Kahvipöytä oli katettu huvimajaan. Daniela tyttärineen, Stern poikineen
istuivat pöydän ääressä ja itse pöydällä seisoi Korpos, nokkien
juhlallisena sokeripalasta, jota Daniela ojensi sille.
Aina saapuvilla oleva kreivitär Barthen ei ollut läsnä. Trélazuren
poissaolon vuoksi hänellä oli virkavapautta holhoojatoimestaan ja hän
oli lähtenyt ajelulle.
Affin silmät loistivat. Hän oli sanomattoman tyytyväinen saadessaan
olla näin hyvässä seurassa, ja hän oli oikein ylpeä siitä, että
ylhäinen nainen kohteli niin ystävällisesti ja herttaisesti hänen
isäänsä. Hänen mielestään Daniela oli jonkinmoinen haltijatar ja hän
tiesi myöskin, mitä hän merkitsi hänen isälleen -- nimittäin, että hän
oli eniten ihailtu ja kunnioitettu nainen, jonka isä tunsi. Että tähän
ihailuun ja kunnioitukseen alkoi hiipiä lämpimämpikin tunne, sitä ei
Stern itsekään vielä tiennyt.
"Affi, vielä hiukan kahvia, kultaseni?" kysyi nuori rouva.
"Kiitos, armollinen rouva, en ole koskaan vielä juonut näin hyvää
kahvia!"
"Tässä on, herkkusuu. Minun mielestäni" -- kääntyen Sternin puoleen --
"pienokainen näyttää tänään terveemmältä?"
"Se johtuu ilosta, armollinen rouva!"
"Kunpa hän vain puhuisi!" huudahti Dalia syventyneenä korpin
katselemiseen. "Sokerin syöminen on hauskaa, mutta se ei ole mikään
konsti; sitä kanaarialintunikin osaa. Puhu, Korpos!"
Mutta Korpos oli itsepäisesti vaiti.
"Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä, herra Stern?... Teidän pitäisi
mennä uusiin naimisiin. Te näytätte aivan perheen isältä istuessanne
tämän kahvipöydän ääressä. Ja pojallekin tuottaisi iloa, jos hän saisi
uuden äidin; eikö totta, Affi?"
"Kyllä, jos hän olisi yhtä hyvä ja kaunis kuin -- mutta en minä toivo
mitään muutosta?" keskeytti hän puheensa; "isä ja minä olemme näinkin
onnellisia. Jospa minä vain tulisin terveeksi!"
"Onko sinulla kovatkin tuskat?"
"Ei, armollinen rouva -- se on, minulla on aina tuskia, -- mutta olen
tottunut siihen. Varsinkin isän tähden tahtoisin tulla aivan terveeksi,
sillä se tuottaisi hänellä iloa!"
"Ja miten suurta iloa, lapsi kulta!"
Dalia ehdoitti, että lähdettäisiin vuohenvaunuilla ajelemaan; Affi
saisi ajaa. Rouva Dormes antoi suostumuksensa ja pienet ajoneuvot
tuotiin esille. Lapset kävivät niihin istumaan, Korpoksen täytyi istua
Dalian kädellä, ja pienokainen arveli olevansa oikea haukkametsästäjä.
"Sytyttäkää sikaari", sanoi Daniela vieraalleen; "kahvia juodessa --
täällä ulkona se on luvallista."
"Kiitos, armollinen rouva, minä en polta."
"Ettekö ole koskaan polttanut?"
"Olen kyllä; mutta olen luopunut siitä tavasta!"
Daniela tukahdutti huokauksen. Tuo yksinkertainen lause: "Olen
luopunut siitä tavasta" nosti hänen sielunsa silmän eteen kuvan niistä
kieltäytymisistä, joihin tämän miehen joka rikkaudesta oli syössyt
köyhyyteen, oli täytynyt alistua oman sekä lapsensa elatuksen vuoksi.
Ja kumminkin he olivat niin rohkeat mieleltään, tyytyväiset, melkeinpä
iloiset. "Kunpa poika vain voisi tulla terveeksi" -- tuumi Daniela
edelleen. "Oi, kunpa yleensä voisi nähdä vain onnellisia ihmisiä
ympärillään!..."
"Minkähänlainen maailma olisikaan", sanoi hän ääneensä, "jos me kaikki
olisimme täydellisesti onnellisia?"
"Siitä seuraisi vain täydellinen pysähdys", vastasi Stern,
"yhtämittainen liike katkeaisi."
"Niin; mutta edistyksellä täytyy olla päämääränsä! Mitä hyötyä on
pyrkimisestä parempaan, suurempaan kauneuteen ja onneen, jollei ole
olemassa saavutettavissa olevaa parasta, kauneinta ja onnellisinta
päätepistettä?"
"Siinäpä se juuri on: päämäärän käsitettä ei voi yhdistää äärettömyyden
käsitteeseen. Meidän henkemme ei voi ymmärtää mitään rajatonta,
mutta yhtä vähän se ei voi käsittää määrättyä päätepistettä; sillä
niinpiankuin sellainen piste on ajateltu, samalla kuvittelu siitä, mikä
sen takana voi olla, on herännyt."
"Te olette oikeassa. Rajoitetuin kaikista on meidän järkemme; mitä
hyötyä on ajattelemisesta? Kaikkialla se törmää käsittämättömyyttä
vastaan!"
"Mutta että meidän ajatuksemme tuolla puolen on vielä jotain
todellista, se lohduttaa meidän vajanaista ajatuskykyämme ja antaa
meille oikeuden toivoa, että meidän ajatuksemme rajat ovat yhä
kauemmaksi siirrettävissä. Ajatelkaahan, miten kauaksi ne nyt jo ovat
siirtyneet ensimäisten ihmisten tylsästä alku-olosta saakka."
"Välimatka on kylläkin suuri, mutta verrattuna kaikkitietoisuuteen --"
"Oi, jos rupeamme rakentamaan oletuksia äärettömyydessä, niin
kaikki laskut pettävät jälleen, silloin nousevat eteemme sellaiset
suhteet kuin hiekkajyvänen verrattuna auringonjärjestelmään, sekunti
vuosimiljoonaan, kaikkein pienimmän murto-osan suhde kaikkein
suurimpaan."
"Mutta teidän käsityksenne mukaan ei ole olemassa pienintä murto-osaa
eikä kaikkein suurinta; ajatus voi korkeimpaan lukuun lisätä aina uuden
numeron, jakaa pienimmänkin osan vielä kahtia."
"Aivan oikein; siksi kaikki laskut loppuvat, koska ne eivät koskaan voi
loppua!"
"Te kierrätte nyt ympyrässä."
"Oi, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tahdon sanoa. Ja lopulta, eikö
kaikki tässä maailmassa kierry ympyrässä? Eivätkö kaikki aivojen,
elämän, veren väylät kulje ympyrässä? Miksikä ei henki myöskin
liikkuisi ympyrässä? Mutta armollinen rouva, minä alan tulla
metafyysikoksi, se on, en itsekään enää ymmärrä mitä minä sanon."
Daniela nosti päätään kuunnellen.
"Minun luullakseni", sanoi hän, "vaunut pysähtyvät portille.
Tulisikohan vieraita? Sepä olisi ikävä."