Samana iltana oli suuri seura koolla Danielan salissa, siellä oli
miltei pienet tanssiaiset. Suuren huoneen keskilattialta olivat kaikki
huonekalut nostetut pois ja nuoret tanssivat; herra von Lacher soitti.
Talon emäntä ei ottanut osaa tanssiin. Hän istui tavallisessa
nurkassaan, ja toinen toisensa jälkeen tulivat vieraat juttelemaan
hänen kanssaan; Zollern ei väistynyt koko iltana hänen rinnaltaan.
Nyt lähestyi heitä Trélazure, joka juuri oli tanssinut rouva von
Lacherin kanssa.
"Jos te luulette, että aion luovuttaa teille paikkani", sanoi
Zollern, "niin erehdytte suuresti. Niinkauankuin teidän välinne eivät
olleet selvät, käyttäydyin mallikelpoisesti ja tein itseni kaikkein
uhrautuvimmalla tavalla näkymättömäksi; mutta nyt, kun olen tekemisissä
julkisesti kihlautuneen parin kanssa, niin on häiritsevä läsnäoloni
minun mielestäni suorastaan terveellinen. Kyllä te yllin kyllin saatte
vielä olla kahden kesken, siunatkaa siis kaikkea, mikä voi kiihoittaa
tätä kaksin-olon kaipausta."
"Minun aikomukseni ei ollutkaan karkoittaa teitä täältä, rakas
parooni", sanoi Trélazure käyden Danielan toiselle puolelle
istumaan. "Minä tiedän, että rouva Dormes panee suurta arvoa teidän
keskustelukykyynne, luultavasti paljoa suurempaa kuin minun."
"Silloin emäntänne olisi tehnyt viisaammin valitessaan minut teidän
sijastanne --"
"Ehkäpä tekisin viisaammin, jollen lainkaan menisi naimisiin", sanoi
Daniela miettivänä.
"En ole pitkään aikaan kuullut teidän puhuvan niin järkevästi", sanoi
Zollern. "Avioliitto on tosin varsin soma laitos, mutta ensiksikin
kovin uskallettu ja toiseksi kerrassaan rakkausvastainen."
"Rakkausvastainen?" naureskeli Daniela. "Kylläpä tuollaiset vanhatpojat
ovat epämoraalisia olioita, ottakaa vaari tästä peloittavasta
esimerkistä, Trélazure, älkääkä katuko kihlaustanne; pitäisihän teidän
toki tietää, te avioliiton vihaaja, että naiminen on ainoa ala, jossa
rakkaus on naisille luvallista."
"Olen jo kauan huomannut", laski Raoul leikkiä, "että meidän kelpo
paroonimme on häpeämätön moraalin vastustaja, ja että se varmaan on
johtunut hänen surkuteltavasta vanhanpojan asemastaan. Kaikki, mitä
meidän miesten sieluissa on mustaa, viittaa siihen, ettei minkään
naisen käsi ole sitä puhdistanut. Kaikki hyvä tulee meille naisista."
"Kylläpä hän osaa", mutisi Zollern saksaksi.
"Naiset --", sanoi Daniela, "sepä hyvä, että johdutte siihen
puheenaineeseen. Joku sanoi tänään teistä, että te halveksitte minun
sukupuoltani. Puolustakaa itseänne."
"Olen valmis vaatimaan kaksintaisteluun sen, joka sellaista on
väittänyt. Ja jos pääsen siitä hengissä, niin lupaan kirjoittaa
kymmenlauluisen kertovan runoelman naisten ylistykseksi."
"Toivoisin, että puhuisitte vakavasti", sanoi Daniela hiukan
alakuloisena, "ja käyttäisitte proosaa."
"Siinä missä 'ikuisesti naisellinen' alkaa -- näettehän, että teidän
Goethenne ei ole minulle aivan vieras -- siinä kaikki proosa loppuu.
