Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis

Daniela Dormes.

"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden

kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo

nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään -- hänen onnettoman

kirjeensä jälkeen -- tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul,

voitko sinä korvata minulle kaiken muun -- voitko olla minun tukeni ja

turvani? Mieltäni niin ahdistaa..."

Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä

uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin

kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi

toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit --

niin hänestä tuntui -- pelastaisivat hänet mielettömästä teosta,

jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa

tulisivat kahlehdituiksi... Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot

manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva

riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan

ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"

Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.

Ernestine astui sisään.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra

professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"

"Kyllä, kyllä, saata hänet saliin ja sano, että tulen heti."

Daniela kirjoitti osoitteen kuorelle. Sitten hän nousi kirjoituspöydän

äärestä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Hyvää huomenta, herra professori", sanoi hän ojentaen Sternille

kätensä. "Olin tänään vähällä unohtaa tuntimme; mutta se tulee juuri

parhaaseen aikaan... tekee niin hyvää saada kääntää ajatuksensa

johonkin järkevään."

Kun he olivat käyneet pöydän ääreen istumaan sanoi Stern:

"Tässä, armollinen rouva, olen tuonut kirjanne."

"Minkä kirjan? Ah, Littrén! Oletteko lukenut sen jo loppuun?"

"Te määräsitte itse äskettäin, että me tänään ottaisimme tämän teoksen

keskustelumme pohjaksi."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Daniela hajamielisenä.

Stern avasi kirjan.

"Tässä on eräs kohta", sanoi hän, "joka on kiinnittänyt huomiotani

aivan erikoisessa määrässä. Tuntuu siltä, kuin siinä lyhyesti ja

kauniisti viitattaisiin siihen uuteen kehitysasteeseen, johon

ihmishenki kohoaa uuden maailmankäsityskannan pohjalla. Ottakaa

vihkonne esille, armollinen rouva, ja kääntäkää se! Kääntäminen on

erinomaisen hyvä harjoituskeino ajatuksen käsittämiseksi. Sitten voimme

sen johdosta keskustella, kehittää ajatusta edelleen."

Daniela teki työtä käskettyä. Hän asetti vihon eteensä, kirjan sen

viereen vasemmalle puolelle ja kävi käsiksi työhön.

Yksi lause Danielan käännöksessä kuului näin:

Ihminen joutuu aivan uuteen asemaan huomatessaan seisovansa itseään

ympäröivässä paikan, ajan ja syitten äärettömyydessä ilman muita

hallitsijoita, voimia tai takeita kuin itse maailmankaikkeutta

vallitsevat lait; sillä nämä kolme seikkaa ovat hänessä itsessään:

laki, valta ja takeet. Ei mikään ole niin kohottavaa sielulle kuin

tämä käsitys. Yhteisvaikutuksen kautta, joka ei koskaan ennen ollut

tapahtunut, herättää se sielussa ymmärtämisen tarvetta, alistumisen,

antautumisen ja toiminnan halua.

"Tämä ensimäinen lause", sanoi Stern käytyään läpi Danielan käännöksen

ja hyväksyttyään sen, "ilmaisee kaikessa lyhykäisyydessään vastakohdan

kaikesta siitä, mitä teologit tuhansissa teoksissaan ovat väittäneet.

Nimittäin luonnonlakien muuttumattomuuden ja niiden yksinvaltiuden.

Ja tämä toinen lause tuo esiin filosofin hurskauskannan -- nimittäin

ymmärtämisen tarpeen."

"Niin", keskeytti Daniela. "Ymmärtämisenhalu merkitsee hengen hurskasta

kohoamista. Vastakkaisessa leirissä hurskaus julistaa kieltäytyvänsä

siitä; se pitää sitä synnillisenä tai naurettavana itserakkautena eikä

myönnä, että sellaisissa mielipiteissä voi ilmetä sielun kohoamista.

