XV

Baden, 18 p. kesäkuuta 1875.

Sinun kirjeesi, rakas Armand, jossa kiihkeästi kehoitat minua

saapumaan häihisi Parisiin, sain eilen, mutta ikäväkseni minun

täytyy ilmoittaa, että luultavasti minun on mahdoton seurata

kutsuasi. Ensiksikin olen saanut virkavapautta kylpykautta

varten Itävallassa enkä matkaa varten Ranskaan, -- ja toiseksi

-- miksikä en tunnustaisi sitä sinulle? -- pidättää minua täällä

niin ihastuttava seikkailu -- sinä tiedät, eräs tanskalainen

leski -- että tekisin suurimman tyhmyyden, jos nyt lähtisin

täältä. Minä olen ytimiäni myöten rakastunut -- kadehditko minua?

Tosin onnellisena sulhasena sinulla ei ole syytä kadehtia muita

ihmisiä; mutta rauhallista, varmaa sulhasonnea ei voi kuitenkaan

verrata niin ihastuttavan hyvän onnen myrskyisen ylpeään

tunteeseen, joka nyt on ilmestynyt elämäni taivaanrannalle...

Niin -- vasta taivaanrannalle -- se ei ole vielä saavutettu

-- muuten hienotunteisuus kieltäisi minua puhumasta siitä

edes veljellenikään. Mutta koska valittuni tähän saakka ei

ole suonut minulle muuta kuin pari katsetta -- jotka tosin

vastaisivat vaadittaessa maksettavaa vekseliä -- niin voin vielä

esteettömästi puhua sinulle hänestä. Toissa päivänä me olimme

yhdessä huviretkellä, ikävä kyllä emme olleet kahdenkesken,

vaan tusinan verran muitakin oli mukana. Eilen tanssin hänen

kanssaan tanssiaisissa ja tänään kello yhdeltä hän odottaa minua

luokseen... Nyt kello on kuusi aamulla; olen juuri palannut

tanssiaisista eikä minun mielestäni maksa vaivaa kirkkaalla

päivällä mennä nukkumaan. Olen liian iloisessa jännityksessä

voidakseni nukkua. Siksi virkistin itseäni mielemmin kylvyllä

ja teellä, johon oli sekoitettu konjakkia, ja ajan kuluksi

kirjoitan nyt sinulle. -- Enpä tosiaankaan olisi uskonut, että

nainen, joka ei ole parisitar, voisi olla niin viehättävä...

Et voi kuvailla mielessäsikään, mikä ylhäisyys, mikä sulous,

mikä sanoin selittämätön viehätys tuota naista ympäröi. Hänen

jalkansa on pieni kuin andalusialaisnaisen, hänen vartalonsa

taipuva kuin kaisla; hänen huulensa -- tummanpunaiset kirsikat,

kuin suutelemista varten luodut, kädet kuin keisarinnan, sanalla

sanoen, niinkuin eilen sanoin hänelle vasten kasvoja hänen --

tietysti teeskennellyksi -- harmikseen: täydellinen kaunotar.

Ja säihkyvä sielu -- onneksi tuo nainen ei voi olla turhankaino

-- ja sen lisäksi hänen katseensa: en vaihtaisi osaani edes

kuninkaan kanssa.

Totta tosiaan, rakas veljeni, teet väärin mennessäsi nyt jo

naimisiin ja katkaistessasi kaikki näin varhain. Poikamiehen

elämä tarjoaa siksi paljon viehätystä, ja avioliiton mukana

seuraavat edut -- mukava koti, perhe, eduskuntajäsenyys ja

kaikki muut arvokkaaseen kaljupäisyyteen ja ihramahaan kuuluvat

kunnioitusta herättävät ilot -- niitähän aina ennättää saada.

