"Raoul", huudahti hän, "mikä yllätys!"
"Niin, sain asiani toimitetuksi aikaisemmin kuin mitä luulin, ja
kiiruhdin sinne, minne sydämeni ikävöi!"
Stern oli noussut ylös ja astunut syrjään.
Trélazuren kasvot synkkenivät huomatessaan kolmannen läsnäolon. Hänestä
ei ollut mieluista tavata morsiantaan kahdenkesken tämän -- mikä hän
oikeastaan olikaan -- tämän juutalaisen kirjailijan kanssa... "Kaunis
mies -- varsin siisti ulkomuodoltaan -- mutta onko hän sopiva seura
tulevalle kreivitär de Trélazurelle?"
"Teillä on vieraita?" huomautti hän ääneensä.
"Niin, me panimme lapsinemme pienet kahvikestit toimeen, herra Stern ja
minä. Saanko esittää: meidän naapurimme, professori Stern; sulhaseni,
kreivi Trélazure." Molemmat herrat tervehtivät, mutta Trélazure ei
ojentanut kättään.
"Jos sallitte, armollinen rouva", sanoi Stern, "niin kiitän kesteistä.
Lähden katsomaan, missä poikani on."
"Olkaa hyvä ja sanokaa samalla Ernestinelle, että hän tuo pienokaiseni
sisään. Näkemiin!"
Franz poistui.
"Mikä ihmeellinen päähänpisto teiltä, Daniela, kutsua tuo herra
luoksenne?"
"Hän on erittäin viisas ja miellyttävä mies."
"Te saatatte minut vielä mustasukkaiseksi, kaunis hän on
ulkomuodoltaankin."
"Raoul!"
"Ja missä on holhoojanne, siveellisyyskilpenne, ketjukoiranne,
sovinnaisuusmuurinne, välttämätön säätiönaisenne?"
Daniela nauroi.
"Hän karkasi tänään häkistään; te ette ollut kotona!"
"Siis kerrankin me olemme kahden?"
Daniela väisti sulhasensa katsetta.
"Ettekö ole vielä saanut vastausta äidiltänne?" kysyi hän.
"Olen kyllä, Wienissä oli kirje minua vastassa; äitini osoitti
kirjeensä niinkuin tavallisestikin lähetystöön, siksi se on
viivästynyt."
"Saanko lukea kirjeen?"
He olivat käyneet kahvipöydän ääreen istumaan. Daniela otti kirjeen
käteensä ja luki. Sillä välin pyöritti Trélazure itselleen sauhukkeen.
Suurella, aristokraattisella käsialalla Raoulin äiti kirjoitti
seuraavasti:
Château de la Châtaigneraie, 18 p. heinäk. 1875.
Rakas poikani!
Kihlautumisilmoituksesi hämmästytti minua suuresti. Mutta
koska sinä olet täysi-ikäinen ja itsenäinen, niin et pyydä
suostumustani, ainoastaan siunaustani tämän tärkeän askeleen
johdosta. Minä en kiellä sitä sinulta, sillä minä luotan siihen,
että valintasi on osunut arvokkaaseen henkilöön. Minulle on
yleensä hyvin mieleen, että järjestät asiasi ja menet naimisiin.
Nuoruutesi oli varsin hurja; huhut rakkausseikkailuistasi ovat
tunkeutuneet aina minun äidillisiin korviini saakka ja minä
jo pelkäsin, että kevytmielisyytesi estäisi sinua koskaan
talttumasta. Kirjeesi mukana seurannut valokuva miellytti
minua suuresti; -- ja omaisuus on myöskin tyydyttävä, mutta
-- sallithan minun lausua ilmi tämän epäilyni, koska en silti
kiellä sinulta siunaustani -- miten saatoitkaan valita lesken
ja ulkomaalaisen? Kaikki unelmani menevät sen johdosta myttyyn!
Tosin veljesi Armand on antanut minulle mieleisen miniän, mutta
juuri vanhemman veljen, tulevan perheenpään morsiamen minä
olin toivonut olevan jalosukuisen perheen neitseellisen vesan,
meidän vanhan Ranskamme perinnäisten hyveitten perijättären. No,
suokoon Jumala, että tuleva kreivitär Trélazure on oleva sen
arvon ja aseman arvoinen, jonka sinun rakkautesi hänelle suopi!
Toivokaamme, että hänellä kauneutensa rinnalla on puhdas sydän ja
hurskas mieli. Onhan hän kai katolinuskoinen? -- Tästä tärkeästä
seikasta et mainitse kirjeessäsi mitään, varmaankin arvelit,
että pitäisin sitä itsestään selvänä asiana. Niin minä teinkin,
mutta tänään abbé Feuillant huomautti minulle, että Tanskassa
enimmäkseen asuu kerettiläisiä. Siksi tein ylläolevan kysymyksen.
Me toivomme, että tulet hyvissä ajoin Ranskaan Armandin häihin.
Jos terveyteni sallii, seuraan sinun kanssasi Wieniin saadakseni
olla läsnä sinun vihkiäisissäsi.