Kaikki se, mikä on suloista, on naisessa ruumistunutta. Sulous,
vienous, haaveellisuus -- sanalla sanoen: runous, sinun nimesi on
nainen! Korkeimman rakkauden ja kiihkeimmän rakkauden symbooli on
nainen: Venus, jumalatar; ylevintä puhtautta ja armosta rikkainta
lempeyttä edustaa Maaria, neitsyt. Turhaa olisi maan kasvattaa
ruusuja, jollei nuoria tyttöjä olisi, jotka koristaisivat itseään
niillä; viiniköynnöksen olisi turha antaa viiniä, jollei iloisia impiä
olisi, jotka täyttäisivät meidän viinipikarimme; turha olisi liesi
kodin lämmityksenä, jollei tarmokas emäntä sitä hoitaisi; turha olisi
itsevaltiaan kuninkaan hallita koko Ranskaa, jollei olisi Pompadouria,
jolle polvea notkistaen voitaisiin ojentaa shokolaadia -- ja yksin
sodan laakeritkin kadottaisivat viehätyksensä, jollei valkea käsi
painaisi seppeltä kulmillemme. Ilman houreja ei Muhamed voinut ajatella
taivasta; ilman Evaa ei Adamin puutarha olisi ollut mikään paratiisi.
Ja lopulta kaikki, mikä maailmassa on kuolemaa ja syntiä voitetaan
naisen välityksellä; sillä iankaikkisuudesta saakka on naisen tehtävänä
ollut polkea rikki käärmeen pää."
"Eikö kellään täällä ole lyyraa?" huudahti Daniela.
"Kylläpä hän osaa", murahteli Zollern uudestaan.
"Totta tosiaan", sanoi nuori rouva, "helpompi olisi minun sietää,
jos veitsenkärjellä viiltäisitte lautasta tai terävällä neulalla
raappisitte silkkitapettia, kuin sen kauemmin kuunnella teidän
korkealentoisia purkauksianne. Tehän lainaatte naisihanteenne vanhoista
kuvakirjoista, rakas Raoul. Näen kaikki nuo puupiirrokset edessäni:
Venuksen kohoavana merestä, Jumalan äidin seimen ääressä, pyhän
Elisabethin ruusukori käsivarrellaan, ritarinrouvan rukin ääressä,
viinikannua heilauttavan bacchantiinan, Evan omena kädessä... Tanssivat
bajaderit te olette unohtanut, Kleopatran ja Orleansin neitsyen
roviolla. Eikö järkevä nainen voi kadottaa kärsivällisyyttänsä!"
Trélazure nauroi.
"Enpä olisi uskonut, että intomielinen naisten ylistykseni olisi
herättänyt teidän harmianne. Mutta sekin pukee teitä. Viha on liekki
-- ja liekit kuuluvat teidän alaanne, olkoon että ne kiertävät teidän
suonissanne teidän ollessanne kreikkalainen kurtisaani tai vaaliessanne
niitä Rooman vestaalina..."
"Auttakaa! Nythän te alotatte jo toisen niistä kymmenestä laulusta,
joita te uhkasitte sepittää. Syrjäyttäkää toki tarut, mytologia ja
vanhan ajan historia ja puhukaamme nykyajan naisesta. Naiskysymys on
ilmankin kaikkein polttavimpia kysymyksiä."
"Se on kyllä totta", puuttui Zollern puheeseen, "että jos tahtoisimme
sommitella nykyajan naisista kuvakirjan, niin tulisi siihen aivan
uusia tyyppejä: ylioppilaita, sähköttäjiä, yhdistysten puheenjohtajia,
lääkäreitä..."
"Lisätkää siihen vielä puhujat ja tutkimusmatkailijat", sanoi
Trélazure, "niin voitte panna kuvakirjanne nimeksi: 'Naisen
epänaisellisuus'."
