kyennyt siis antamaan arvoa naisen ihanteellisille

pyrkimyksille, vaan hän arvosteli häntä vain ulkonaisten ilmiöiden

mukaan ja teki pilkkaa esimerkiksi naisten silmälaseista ja musteisista

sormista. Arvostelussaan hän oli niin pureva, niin tuomitseva ja niin

alentuvan viisasteleva, että se vaikutti Danielan hermoihin aivan

samalla tavalla kuin jos veitsellä olisi vingutettu porsliinilautasta

tai kynnellä raapaistu silkkitapettiin. Hänen väitöksensä olivat

kokonaan kokoonpannut vanhoista kuluneista lauseista, mutta sittenkin

hän toi ne esiin sellaisella tavalla, että oli vaikea hyökätä miltään

puolelta niiden kimppuun.

Trélazure, joka ei ollut lukenut eikä ajatellut kymmentäkään osaa siitä

mitä Daniela isänsä ja miehensä johdolla ja sittemmin omin päin oli

opiskellut, tunsi olevansa häntä voimakkaampi sekä henkisesti että

ruumiillisesti vain sen nojalla, että hän oli mies. Hänestä olisi

tuntunut suorastaan julkealta, jos Daniela yleensä olisi yrittänyt

ottaa osaa filosofisiin, tai vieläpä uskonnollisiin keskusteluihin.

Olihan hän karkoittanut nuo kysymykset omista ajatuksistaankin liian

korkealentoisina asioina, -- niiden tutkimiseenhan oli olemassa

ammattimiehiä, mitenkä siis Daniela heikolla naisellisella järjellään

olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen? Hän olisi vain hymyillyt hänen

yrityksilleen, samoinkuin hän olisi hymyillyt pienelle lapselle, joka

koettaa nostaa raskasta huonekalua, jota hän itsekään ei saa paikaltaan

liikutetuksi -- sellaiset työthän jätettiin tottuneiden kantajien

huostaan.

Mutta Trélazure ei vain hymyillyt hänelle; hän halveksisi häntä

varmaankin, jos Daniela sallisi hänen silmätä ajatusmaailmaansa.

Hurskaus oli Trélazuren mielestä korkein naisellinen hyve, eikä Daniela

ollut hurskas hänen käsityksensä mukaan. Miten väärin hän käsittäisikin

hänet. Hän ei olisi hänen silmissään vailla vain kaikkea suloa, vaan

myöskin vailla hyveitä. Jos hän tietäisi että hän ihaili Darwinia,

Renania, Straussia, Stuart Milliä ja muita senkaltaisia suuria henkiä,

niin hän ei pitäisi häntä vain naurettavana, vaan vielä lisäksi

surkuteltavan turmeltuneena. Ja pitäisikö Danielan ikuisesti kätkeä

sielunsa naamarin taakse, jotta hän ei rakastetun miehensä silmissä

herättäisi inhoa?

"Oi, Stern on oikeassa", tuumi Daniela itsekseen, "oikeinta olisi

erota." Tämä ajatus tuntui hänestä tuskalliselta ja torjuen sen

luotaan hän lisäsi: "Stern oli myös oikeassa, kun hän varotti

minua kiihkomielisyydestä. Siinä maailmassa, jossa Raoul ja minä

tulemme elämään, voimme syrjäyttää kaikki nuo kysymykset; myöskin

jokapäiväisessä elämässämme voimme keskustella tuhansista muista

asioista ja jättää naisasian ja kaikki uskonkysymykset sikseen. Ei

tarvitse muuta kuin välttää niitä kysymyksiä, jotka muutenkaan eivät

kuulu minun alaani. Kun me katsomme toisiamme silmiin ja sanomme 'minä

rakastan sinua', niin emmekö me ymmärrä täydellisesti toisiamme --

eivätkö sielumme sulaudu silloin yhteen? Tuo sähkövirta, joka kulkee

toisesta rakkauden sytyttämästä sydämestä toiseen, on niin kirkas,

että koko muu maailma joutuu varjoon... Kun minulla on halua tuoda

ilmi ajatusmaailmani salaisuuksia, niin onhan minulla ystäviä --

Stern esimerkiksi -- mikä ilo onkaan kuulla hänen puhuvan! Siinä ei

ole tyhjää sanahelinää, ainoastaan täsmällisiä, asiallisia sanoja;

ei mitään valmiita ennakkoluuloja, vaan rehellistä pyrkimystä

omaan käsitykseen -- totuuden etsimistä. Ja koska totuus ei siedä

mitään ristiriitaisuuksia, niin hän harkitsee omia mielipiteitään

voidakseen luopua niistä siltä varalta, että hän keksisi niissä jonkun

ristiriitaisuuden, jota vastoin Trélazure ei pidä väliä, vaikka hän

samassa kysymyksessä toisi esiin kaksi vastakkaistakin mielipidettä.

