Affi kirjoitti ainettaan.
"Tunnin kuluttua isä palaa kotiin," tuumi hän mielessään silmäillen
seinäkelloa, "siksi ennätän hyvin valmiiksi."
Mutta tuskin poika oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun isä astui
jo sisään.
"Joko sinä tulit takaisin, pappos?"
"Niin, Affi. Tunnistani ei tullut mitään; rouva Dormesilla on
'päänsärkyä' -- varmaankin eilisen huviretken johdosta... Mutta sinä
näytät kalpealta, lapseni; etkö voi hyvin?"
"Aivan niinkuin tavallisesti. Tahtoisin kernaasti tietää, onko muilla
ihmisillä yhtä raskasta elää maailmassa. -- En tahdo valittaa, pappos,
minä iloitsen suuresti elämästä; mutta ilot ovat ikäänkuin koruompelua
kankaalla -- ja kangas on kärsimysten langoista kudottu."
"Mitä sinä nyt puhut, lapsi?"
"Tuo ajatus ei ole nyt vain mieleeni tullut; aion kirjoittaa tänään
aineen kärsimyksistä ja iloista, ja silloin tuo kuva tuli mieleeni.
Mutta ehkäpä se ei sovellu muihin ihmisiin, ehkä vain minuun, siksi
että olen raajarikkoinen raukka!"
"Poikani" huudahti Stern pelästyneenä, "mikä sinua vaivaa? Nythän
sinä itketkin!... Jätä aineesi sikseen, tänään _me_ lähdemme yhdessä
huviretkelle, vai mitä arvelet? Minä käyn hakemassa ajurin ja me
ajamme metsään. Otetaan eväitä koriin ja pari kirjaa; ulkona metsässä
me heittäydymme sammaleille, juttelemme, syömme, luemme ja hengitämme
havuilmaa; tahdotko, Affi?"
Poika taputti käsiään.
"Kiitos, isä. Näetkös, taaskin koruompelu kankaalla!"
"Sinulla on onneksi vaatimattomia ilonvaatimuksia. Minullekin muuten
tekee huviretki hyvää; minunkin kankaassani tuntuu olevan pari
alakuloista lankaa."
"Ehkäpä meidän kauniin rouvamme päänsärky, pappos?"
"Oikein arvasit, viisas Affi. Minä en näet usko hänen huononvointiinsa,
sillä äskettäin näin avonaisesta ikkunasta rouva Dormesin istuvan
kirjoituspöytänsä ääressä, ja minä pelkään, että hän jättää jälleen
nuo tunnit, joista minä toivoin itselleni niin paljon iloa. Minun
esitelmäni ei luultavasti miellyttänyt häntä, taikka häneltä puuttuu
kestävyyttä. Eilisellä retkellä hän on ehkä kokenut jotain, joka
kahlehtii suuremmassa määrässä hänen mieltään; varmaankin hän menee
piakkoin uusiin naimisiin... mutta mitä typeryyksiä minä nyt puhun...
Pue sillä välin päällesi, minä menen hankkimaan hevosen sekä evästä."
"Saako korppos tulla mukaan?"
"Jos sen tekee mieli, niin miksikä ei!"
Danielan päänsärky oli tosiaankin ollut vain veruke. Edellisenä tuntina
tehdyt muistiinpanot olivat koskematta, eikä hän kyennyt kiinnittämään
ajatuksiaan nyt Herbert Spenceriin. "Raoul de Trélazure" oli se nimi,
joka pimentäen kaikki muut loisti suurin kirkkain kirjaimin hänen
sielussaan.
Mutta hän ei tahtonut päästää luokseen myöskään tämän nimen kantajaa.
Kun hän kello yhden seuduissa tuli häntä tapaamaan, käski hän sanoa
hänelle:
"Armollisella rouvalla on päänsärkyä eikä hän ota tänään vastaan; hän
toivoo kuitenkin illalla -- jos hän silloin voi paremmin -- näkevänsä
herra von Trélazuren tanssiaisissa."