Mutta rakas herra professori, jättäkäämme kirja sikseen ja puhukaamme

todellisesta tapauksesta, jota tässä käsitellyt aatteet koskettelevat

ja joka minuun on kipeästi koskenut. Ehkäpä te autatte minut tästä

pulmasta. Te sanoitte vastikään,: Jumala varjelkoon sellaisesta

onnettomuudesta, että kahden toisiinsa sidotun ihmisen mielipiteet

eivät kävisi yhteen. No niin, tämä onnettomuus on kohdannut minua ja

minun sulhastani. Te tunnette minun mielipiteeni, jotka ovat samat

kuin teidän omannekin; minun sulhaseni mielipiteet -- vasta eilen hän

laajemmin teki niistä selkoa -- ovat aivan päinvastaiset..."

"Onko kreivi Trélazure uskonnollinen?"

"Ei; vaikka hän nimittää itseään siksi, niin ei hän ole uskonnollinen

eikä hurskas. Hän ylvästelee sillä, ettei hän ole tekopyhä, ettei

hän alistu kirkollisiin juhlamenoihin, hän myöntää, että dogmatiikka

voi olla väärässä, että totuus on ehkä muualta löydettävissä,

mutta hän hyväksyy uskonnon siksi, että se mahdollisesti voi olla

oikeassa ja että se hänelle on mukavaa, säädyllistä ja lohdutusta

antavaa. Ja etenkin siksi, että vapaan tutkimuksen ja arvostelun

koko henki on hänelle vastenmielinen; se loukkaa hänen valtiollisia

ja säätyennakkoluulojaan, se henki ei ole rojalistinen, mutta ei

myöskään aristokraattinen, se kuuluu sille ihmisluokalle, jota

hän halveksii ja pelkää, ja tämän halveksumisensa ja pelkonsa hän

kohdistaa koko järjestelmään. Hän on uskonnollinen, ei sen vuoksi

että hänen sydämensä kaipaisi hartautta, ei siksi että hänen henkensä

olisi tutkinut uskonkappaleita, vaan sen tähden, että uskonnollisuus

sisältyy vanhoillisten 'säädyllisten' ihmisten ohjelmaan. -- Siten minä

arvostelen hänen tunnustustansa."

"Ehkäpä liian ankarasti, armollinen rouva. On niin vaikea nähdä

toisen ihmisen sydämeen. Te ette ole tuntenut sulhastanne vielä

kauan. Salongissa, puistossa, tanssiaisissa ei voi yhtä tarkoin oppia

tuntemaan ihmistä kuin esimerkiksi tässä, yhdessä opiskellessa.

Ehkäpä uskonnollisuus, jonka hän teille on tunnustanut, on todellakin

jalo piirre hänen sielussaan. Muistakaa, että hänen kasvatukselleen,

ympäristölleen, hänen maailmalliselle elämälleen on koko uudenaikainen

ajatustapa aivan vieras. Luultavasti hän ei lainkaan tunne sitä, mitä

hän tuomitsee. Ehkäpä hänen filosofiset opintonsa ovat olleet erittäin

hyvät, mutta niinkuin tiedämme ei virallinen oppi Ranskassa ulotu 17:ää

vuosisataa pitemmälle. Minä tunnen koko tämän ohjelman; vertaavien

kasvatusopillisten tutkimusteni vuoksi on minun ollut pakko tutustua

kaikkien maiden ja koulujen metoodeihin. Minä tiedän, että ranskalaiset

hengelliset opettajat valmistavat ylioppilaita, jotka tuntevat

perinpohjin oman maansa ja vanhan ajan klassillisen kirjallisuuden ja

sen ohella ovat täydellisiä aatelismiehiä, mutta jotka halveksivat

kaikkea, mikä on uudenaikaista."

"Mutta voinko minä tulla onnelliseksi, jos mieheni halveksii kaikkea

sitä, mitä minä ihailen ja kunnioitan?"