Minun elämässäni on tällä välin tapahtunut muutos. En ole yhtä
yksin enää kuin ennen -- sillä poikiensa seurasta vanha rouva
varsin harvoin saa nauttia -- minulla on nyt tytärkin. Serkkuni,
markiisi de Favielles, on kuollut ja määräsi testamentissaan
ainoan tyttärensä, Jeannen minun huostaani kunnes hän joutuu
naimisiin. Jeanne on nyt pian seitsemäntoista vuoden vanha ja
ihastuttava olento. Itse minä hain hänet luostarikoulusta ja toin
hänet tänne Châtaigneraie'hen. Vanhaan linnaani on aivankuin
aurinko päässyt tunkeutumaan. Tosin on pienokainen vielä hempeän
alakuloisessa mielentilassa, osittain isänsä kuoleman johdosta,
osittain eron vuoksi luostarista, jonne hän, hurskaan kutsumuksen
innostamana, kernaimmin olisi jäänyt; mutta hänen kauneutensa,
hänen lempeä, suloinen olentonsa on omansa levittämään
auringonpaistetta ympäristöönsä. Ensi talvena minä vien hänet
ulos maailmaan eikä minun ole vaikea -- hän perii puolitoista
miljoonaa -- löytää hänelle sopivaa miestä. Oi, jolleivät asiat
olisi saaneet toista käännettä, niin tietäisin kyllä, kelle hänet
olisin määrännyt... Mutta se ei ollut Jumalan tahto!
Tätisi, herttuatar de Chauleuse, joka parasta aikaa on täällä
käymässä, lähettää sinulle terveisensä ja onnittelunsa, joskin
hänkin pitää sinua luopiona, koska aiot naida ulkomaalaisen.
Hänen ensimäiset sanansa, kun hän näki Jeanne de Favielles'n,
ilmaisivat saman ajatuksen, johon yllä viittasin... Sinun onnesi,
rakas Raoul, on lähellä sydäntämme. Minä rukoilen Jumalaa, että
tämä onni -- joskin toisessa muodossa kuin mitä minä olin sitä
toivonut -- kruunaisi elämäsi.
Voi hyvin, rakas poikani. Sano morsiamellesi, että toivoisin
hänen kirjoittavan minulle pari riviä. Minä tahtoisin hänen
sanoistaan päästä selville, rakastaako hän sinua niin paljon kuin
sinä ansaitset. Sinua syleilee rakastava äitisi
Yolande de Trélazure.
Daniela oli lukiessaan kirjettä vuoroin kalvennut, vuoroin punastunut
useampaan kertaan. Hän käänsi kirjeen kokoon ja ojensi sen kreiville.
"Te olisitte tehnyt viisaammin, jollette olisi antanut minulle tätä
kirjettä luettavaksi", sanoi hän muuttuneella äänellä.
Trélazure katsoi hämmästyneenä Danielaan.
"Miksikä? Sitä minä en ymmärrä!"
"Ettekö todellakaan ymmärrä?" ja Daniela tuli vieläkin kalpeammaksi;
"te ette ymmärrä, että se teidän puoleltanne oli epähienoa, tahditonta,
sydämetöntä..." Hän ei voinut sanoa sen enempää.
"Daniela, mikä teitä vaivaa? Luulenpa, että teillä on kyyneliä
silmissänne! Mitenkä tämä onneton kirje saattoi loukata teitä?"
"Se että teidän todellakin pitää sitä kysyä ettette ymmärrä sitä
itsestännekin, loukkaa minua kaksin verroin!"
"Mutta, armaani, ettehän suinkaan loukkaannu sen johdosta, että äiti
uneksii pojalleen loistavaa avioliittoa!"
"Te loukkaatte minua, sillä näyttämällä minulle tämän kirjeen te
ilmoitatte minulle, että olisitte voinut tehdä paljoa edullisemman
naimiskaupan, ja että perheenne pitää minua tunkeilijana, teidän
onnenne esteenä... Menkää, kreivi Trélazure ja naikaa tuo suloinen
Jeanne, -- joka on jalosukuinen, joka omistaa puolitoista miljoonaa, on
seitsemäntoista vuoden vanha ja täynnä luostariunelmia; tehkää minulle
se palvelus, ystäväni, ja kihlatkaa suoraa päätä tuo helmi!"
Daniela oli noussut pystyyn, eikä vain hänen äänensä, vaan koko hänen
olentonsa vapisi liikutuksesta.
"Kaikkeen tähän on minulla vain yksi ainoa vastaus", sanoi Trélazure
tarttuen Danielan käteen: "Minä rakastan teitä."
Tuo vanha loihtusana teki tehtävänsä. Daniela yritti vain heikosti
vetää kätensä pois. Hetken kuluttua hän nosti silmänsä, joissa
kyyneleet vielä kimalsivat ja sanoi lempeästi:
"Jos te rakastatte minua, Raoul, niin miksi te tuotatte minulle tuskaa?"
"Jumala tietää, etten koskaan tahallani tuota teille tuskaa, armaani.