Hän tahtoi valmistaa näistä tanssiaisista suuren ilojuhlan, siksi
hän työnsi pikarin, jota hän janosi, huuliltaan syrjään voidakseen
tyhjentää sen sitä kuohuvampana myöhemmin illalla. Illalla Raoul --
jonka kaiho tämän viivytykseni kautta vain kiihtyisi -- esittäisi
ratkaisevan kysymyksen, ja keskellä valomerta ja huumaavaa
tanssimusiikkia hän antaisi onnekkaan myöntymisensä. Ei sentään...
ajatuksissaan hän sen vain antaisi, onnellistuttaen siten itseään.
Mutta kosijalleen hän vastaisi: 'Niin nopeasti en voi ratkaista
tulevaisuuttani. Te miellytätte minua, mutta ensin tahdon oppia teitä
tuntemaan.' -- "Eikö se olisi myöskin parasta ja viisainta, mitä
voin tehdä? tuumi Daniela mielessään, kun hän oli ennättänyt tähän
ajatuksensa käänteeseen. -- Enkö ollut päättänyt sitä jo jyrkästi pari
päivää sitten? Eikö minun pitäisi ensiksi koettaa tutkia perinpohjin
hänen luonnettaan, ennenkuin päätän antaa hänelle myöntävän vastauksen?
Oi, jollen tuntisi vain olevani niin lujasti sidottu -- minä olen
hänen, hänen omansa... Miten vaihtelevainen ja heikko nainen olenkaan",
nuhteli hän itseään. "Kun romaanisankaritar on tehnyt jonkun päätöksen,
päässyt selville jostakin tunteesta, niin pysyy hän lujana siinä
eikä muuta syyttä mieltään, jota vastoin minä joka hetki joudun
ristiriitaan, saarnaan itselleni -- ja samalla kuitenkin varsin hyvin
tiedän, ettei saarnaaminen mitään auta. -- Enkä edes heikkoudessani ole
johdonmukainen, sillä kun pelkään tulevani voitetuksi, niin käännyn
jälleen luottavaisena saarnaajan puoleen, jonka sanoihin äsken en
pannut huomiota ja pyydän häneltä vahvistavaa päätöstä... Tulkoon mitä
tulee -- tänä iltana en toivottavasti vielä sido itseäni -- mutta
kerran se tapahtuu! Miten iloitsenkaan saadessani nähdä hänet -- kun
hän kietoo käsivartensa ympärilleni saattaessaan minut tanssiin...
nyt jo tunnen sydämeni sykkivän -- Ebenstein sai tosin luvan tanssia
kotiljongin kanssani -- sitä parempi -- Raoul tulee mustasukkaiseksi...
hän näkee, miten haluttu minä olen -- voisin valita hyvinkin monen
joukosta -- olen kaunis ja rikas -- mutta vain tuo yksi ainoa, tuo
ihana, kuninkaallinen mies -- oi, rakastan sinua!" päätti hän puoleksi
huoaten tämän yksinpuhelunsa.
"Saako tulla sisään?" kysyi ääni Danielan makuusuojan ovelta. Kello oli
puoli yhdeksän illalla ja nuori rouva pukeutui parasta aikaa.
"Katsohan kuka siellä on", sanoi hän kamarineitsyelle.
"Siellä ovat Rimmerspergin naiset."
"Giulietta tahtoo näyttää itseään ennenkuin lähdemme tanssiaisiin",
sanoi äiti kynnykseltä.
"Hyvä, tulkaa vain sisään", vastasi Daniela ystävällisesti.
Nuori tyttö oli vaaleanpunaisessa puvussa, avokaulaisena,
tekoruusuja tukassa ja hameessa. Paronittarella oli ikuinen musta
juhlasilkkihameensa yllä, ja pitsihuivi hartioilla, joka peitti monet
vajavuudet, sekä orvokkien koristama päähine päässä.