"Te olette siis naisasian vastustaja? Nähkääs, minä, joka olen vanha
mies, ja jonka ihanimmat muistot naisista kuuluvat siis siihen aikaan,
jolloin ei ollut kuin kahta lajia naisia: neulaa ja viuhkaa käyttäviä;
jolloin ei tilikirja, kynä eikä tohtorinhattu kuulunut naisellisiin
työkaluihin; minä en sittenkään katsele epäilevin silmin yhtä vähän
nykyajan kuin tulevaisuuden naista. Olen kokenut, että maailma menee
eteenpäin, ja kaikkea, mikä tarkoittaa muutosta, minä tervehdin
mahdollisena edistyspyrkimyksenä."
"Mutta yhtä suuri mahdollisuus on sekin, että se vaikuttaa
taantuvasti", väitti Trélazure vastaan. "Pysykäämme vain yhdessä
kysymyksessä: naisemansipatsionissa, joka näyttää huvittavan
emäntäämme, ja minä tahdon suoraan lausua mielipiteeni sen johdosta --
käyttäen tällä kertaa proosamuotoa. Toivottavasti te, rouvani, ette
asetu emansipatsionin puolelle?"
"Omasta puolestani en. Minä en tunne olevani orja."
"No Jumalan kiitos! Minulle olisi tuottanut suurta tuskaa, jos nuo
epäterveet aatteet olisivat tarttuneet teihin, vaikka tunnenhan minä
siksi hyvin teidät järkeväksi ja naiselliseksi Danielakseni. Nykyajan
nainen on tosin aivan toisellainen kuin nuo kuvakirjatyypit, joista
te äsken moititte minua; puhukaamme siis meidän aikamme naisista.
Vestalien, pyhimysten ja sankarittarien aika on ollut ja mennyt, mutta
naisen arvokkain ruumistuminen -- perheen äiti -- on jäänyt jäljelle.
Miehen toveri, lasten äiti on sivistyksen mukana suuresti kehittynyt.
Nainen ei ole enää vain karhean työn tekijä eikä koristenukke, vaan hän
on nykyisen kasvatuksen kautta kehittynyt perheen tueksi."
"Olkoon menneeksi!" sanoi Daniela hyväksyen.
"Mutta", jatkoi Trélazure, "vaara on tarjolla, että hän voi pää edellä
syöksyä alas siitä korkeudesta, jonne hän järkevän kasvatuksen avulla
on noussut. Tyytymättä tyttären, puolison ja äidin kadehdittavaan
asemaan hän pyrkii keskelle maailman melua voittaakseen miehisillä
aseilla paikan auringossa. Samalla hän kadottaa hänelle kuuluvan
tehtävän kotilieden ääressä. Ulkona, ihmisvilinässä häviää myöskin
hänen naisellisuutensa: hänen suloutensa, vaatimattomuutensa, ujoutensa
ja liiankin usein hänen kainoutensa. Sitä paitsi varustus, joka on
liian painava hänen heikolle ruumiilleen, musertaa hänet; hänen pieni
kätensä kykenee vain huonosti käyttämään raskaita aseita, tai toisin
sanoen: hänestä ei voi tulla muuta kuin keskinkertainen lääkäri, tarmoa
vailla oleva kauppias, ala-arvoinen tiedemies."
"Minun tiedonantajani oli sittenkin oikeassa", sanoi Daniela. "Te
pidätte naista ala-arvoisena oliona."
"Älkää käsittäkö minua väärin, armaani. Monessa asiassa te olette meitä
ala-arvoisemmat, mutta toisissa te seisotte meitä paljon ylempänä."
"Oi, minä tunnen jo ennestään tuon kuluneen lauseen, jota te nyt aiotte
käyttää: meillä on tunteen herkkyyttä, sielun hienoutta, synnynnäistä
tahtia ja niin edespäin."
"Kulunut lause, jos niin haluatte; mutta tosiasia on joka tapauksessa,
että naisilla on toisellaiset ominaisuudet kuin miehillä. Kun
lähemmin tarkastaa silmiinpistäviä totuuksia, niin käyttää tietenkin
kuluneita lauseita. Teidän täytyy kuitenkin myöntää, että miehellä on
voimakkaammat lihakset kuin naisella, ettekä saa loukkaantua vaikka
-- taaskin tosiasioihin vedoten -- oletankin, että hän myöskin on
järjeltään vahvempi. Eihän naisten joukossa tähän asti vielä ole ollut
sellaisia suuruuksia kuin Newton, Descartes, Laplace."