Hän kehuu esimerkiksi naisen saavuttamaa sivistystä ja kohottaa

hänet miehen toveriksi, mutta samassa hengenvedossa hän kieltää

häneltä kaiken mahdollisuuden hankkia itselleen lisäsivistystä. Hän

pitää puhtautta hänen parhaana koristuksenaan, pelkää, että puhtaus

toimeentulotaistelussa katoaisi, ja unohtaa, että niiden joukosta,

jotka eivät kykene itseään elättämään, juuri useimmat 'kadotetut'

sielut lähtevät. Hän ei halveksi näitä kadotettuja myöskään niin

paljon kuin hänen pitäisi, ollakseen johdonmukainen. 'Tyhmät neitsyet'

kreikkalaisista hetairoista parisilaiseen kamelianaiseen saakka ovat

hänestä miellyttäviä, koska ne esiintyvät hänen kuvakirjassaan. Nämät

entisyyden ihailijat eivät vihaa järkiperäisesti mitään muuta kuin

uutta. Kaikkea sitä, mitä kerran oli ja mikä on päässyt juurtumaan, he

ihannoivat; vain vasta heräävän he torjuvat luotaan tai kieltävät sen.

A ja B kuuluvat nykyhetkeen, C on tuskin itänyt tulevaisuudensiemen.

Edistyksen vihaaja käyttää hyväkseen A:ta ja B:tä, vaikka ne

vastustaisivatkin toisiaan ja olisivat verivihollisia, voidaksensa

tukehduttaa C:n. Esimerkiksi -- Daniela etsi ajatuksissaan aina

esimerkkejä vahvistaakseen väitteitään -- esimerkiksi paavilaisuus

ja uskonpuhdistus (A ja B) ovat toistensa vihollisia; ne olisivat

kernaimmin tuhonneet toisensa, mutta molemmat ovat historiallisia

tosiasioita, ja edistyksen vihaaja käyttää kernaasti -- kun uusi

järjenuskonto (C) ilmestyy taivaanrannalle -- A:n aseita ja B:n

varustuksia taistellakseen C:tä vastaan; hän ei ota lukuun sitä

vihaa, joka vallitsee molempien edellisten välillä, vaan ohjaa heidän

vihansa kaksinkertaisella voimalla kolmatta kohti... Ja ylipäänsä --

miten surkuteltavia nuo mielipiteet ja vakaumukset ovat, jotka eivät

ennen kaikkea ole kyenneet hävittämään vihaa! Ei ole olemassa mitään

tieteellistä vihaa, ja ken herjaa, hän erehtyy. Miten surkuteltavia

kaikki ne ovatkaan, jotka vihaavat! Ensiksikin ovat viha ja kärsimys

synonymeja, toiseksi ne eivät tiedä mitään eteenpäin pyrkimisen

iloista. Kiinnitakertuminen on vaivalloista, eteenpäinkulkeminen

riemua. Jokainen tieteen uusi keksintö, jokainen hengen saavutus --

perinnäistapojen vartijalle se on yhä uudestaan poikkihakattava hydran

pää -- meille uudestikasvanut siipi..."

Tuollaiset ajatukset kiusasivat Danielaa nyt tuntikausia. Hän taisteli

ajatuksissaan Raoulin kanssa, toi esiin omia mielipiteitään, kuunteli

hänen vastauksiaan, se on korulauseitaan ja harmitteli niiden johdosta.

Sattuipa joskus, että hän oli pahoillaan Raoulille sanoista, joita tämä

ei koskaan ollut lausunut, mutta jotka hän varmaan olisi tuonut ilmi,

jos siihen olisi ollut tilaisuutta.

Seuraten uskollisesti päätöstään hän vältti persoonallisessa

seurustelussa kaikkia keskusteluja, jotka koskettelivat arkaluontoisia

kysymyksiä, mutta ajatuksissaan hän yhä uudestaan antautui pitkiin

selityksiin, ja se väsytti häntä ja teki hänet hermostuneeksi.

Jos hänen sulhasensa sanoi jotakin, joka oli kuvaavaa hänen

ajatuskannalleen, oli Daniela vaiti, mutta sanat jäivät hänen

mieleensä. Ja niinpiankuin hän oli yksin, alkoi hän miettiä, mitä hänen

olisi pitänyt vastata. Mutta silloin hän oli myös aina näkevinään

halveksivan hymyilyn, jolla Raoul kuunteli hänen väitteitään; hän

tiesi, ettei hän yrittänytkään seurata hänen ajatuksen juoksuaan, vaan

piti hänen vastalauseitaan vain hullutuksina -- jollei suorastaan

rikollisina. Ja niinpä hän seuraavalla kerralla jälleen oli vaiti.

Sellaisissa olosuhteissa Danielan rakkaus kärsi. Sen sijaan että hän

yksin ollessaan olisi loihtinut armaansa kuvan eteensä ja nauttinut

tunteistaan, niinkuin hän oli tehnyt ennen, hän ajatteli nyt

ainoastaan abstraktisia asioita. Luulotellut riidat herättivät hänessä

vihamielisyyttä, mikä aina seuraa liian suurten erimielisyyksien

mukana; vihamielisyyttä, mikä oli sitä syvempi, kun se oli kerrassaan

tukahdutettava. Erimielisyys voi vielä olla siedettävä, kun kaksi

ihmistä, jotka täydellisesti ymmärtävät toisensa, taistelevat kumpikin

oman käsityskantansa puolesta; mutta Daniela oli vakuutettu siitä,

ettei hänen sallittaisi puolustaa mielipiteitään, vaan moitittaisiin

vain sen johdosta, että hän oli saattanut omistaa itselleen sellaisia

mielipiteitä. Sillä että hän itse ajattelemalla olisi johtunut niihin,

oli suorastaan mahdotonta naisen järjelle; että hän yrittäisi niitä

puolustaa, olisi naiselliselle naiselle arvotonta. Siksi hän vajoaisi

kai liiankin pian muste-petroolitahraajien kannalle.