Mutta teillä ei saa olla tällaisia oikkuja... Tosin oikut ja
mielettömyydetkin pukevat teitä, mutta sittenkin teidän pitäisi varoa,
ettette syyttä tuottaisi minulle tällaisia pieniä ikävyyksiä. Mutta
minä en pane niitä pahakseni, Daniela, pidelkää minua vain pahoin;
teidän kaunis kätenne saa kernaasti antaa minulle pari iskuakin; teidän
punaiset huulenne saavat kernaasti lausua joitakin epäloogillisia
syytöksiä, kunhan jälestäpäin saan niitä suudella; epäloogillisuus
kuuluu myöskin naisten etuoikeuksiin."
Nyt Daniela tuli jälleen pahalle mielelle.
"Minä pyydän, heittäkää kerta kaikkiaan tuo joutava ja armollinen
tapanne olla huomaamatta naisten heikkouksia. Minä en välitä
sellaisista etuoikeuksista, joita meille suodaan kehnoutemme nojalla!"
"Mutta armaani", vastasi Trélazure nauraen, "kaikki ritarillisuuden
säännöt riippuvat siitä, että miehet antavat anteeksi naisten
heikkoudet ja suojelevat heitä. Ette suinkaan te valita sitä, että
koetan varjella teitä kaikilta ankarilta tuulilta, että pidän kaikkea,
mitä te sanotte ihastuttavana ja rakastettavana, että siedän teidän
oikkujanne?"
"Minulla ei ole oikkuja, ja joka tapauksessa valitan suuresti, jos
tahdotte kohdella minua kuin hentoa, pehmeää, edesvastuutonta -- ja
mitä kaikkea muuta hyvänsä -- mutta ei kuin järkevää ihmistä!"
"No hyvä, minä olen väärässä. Suokaa minulle anteeksi, olen väärässä!"
"Missä suhteessa?"
"Niin, sitä en tiedä, ja teidän kysymyksenne todistaa, ettette itsekään
sitä tiedä. Nähkääs, taaskin pieni epäloogillisuus. Mutta koska olen
saattanut teidät pahalle tuulelle, niin olen kai väärässä ja sen vuoksi
pyydän vilpittömästi anteeksi!"
"Taaskin turhia lauseparsia, taaskin sanaleikkejä!"
"Teillä ei ole tänään hyvä päivänne, Daniela, ja olisin kai tehnyt
viisaammin, jos olisin jäänyt Wieniin!"
"Ja vielä paremmin, jos suoraa päätä olisitte matkustanut
Châtaigneraie'hen!"
"Naidakseni tuon helmenkö? Ei, minä pysyn timantilleni uskollisena,
loistavaksi hiotulle kohinoorilleni... joka on melkein liiankin
teräväsärmäinen!"
"Pelkäänpä, ettei teidän kanssanne voi koskaan vakavasti keskustella."
"Ei se ole tarpeellistakaan. Vakavat sanat ovat paikallaan
seurustellessa päällysmiesten ja asianajajien kanssa, mutta kahden
ihmisen kesken, joilla on onni rakastaa toisiaan --"
"Kahden ihmisen kesken", korjasi Daniela, "joiden oli määrä
luotettavina ystävinä kulkea elämän läpi; -- Raoul, Raoul, minä
pelkään, ettemme lainkaan ymmärrä toisiamme!"
"Oi, minä ymmärrän teidät täydellisesti. Teidän ranskalaiseen
vilkkaaseen luonnonlaatuunne on sekoittunut hiukan saksalaista
hempeämielisyyttä -- te olette Gretchen-Celimene-sekoitus."
"Oi, miten epäonnistuneen kuvan te piirrätte minusta! Minä en ole
koketti enkä hempeämielinen; minä koetan sekä tuntea että ajatella
selvästi."
"Siinä se on: 'Ajatella' -- se on saksalainen puoli teistä --
ajattelijoiden kansa; sitenhän teidän maamiehenne nimittävät itseään.
Mutta uskokaa minua, Daniela, germanilaisten professorien raskas
filosofia pilaisi vain teidän suloutenne. Poimikaa lemmikkejä, jos
välttämättä tahdotte olla kansallinen, mutta älkää puhuko oppineesti.
Minä en suinkaan halveksi korkeampia ajatuksia, mutta kaikki olkoon
omalla paikallaan. Se mikä koristaa paksua nidosta kirjahyllylläni, se
pilaa rakastettuni hymyilyä."
"Te tahdotte sulkea minulta siis ajatuksen maailman?"
"Älkäämme väitelkö, Daniela. Mitenkä? Olemmehan nyt ensi kertaa
pitkästä ajasta yksin ja alamme riidellä sen sijaan että puhuisimme
rakkaudesta! Suloinen,kaunis, ihastuttava kultani!"
Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen,
puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen
katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti
hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa
kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun
ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että
Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa;
että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli,
turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään
minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin
tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut
hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää
tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli
ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen
asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa.
Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa -- vaikkapa vain ajoittainkin
-- irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti
puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän
välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että
niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin
hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja
vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi
ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut
mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten
sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä... -- Kaikkea tuota ilmaisi
Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin
hellään kuiskaukseen:
"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan
sinua!"