"Armollinen rouva, äskettäin te sanoitte, ettei kreivin uskonnollisuus

ole fanaattinen. Älkää tekään olko fanaattinen, niin vältätte kaikki

kiusalliset yhteensattumat. Hän ei elä uskonnon vuoksi, sillä hän

on maailmanmies, te ette elä vapaan tutkimuksen hyväksi, sillä te

olette maailmannainen; teidän harrastuksenne eivät perustu yksinomaan

vastakkaisiin aatteihin; on muita aloja, joilla te voitte kohdata

toisenne: seuraelämä, koti, perhe, ennen kaikkea sydän, sillä tehän

rakastatte toisianne?"

"Intohimoisesti", myönsi Daniela.

Stern tukahdutti huokauksen. Mustasukkainen tuska viilsi häntä.

"Te neuvotte minua siis", sanoi Daniela hetken kuluttua, "te neuvotte

minua siis vaikenemaan niistä asioista, jossa meillä on vastakkaiset

mielipiteet? Se tuntui minustakin ainoalta mahdolliselta keinolta --

mutta sanokaahan, onko se rehellistä?"

"Rehellisintä, armollinen rouva, kun sellaiset sielun epäsoinnut

ilmestyvät, olisi ero --"

"Onko mahdollista erota, kun sydän vaatii yhtymistä?"

"Jos avioliitossa olisi kysymys vain rakkaudenjanon tyydyttämisestä,

vain kahden liekin yhtymisestä, niin olisi sielujen sopusointu

sivuseikka; mutta kun on elettävä yhdessä koko elämä, myöskin vanhuus,

jolloin liekkien palo on sammunut, kun kaikissa yhteisen kohtalon

käänteissä toisen tulee neuvoa, tukea ja lohduttaa toista, niin on

ajatusten ja tunteiden sopusointu kaikkein tärkeintä."

"Te olette oikeassa, minä tiedän liiankin hyvin, että olette

oikeassa... Te olette kelpo, hyvä ihminen. Miten onnellinen olisinkaan,

jos sulhaseni ajattelisi samalla tavalla kuin te... Mutta ettekö

arvele, että voisin kääntää hänet meidän puolellemme? Jos keskustelisin

vielä asioista hänen kanssaan, jotka erottavat meidät toisistaan, jos

hän minulle mieliksi tutkisi niitä kysymyksiä, jotka selittäisivät

hänellekin meidän näkökantaamme?"

"En tunne kreiviä, mutta sittenkin tahtoisin vastata kieltävästi

kysymykseenne. Sellainen tehtävä repisi vain rikki teidät eikä se

teiltä onnistuisikaan. Väittelemällä ei voida kumota maailmankäsitystä.

Samalla kreivikin koettaisi kääntää teidät oman kantansa puolelle --

luuletteko, että se häneltä onnistuisi?" Daniela pudisti päätään. "Ja

yhtä mahdotonta olisi teidän saada hänen mielipiteensä muutetuksi.

Niiden juuret ovat syvällä hänen kasvatuksessaan, hänen entisyydessään,

koko hänen ajatuskannassaan; hän ei yrittäisi edes itse järkyttää

niitä -- ja jos vastakkaiselta puolelta koetettaisiin sitä tehdä,

niin ne vain vahvistuisivat, sillä sen kautta vain vanhat todisteet

muistuisivat sitä paremmin mieleen. Sitä paitsi osat olisivat

huonosti jaetut. Nuori vaimo antaa miehensä helposti kääntää hänet

omalle puolelleen, mutta mies, joka jossakin määrin pitää vaimoaan

itseään halvempana, ei alistu kulkemaan hänen talutusnuorassaan.

Vaimon halveksuminen kuuluu myöskin sen koulun opinkappaleihin,

johon kreivi näyttää lukeutuvan. Valmistukaa siihen, että yksi hänen

uskonkappaleitaan on juuri hänen oman sukupuolensa ylemmyys."

"Se on kyllä totta, hän puhuu naisista yleisin, halveksivin sanoin,

jotka aina vaikuttavat minuun hiukan hermoja ärsyttävästi. -- Stern,

rakas ystäväni, minä en tule olemaan onnellinen."

"Väistykää sitten, armollinen rouva."

"Sitä en voi."

Daniela · 第 23 / 33 题