"Te teette yksinkertaisen laskuvirheen, jos nojaatte todistuksenne
tällaisiin tosiasioihin. Ajatelkaahan, että sadasta miljoonasta
tieteitä harjoittavasta ja henkisellä alalla työskentelevästä
miehestä vain yksi ainoa on Newton tai Laplace. Henkisesti
työskentelevien naisten lukumäärä on tähän asti ollut niin pieni,
että aivan yksinkertaisesti ei voida heistä esittää saman tapaista
prosentti-esimerkkiä tai verrannollista suhdetta."
"Te puolustatte siis naisen yhdenvertaisuusaatetta?"
"En minä puolusta; olen vain ohimennen kumonnut yhden teidän
todisteistanne, koska se tuntui minusta epäloogilliselta: ehkäpä on
parempia todisteita olemassa."
"Niitä on vaikka kuinka paljon. Minä viittaan vain meidän etevimpien
miestemme lausuntoihin, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että naiset
luonnostaan eivät kelpaa taistelemaan yhtä vähän nyrkillään kuin
hengellään. Minä puhun tietysti aivan yleisesti enkä mitenkään tahtoisi
sanoa mitään sellaista, mikä voisi loukata teitä -- minun silmissäni
te olette oikea helmi naisten parissa. Minä myönnän kyllä, että
loistavin henki joskus vai piillä kaikkein suloisimmassa naisen päässä;
minä myönnän myös kernaasti, että miesten parissa on lukemattomia
temppeleitä; mutta ylipäänsä tulee kummankin sukupuolen pysyä niiden
rajojen sisäpuolella, jotka luonto sille on määrännyt. Teille sulouden
piirin -- meille voiman piirin. Nähkääs, miten naurettaviksi me
tulemme, jos yritämme näytellä suloisen osaa käyttämällä hiusvoiteita
ja jalokiviä, pitämällä silmäpeliä, ajamalla sydämiä takaa ja -- suokaa
anteeksi -- yhtä naurettava on nainen, joka tavoittelee viisautta ja
oppia. En tiedä, kumpiko näistä kuvista on inhottavampi -- naisellinen
mies vai miesmäinen nainen. Se mitä nuorukainen on balettitanssijana,
sitä nuori tyttö on ylioppilaana; kumpaisiakin on nykyään olemassa,
mutta täytyyhän teidän myöntää, että tanssijatar on paljoa suloisempi
kuin tanssija ja ylioppilas. Loppujen lopuksi, vaikkei tanssija
herätäkään erikoisempaa kunnioitusta, niin ei hän myöskään ole mikään
pelottava olento, jota vastoin epänaisellinen nainen helposti muuttuu
hirviöksi. Ja mitäpä esimerkiksi katupolitiikkaa harrastava nainen
on? Oikea petrolöösi. [Ranskan vallankumouksen aikana nimitettiin
petrolööseiksi niitä naisia, jotka sytyttivät lamppuöljyllä rakennuksia
palamaan.] Ja yhtä vaarallinen -- joskin hiukan vähemmän vastenmielinen
-- on nainen musteentöhriänä."
"Samassa hengenvedossako te mainitsette yhteiskuntaraivottaret ja
kirjailijattaret?"
"Petrooli ja muste ovat kumpikin aiotut valon ja kirkkauden
levittäjiksi, mutta naisten käsissä ne useinkin syttyvät tuleen:
ajatelkaahan esimerkiksi Louise Michelin teoksia... Mutta minä peruutan
sittenkin tämän ehkä liioitellun yhdistelmän; naisten mustetolpoissa on
enimmäkseen hyvinkin vaaratonta vesimäistä nestettä, joka tosin tahraa
heidän sormensa -- mutta suurelle joukolle se ei tuota muuta vaaraa
kuin ikävystyttää heitä..."