Sinä kysyt viime kirjeessäsi, mitä menestyksentoiveita meidän

puolueellamme on? En voi antaa sinulle toivottuja tietoja, koska

suunnittelemastani retkestä Frohsdorfiin ei ole tullut mitään;

mutta jos minun tulee ilmaista sinulle moraalinen mielipiteeni,

niin tunnustan, että alan kadottaa kaiken toivoni. Meidän

maanmiehemme saavat aikaan niin paljon ikävyyksiä, että taivaan

vihan täytyy kerran iskeä meidän ennen niin rakkaan Ranskamme

ylitse, tai jollen katso asiaa näin korkealta kannalta, vaan

liiankin uudenaikaisen positiivisen järjen näkökannalta, niin

ovat meidän lainsäätäjiemme kykenemättömyys ja tahdittomuus

siinä määrin silmiinpistäviä, että siitä ehdottomasti on

seurauksena kansan perikato. Kaikki vanhat säädökset kumotaan

ja vallankumouksellinen henki pääsee yhä enemmän valtaan.

Perhesiteet höltyvät, kirkkoa vainotaan, armeija joutuu

rappiolle; mihin meidän isänmaa raukkamme voi turvautua? Pyhää

kostoajatusta heikontavat niin sanotut humaniteetti-aatteet;

naista, perheen perustaa, uhkaa esitetty avioerolaki ja

kysymyksessä olevat naislyseot riistävät hänet yleensä

luonnolliselta radaltansa. Tuleva sukupolvi ei yleensä tule

enää omistamaan emäntiä, maailmannaisia, eikä -- puolimaailman

naisia, vaan naisprofessoreita, -- tohtoreita, kirjailijattaria

ja muita hirviöitä, ja sen jälkeen kun kaikki miehiset hyveet

ovat kadonneet, isänmaanrakkaus, urhollisuus ja lainkuuliaisuus,

uhkaa meitä vielä lisäksi se vaara, että suloiset naiselliset

heikkoudetkin häviävät, nimittäin koketteria, naiivi

hartaus, tietojen puute -- sanalla sanoen kaikki se, mikä on

viehättävää. Minä surkuttelen lastenlapsiamme ja iloitsen,

että elän aikakautena, jolloin miesten parissa tapaan vielä

hengenheimolaisia, jotka tahtovat palauttaa entisen Ranskan

olot, ja naisten joukossa sellaisia, joiden kanssa voin tänään

huvitella ja huomenna valita heidän paristaan itselleni puolison.

Mutta niinkuin sanottu, tuohon viimeiseen on vielä aikaa. Tätä

nykyä olen intohimon vallassa, joka ei merkitse liehakoimisen

leikkiä eikä avioliiton vakavuutta, mutta joka pitää minut

täydellisesti kahlehdittuna: hehkuvan, kiivaan, kaikki esteet

murtavan, taivaaseen kurottavan ja tuhoavan intohimon vallassa...

Sinä siis käsität, rakas veljeni, ja suot anteeksi, etten saavu

häihisi. Keksi joku selittävä tekosyy -- kernaimmin virkavapauden

puute -- ja sano terveiseni sekä äidillemme että morsiamellesi.

Raoul.

* * * * *

Kello oli jo lähes yksitoista aamupäivällä, kun Daniela tanssiaisten

jälkeen heräsi unesta. Avatessaan silmänsä selvisi hänelle, että tärkeä

ja onnekas kysymys oli tänään ratkaistavana -- mikähän se oli? Oi niin:

kello yhdeltä oli hänen määrä tulla hänen luokseen...

Hän soitti palvelijatarta, pukeutui ja käski tuoda aamiaisen

makuuhuoneeseensa. Sitten hän lähetti Daliaa hakemaan. Pienokainen

saapui juoksujalkaa sisään ja heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Ethän vain ole sairas, äiti, koska käskit minut kesken tuntiani tänne?"

"En, kultaseni, voin aivan hyvin."

"Olin jo kello kahdeksan aikana ovellasi, mutta Lisi sanoi, että nukuit

vielä tanssiaisten jälkeen. Sanohan, äiti, ovatko tanssiaiset hauskat?"

"Joskus hyvinkin hauskat, Dalia. Muutaman vuoden kuluttua vien sinutkin

tanssiaisiin."

"Oi, en minä niistä välitä, paljoa kernaammin heitän palloa Affin

kanssa."