Suurena virkistyksenä tuollaisten yksinväittelyiden jälkeen olivat

ne tunnit, jotka Daniela vietti Sternin kanssa. Stern ei ollut vain

samaa mieltä kuin hän, vaan hän avasi hänelle uusia aloja, joille

hän kernaasti seurasi häntä. Stern osasi selvin sanoin ilmaista

sen, minkä Daniela oli vain epäselvästi aavistanut; hän laajensi

hänen ajatuspiiriään, kumoamatta silti hänen entisiä mielipiteitään;

hän opetti häntä vieläkin syvemmälle tunkeutumaan niihin tiedon ja

ajatusten aloihin, joihin hän jo aikaisemmin oli tutustunut; hän ei

riistänyt häntä väkivallalla rakkaaksikäyneeltä alalta toiselle, vaan

hän paljasti hänelle siinä vain uusia kauneuksia.

"Te olette minun oppaani kulkiessani omalla kotiseudullani, rakas

Stern", oli Daniela kerran hänelle sanonut.

Sen jälkeen kun Daniela oli puhunut hänen kanssaan Raoulin

uskontunnustuksesta ja ilmaissut hänelle pelkonsa, ettei hän voisi

tulla onnelliseksi, ei hän ollut palannut enää tähän aineeseen. Mutta

hyvin usein hän toisti jonkun lauseen, jolla hänen sulhasensa oli

suututtanut häntä ja nimeä mainitsematta hän sanoi Sternille: "Mitä te

vastaisitte, jos joku väittäisi sitä tai sitä?"

Sitten Stern toi vastaisen mielipiteensä esille, ja Daniela kuunteli

häntä samalla mielihyvällä kuin käräjänkävijä taitavaa asianajajaansa.

Näissä vastauksissaan Stern käytti samoja todisteita, joihin Daniela

yksinkeskusteluissaan oli turvautunut -- joskin paljoa selvempiä ja

tarmokkaampia.

Stern arvasi liiankin hyvin, mistä ne lauseet olivat kotoisin, joita

hänen oppilaansa esitti keskustelunaiheiksi, mutta hän oli liian

hienotunteinen viitatakseen siihen, hän ei tahtonut tunkeutua sen

syvemmälle hänen luottamukseensa, kuin mitä hän vapaaehtoisesti hänelle

antoi.

Nämä tunnit, jotka Danielalle olivat suureksi lohdutukseksi -- olivat

Sternille suloista myrkkyä Danielan henkevyys, hänen kauneutensa,

hänen hyvyytensä... mutta miksi luetella niitä ominaisuuksia, jotka

synnyttävät rakkautta -- rakkaudessa itsessään on syytä kylliksi. Stern

rakasti Danielaa -- se oli tosiasia, joka samalla täytti hänen mielensä

ihastuksella ja tuskalla. Mustasukkaisuus aiheutti tuskaa; mutta sitä

lievensi sittenkin se tieto, että hän seisoi rakastettuaan henkisesti

lähempänä kuin toinen. Sitä paitsi eihän hän koskaan olisi uskaltanut

toivoa saavansa omistaa häntä; se mikä on saavuttamatonta, on turvattu

meidän toiveiltamme.

Mies parka! Siitä saakka kun hän oli kadottanut onnensa, omaisuutensa

ja nuoren vaimonsa, oli hän elänyt vain poikaansa varten, ja

olemassa-olon taistelu oli siinä määrin vetänyt koko hänen huomionsa

puoleensa, ettei hän enää ollut ajatellut naisia ja rakkautta. Hän oli

kokonaan unohtanut, että hän oli vielä täydessä nuoruudenvoimassaan,

hän ei vaatinut enää mitään elämältä. Hänen lapsensa tulevaisuus

täytti kaikki hänen unelmansa, hänen lapsensa kasvatus riisti kaikki

hänen ajatuksensa. -- Mutta äkkiä hän oli nyt kohdannut tämän ihanan

naisen. Ensi silmäykseltä hän oli tuntenut, että heidän henkensä

pyrkisivät toisiaan kohti -- ja niin oli käynytkin. Mutta sen lisäksi

tapahtui vielä sekin -- mitä hän ei edeltäpäin ollut aavistanut --

että hän vähitellen alkoi rakastaa hengenheimolaistansa. Danielan

kuva ei jättänyt häntä enää päivin eikä öin rauhaan, hänen kätensä

kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen suoniinsa -- hän rakasti häntä

intohimoisesti, hän ihaili häntä.