Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen
tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä
maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja
jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät,
hyväksyvät, moittivat, arvostelevat -- sanalla sanoen, jonka johdosta
he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.
Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa
kohdistuivat vain tähän asiaan.
"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin
ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua,
että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat -- siten vanhojenpiikojen luku
vain lisääntyy."
"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, -- ja mielenkiintoinen hän
myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä -- ei
lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."
"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!...
Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka
sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"
* * * * *
"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen
nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän
huomionne omiin tunteisiinne."
* * * * *
"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät
naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain
palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."
* * * * *
"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän
viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."
* * * * *
"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin
yksi herra vähemmän Badenissa -- sillä sulhasmiestä ei voi ottaa
lukuun!"
* * * * *
"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.
* * * * *
"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti.
"Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen
nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."
* * * * *
"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin
naimisiin."
"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"
"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen
arvoisensa -- mutta se ei ole luultavaa!"
* * * * *
"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? -- Eihän
minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta
rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"
* * * * *
Ja morsiuspari itse -- mitä se itse ajatteli tästä asiasta? -- Heillä
oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun
askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet
toisiinsa -- ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan
tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.
Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua
julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli
asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo
mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.
Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen
oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua
morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela
oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan
luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen
luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan.
Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli
mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.
Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä
Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä
veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä
ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi
sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä
pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä
pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli
myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää
kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista
asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa
suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen
viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän
peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi
olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa.
Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman
jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut
muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin
vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin
edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi
saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi
varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka,
että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä
itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa
kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa
neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten
naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta
kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen
kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi
voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan
katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi
ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän
ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt
valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen
purkamista.
Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän
koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa,
jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen
tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon
kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan
oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen
lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli
viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.
Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan
tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan
ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta
syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu,
olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen
ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet -- seurustellessaan
isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa -- tullut miltei välttämättömäksi
tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia
tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä.
Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen
tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä
huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa
aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt
kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään
yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne
samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa
neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei
tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön
mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan.
Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. --
Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen,
kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa.
Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan
katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä -- entäs sitten? olisiko
sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään
kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan
päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna;
pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.
"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", -- he istuivat jälleen
pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä --
"sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"
"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan
liikkumattomaksi."
"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"
"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää
iloiselta -- ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten
suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä.
Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin
asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä
iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."
"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista,
jollei olisi olemassa -- jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan
olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."
"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."
"Se ei suorastaan ole mitään!"
"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain -- nimittäin
ajateltuna -- ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään
olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä.
Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on
kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole,
on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata
arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei
ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"
"Miksikä en voisi sitä arvata -- se on Strassburgin tuomiokirkko."
"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"
"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa,
toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen
sananlasku."
"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen
rouva, onko tämä teistä työntekoa?"
"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."
Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.
"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään
paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."
"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko
sydämestäni onnea... Toivottavasti teillä on riittävästi takeita --"
"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me
molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet
toisiimme. Eikö se riitä?"
"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä --
tai sanokaamme kuherruskuukauden -- mutta itse elämä --"
"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia
hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja
oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä,
jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää
uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä
alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"
"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli -- niin
typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta -- oikea enkeli.
Hellä ja lempeä ja viaton!"
"Entäs järjeltään?"
"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä
puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa
selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan
kohtalooni -- rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen -- ja se
todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan
onkin vain sielunheikkoutta."
"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki
hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."
"Oi onnekasta!"
"Kuka?"
"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä
liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"
"Miten te osaatte imarrella!"
"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin
otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!... Te
olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija -- johon lopulta
kaikki suuruus liukenee -- ettette antaisi minulle anteeksi sanojani,
joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä
erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla
on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan
tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin
kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani.
Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua
alentuvasti."
"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs,
minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin
voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani
väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille
kätensä.
Franz kohotti kauniin käden huulilleen.
"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten
hän nousi lähteäkseen.
"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos
katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin
teille?"
"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."
"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella
pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."
"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea
juhla."
"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian
kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään
pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"
Stern kiitti ja läksi.