Pienokainen ei näyttänyt tosiaankaan siltä, kuin hänestä voisi niin

pian tulla arvokasta neitiä, lapsellisuus loisti hänen viattomista

silmistään ja pyöreitten poskiensa kuoppasista. Sittenkin Daniela

tahtoi tänään tehdä vakavan kysymyksen tyttärelleen. Hän suuteli lasta

ja sanoi:

"Dalia, sanohan minulle, olisiko sinusta hauska, jos antaisin sinulle

uuden isän?"

Pienokainen kalpeni. Omituista, miten kaikki lapset vaistomaisesti

pelkäävät isäpuolia.

"Ei, ei, minä pyydän, äiti riittää minulle täydellisesti; en tarvitse

isää."

"Mutta kultaseni, sitä sinä et ymmärrä; jos onnestani on kysymys --

olenko iloinen ja hymyilevä niinkuin sinä, vai surullinen ja silmät

kyynelissä?"

"Sinä et saa olla surullinen, äiti, et saa koskaan itkeä."

"Silloin sinun täytyy sallia, että tuon sinulle uuden isän. Hän tahtoo

rakastaa sinua, hän tahtoo rakkaudesta pilata sinut kokonaan, mutta

sitä minä en salli!"

"Entäs sinä, äiti -- rakastatko sinä sitten minua vähemmän?" huokasi

Dalia.

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin

rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle -- sitä sinä et

taaskaan ymmärrä -- on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi

olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. -- Nyt minä tiedän:

se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä

tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit... Mene nyt

Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä

kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro

vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät

varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää

Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja

kirjoitti:

Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua

saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni,

pyytääkseen kättäni -- ja minä annan hänelle myöntävän

vastauksen, sillä -- sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan

sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan

on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan -- joko

ilosta tai surusta -- huojentaa sitä sinulle. Muistatko -- Harald

parka eli vielä silloin -- kun kirjoitin sinulle vain nämä pari

sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon

paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle

kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan

-- jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin

tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen

kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja

oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin -- ja -- Lisi..." lisäsi hän hiukan epäröiden

ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää

keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn.

Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se

näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja -- Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat

tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan

salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten

kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei

tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis -- olihan

hänen kauneutensa moitteeton -- vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä

silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan

Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua -- me

rakastamme häntä..."

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi

viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän

auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti

pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen

kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi

nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti

taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen

käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi -- mitä tämä -- merkitsee? Kuinka te voitte -- mikä oikeus..."

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava,

niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen

lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä

kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan

syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo

kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys

ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. -- Mutta

ainoastaan viisi sekunttia -- sitten hän riistäytyi irti. Nainen

hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen

rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut

nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure,

joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari

askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden

lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä.

Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan

tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon

istumaan", -- Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen

paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa

rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle

paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti

rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka

ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus,

jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun --

muistattehan -- Wienissä, Praterissa -- huhtikuun kahdentenatoista

päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin

teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte

vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua

suoraan silmiin..."

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne

edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella

ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä..."

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin

jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin

kauniilta..."

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman

niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet;

mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa

tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua

huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät

yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa

synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta --"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin

kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat

jo levolla --"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta -- olette ehkä

oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita -- niin olisi ehkä

sopivampaa tavata jossakin muualla -- esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous -- hänelle! Ensi kertaa

tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana

piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt

häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen

kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja

valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa -- olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun

kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi

kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin

omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen

vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin

halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut

minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut --"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen --"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan

minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun

tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi -- että, minua, vapaata ja

kunniallista naista -- kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle

myöskin nimeään."

"Daniela -- armollinen rouva --"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä..."

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi -- minun --" vain

vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan -- "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan

ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä

kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun

talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua... Sinun

täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!"

Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen

edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen

hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä

ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun

omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki

esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis,

saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa,

niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen

tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain

jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa

vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta

kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut

hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut

nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli

jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa

kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman

allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun

kirjeensä.