"Minä kiitän teitä George Sandinne nimessä --"
"Se on jotain toista. George Sandilla oli miehinen henki... se oli
jonkunmoinen luonnon ihme, samoinkuin on parrakkaita naisiakin.
Muuten sai tämäkin kirjailija kuulla totuuden -- nimittäin Barbey
d'Aurevillyn erinomaisessa teoksessa: Les bas bleus... minä annan
sen teille lainaksi. Ja Barbey ei lainkaan ollut naisvihaaja -- hän
on meidän kirjailijoistamme kaikkein ritarillisimpia luonteita; hän
suorastaan jumaloi naista, jos nainen näet ei kiellä sukupuoltansa,
se on, jos hän on suloinen, siveä ja hurskas. Kuinka typeriä he ovat,
nuo yhdenvertaisuutta tavoittelevat naiset! Kaikkein ensiksi he
kadottavat meidän ihailumme. He eivät tahdo, että me halveksisimme
heitä, ja sittenkin he kaikkein ensiksi koettavat vieroittaa meidät
ihailemasta heitä; he valittavat, etteivät he seiso samalla asteella
kuin me ja laskeutuvat itse alas jalustaltaan; he vaativat, että
me ottelisimme heidän kanssaan, ja silloin meidän on mahdoton enää
laskeutua polvillemme heidän eteensä. He leikkaavat hiuksensa lyhyeksi,
he panevat silmälasit nenälleen, he käyttävät paksuanturaisia kenkiä,
he tuoksuvat asiakirjatomulta ja saattavat meidät unohtamaan, että
kauneutta on olemassa; he kirjoittavat tohtorinväitöskirjoja, tekevät
kenttämittauksia, ja sanat 'minä rakastan sinua' kuolevat heidän
huuliltaan."
"Siitähän koituu suorastaan maailmanloppu", ivasi Zollern. "Ehkäpä
naisemansipatsioni ei olekaan muuta kuin ihmiskunnan uhkaava
kuolemantauti. Me luulimme, että toinen puoli ihmiskuntaa, joka niin
kauan oli ollut lamassa, alkaisi tehdä työtä ja olla hyödyllinen;
että sen kautta inhimillisen arvon ja onnen mahdollisuus tulisi
kaksinkertaiseksi -- mutta kas, silloin käykin selville, että koko
liikkeen tuloksena onkin vain yleinen kuolema."
"Te nauratte?" sanoi Trélazure. "Onneksi voin yhtyä teidän nauruunne,
sillä, Jumalan kiitos, on olemassa vielä kylliksi suloisia ja oikeita
naisia. Niin sanottu 'naisliike' kuolee omaan järjettömyyteensä, ja
mitäpä meidän tarvitsisi välittää sen uhreista, noista sinisukista
ja silmälasi-niekoista. Toivottavasti en ole sanonut mitään,
armollinen rouva, mikä olisi voinut loukata teitä? Ettehän te voi
olla edesvastuussa kaikista sukupuolenne erehdyksistä. Teidän itsenne
ei tarvitse kokea, ettei teidän eteenne enää polvistuttaisi. Olen
vain totellut teidän käskyänne ilmaistessani mielipiteeni tästä
kysymyksestä, ja minä päätän sanani sanomalla teidän sisarillenne:
'Niinkauankuin te olette naisia, olette te ihailun arvoisia.'"
"Ja milloin me emme ole sitä enää?"
"Silloin kun te rupeatte harjoittamaan kaunohenkisyyttä tai
puoskaroitte teologiassa, filosofiassa ja lääketieteessä."
"Mikä tiedekunta jää meille avoimeksi?"
"Kaunein kaikista -- ettekä te siinä ole aluksi kandidaatteja, vaan
heti paikalla professoreita -- rakkauden tiedekunta."
Salin toisessa päässä keskustelu oli hiukan vähemmän vaikeatajuinen.
