Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä
kirjeeseen.
Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet
olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä
kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.
Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:
"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen
ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä
sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani
niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen
ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä
oikealla tavalla."
"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani;
minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin
anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista,
että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."
"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa
toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman
onnen, kuin mitä hän -- äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti --
ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka
tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"
"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä
kysytte?"
"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."
"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."
"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka -- en harjoita sitä käytännössä."
"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa --
tottumuksesta -- tavasta, koska se kuuluu asiaan -- mutta eivät silti
ole uskonnollisia."
"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"
"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"
"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte
olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista
oli tehnyt minut levottomaksi."
"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä
hän ei tunnustanut mitään uskontoa."
"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta
jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin
surkutteluani."
"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."
"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne
muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen
jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."
"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän
edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni
kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä
kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin --"
"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia
naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista
kristittyä -- tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla
suvaitsevainen -- uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai
vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen
ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten
henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt
maailmaan --"
"Voltaire -- yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta
Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä
mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella;
tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa
kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat
esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille
naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että
hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja -- niinkuin hän sanoi --
"terveet" mielipiteet.
"-- Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat
saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja
kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."
"Voiko ajan henki taantua?"
"-- Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät,
ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa
toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla
on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta
ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille
epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki
yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on
järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista,
joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta
on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä
kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he
nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja
kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré --"
"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?... Varmaankaan ette ole
lukenut hänen teoksiansa --"
"-- Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija -- eräs
kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei
tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä -- antoi kastattaa
itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka
olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä
siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään
kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen
voittonsa olisi suunnaton."
"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"
Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.
"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä
hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet
suuruudet ennen häntä."
"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"
"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on
suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan
yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä
ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen
sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut -- mikä ilo lieneekään
kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin
pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi
tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen
kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty.
Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat
opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta
keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa -- jos se
kerran on totta -- meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi
se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme
oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali
muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa
Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä?
-- Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota
vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen --"
"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon..."
"-- Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin
itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet
lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin
sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle,
koska he väittävät, että me polveudumme niistä."
"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään
erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."
Trélazure ei kuunnellut Danielaa.
"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli
muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä,
johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan
puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin
esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun
kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on,
ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä
ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin
esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme,
joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses,
joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin
yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."
"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin
uskovainen, ette -- miten te äsken sanoittekaan? -- harjoita
käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia,
jos pitää sen oppia oikeana?"
"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista
pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon.
Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia
seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta
kaikkiaan tullut meille tavaksi -- ja suopea papisto tyytyykin siihen
-- että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin,
jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin
nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu
periaatteesta -- niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut
jalallaan kirkkoon -- vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen
myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi
monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin
usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin
suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan
ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten
täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä..."
"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"
"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan
-- luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella
-- ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani
mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä
syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla
kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies -- en muuten
pidä tekojumalisista naisistakaan -- mutta en ole ottamatta osaa
kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan --"
"Välinpitämättömyydestä?"
"Miten kova te olette, Daniela... aikomukseni oli muuten käyttää
vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme
kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan
armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa
niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta
tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien
köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos
ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre --"
"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.
"-- Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen
lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla,
vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen
uskonnollinen pohja?"
"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään
en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja
elämän välillä."
"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen
sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani,
niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen
vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan
koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen,
ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan
koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo
vakaumukseltani."
Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.
"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko
jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt
teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy
kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon
mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."
"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.
"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren
lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui... En olisi
uskonut häntä niin syvämietteiseksi -- miten väärin arvosteleekaan
joskus muita ihmisiä -- minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista
asioista lainkaan."
Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan
ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:
"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen;
nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen
uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta
käskyä."
"Syvä kuilu -- syvä kuilu..." mutisi Daniela itsekseen.
"Mitä te sanotte?"
"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle
suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa
ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."