Siellä eivät naiset olleet puheenaiheena, vaan he puhuivat itse --
sävy oli hyvin naisellinen -- sitä ei tosiaankaan voitu moittia
kaunohenkisyydestä eikä filosofoimisesta -- sillä puhe keskittyi
kokonaan juoruihin.
Paroonitar Rimmersperg ja everstinrouva von Boderich istuivat siinä
yhdessä.
"Saanko sanoa teille ajatukseni aivan suoraan, rakas paroonitar? Minä
en usko, että ranskalainen herra sulhanen tulee olemaan mallikelpoinen
uskollisuudessaan. Näin vastikään pari katsetta, jotka hän heitti rouva
von Lacheriin..."
"Oi, rakas rouva everstinna, mitä te sanotte! Mutta minä en käsitä
myöskään, mitenkä voi ottaa vastaan noin emanpiseerattua --"
"Emansipeerattua --"
"Niin, epansimeerattua naista, tarkoitan minä. Muuten enpä herra
Trélazurenkaan sijassa olisi aivan levollinen. Ajatelkaahan, tuo nuori
opettaja, joka asuu tässä talossa --"
"Ah, tuo kaunis herra Sternko, jolla on rampa poika?"
"Niin. Hän istuu aina tuntikausia rouva von Dormesin luona."
"Hän kuuluu opettavan Daliaa."
"Niin, tunnin päivässä, ja sen jälkeen hän istuu äidin luona."
"Hänkin opiskelee hänen johdollaan, olen kuullut."
"Hänen iässään ei voine enää oppia, hän sallii hänen kai hiukan
mielistellä itseään. En usko, että siinä on mitään pahaa, rakas rouva
von Boderich, minä sanon vain, etten sietäisi sitä ranskalaisen
sijassa."
"Hän kuuluu olevan juutalainen, eihän se sopivaa olekaan -- niin kaunis
kuin hän vielä lisäksi on..."
"Ja rakastunut hän myöskin on rouva von Dormesiin, olen kuullut sen
palvelijattareltamme, joka on kuullut sen Sternin palvelijalta. Kerran
hän yllätti hänet suutelemassa rouva von Dormesin valokuvaa."
Pari äänekästä akordia esti rouva von Boderichia kuulemasta sanaa
"valokuva" viimeisessä lauseessa.
"Todellako? Mitä te sanotte! Onpa se kaunis juttu. Kylläpä maailma
nykyään on turmeltunut. Minun täytyy sanoa teille suoraan, rakas
paroonitar, että tuo nuori leski aina on tuntunut minusta hiukan
epäilyttävältä... Hänessä on jotakin teennäistä; hänen kanssaan
on mahdoton vaihtaa järkevää sanaa, ei hänen kanssaan voi puhua
taloudesta, ei muodeista eikä palvelijoista, aina hänen ajatuksensa
liitelevät Jumala tiesi missä taivaan piirissä."
"Taivaassako? En usko, että hän siitä suuria välittää. Hänen ensimäinen
miehensä oli protestantti, ja juutalaisen kanssa hän nyt on näin
hyvissä väleissä; en usko että hän panee uskontoon minkäänlaista
huomiota."
"Siitä kaikki muukin sitten selviää. Mutta se hämmästyttää minua
sittenkin. Eikö kreivi parkaa pitäisi varoittaa?"
Paroonitar Rimmersperg kutsui luokseen tyttärensä, joka seisoi
luutnantti Müllerin kanssa ikkunakomerossa.
"Giulietta, tule tänne!"
Nuori tyttö totteli kutsua.
"-- Annas kun korjaan vyönauhaasi. Nosta se ylös käydessäsi istumaan,
muuten rutistat sen kokonaan. Ja karkoita toki luotasi tuo onneton
mylläri", lisäsi hän kuiskaten. "Sinulla on hirveä into piiloutua hänen
kanssaan joka nurkkaan."
"Hän seuraa aina jäljessäni, äiti. En minä mahda sille mitään."