"Giulietta on ihastuttava", sanoi Daniela; "hänen pukunsa tekee vain
näin kesätanssiaisissa liiaksi laskiaispuvun vaikutuksen. Katsokaahan,
rakas lapsi, puutarhuri on lähettänyt minulle kokonaisen puutarhan
kukkia; jos tahdotte, niin vaihtakaa tekokukkanne oikeihin ruusuihin."
"Mutta ne kuihtuvat jo ensimäisen tanssin jälkeen!" sanoi äiti.
"Ei laisinkaan, teidän armonne", sanoi kamarineitsyt; "jos polttaa vain
kukan varren pään, niin kestävät ne tuoreina koko yön."
"Liiaksi avokaulainen te myöskin olette näin kesätanssiaisissa, rakas
Giulietta. Sallikaa minun kietoa tämä tylliharso teidän olkapäittenne
ympärille, kas -- ja nyt kiinnitämme sen teeruusulla, se lieventää
suuresti puvun vaikutusta; myöskin tummaa tukkaa vastaan vaaleat ruusut
näyttävät paljon hennommilta... Iloitsetteko tanssiaisista? Minä
iloitsen suuresti!"
"Mutta ettehän te ole lainkaan vielä alkanut pukeutua. Mitä te panette
yllenne?"
"Tuossa on pukuni!"
Molemmat naiset lähenivät alkoovia, jossa Danielan puku oli vuoteelle
levitettynä.
Se oli kokoonpantu kermanvärisestä harsokankaasta, pitseistä ja
atlassinauhoista. He tarkastelivat pukua yksityiskohtiaan myöten, yksin
silkkivuoria ja pitsiröyhelystä hameen liepeessä.
Sillä välin Daniela kävi istumaan peilipöytänsä ääreen, ja
kamarineitsyt irroitti hänen tukkansa, jonka raskaat suortuvat valuivat
tuolin selän yli melkein lattiaan saakka. Giulietta katsoi vuoroin
pukuun, vuoroin sen tulevaan kantajaan, ja hänen rinnastaan kohosi
huokaus. -- "Ah", tuumi hän -- "mikä ilo olisikaan tuolla tavalla
pukeutua tanssiaisiin, melkein suurempi ilo kuin itse tanssiaisista;
mutta kun ei omista sen enempää kuin minä ja saa vain kiusata itseään,
niin ilo tosiaankin on kaukana." Hän ajatteli vastikään kulunutta
vaivalloista hetkeä. Pienessä, huonosti valaistussa huoneessa
kaikki epäjärjestyksessä -- riisutut vaatekappaleet sikin sokin,
lattia täynnä viime hetkessä kiinnitetyn lievereunuksen palasia;
ei kamarineitsyttä, ainoastaan äiti auttajana, jota vuorossaan oli
autettava: hänenkin kureliivinsä oli vedettävä piukalle ja tukkansa
käherrettävä, ja pahantuulinen, kärsimätön ja riidanhaluinen oli äiti
sekä passiivisen että aktiivisen pukeutumisensa aikana. Kammatessa
-- mikä tapahtui pienen puisen peilin edessä, joka oli varustettu
laatikolla, raastettiin hänen hiuksiaan hirveästi ja hiusneulat
pistettiin kömpelösti päähän, jotta ne repivät päätä; monia hameita ja
vaatekappaleita päälle pantaessa repeytyi milloin joku nauha, milloin
sauma, jotka olivat ommeltavat kiinni; sormustinta oli mahdoton löytää
tai lanka meni harmittavalla tavalla solmuun. Puvun kokonaisvaikutusta
oli mahdoton nähdä, kun huoneessa ei ollut suurta peiliä, täytyi vain
pyörähtää äidin edessä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei mitään
puuttunut -- ja tavallisesti sai aina kuulla: "Alushame riippuu
vasemmalla puolella -- rusetti takana on vinossa", ja sitten oli
uudestaan solmittava, ommeltava ja pistettävä, ja kaikki tämä tehtävä
mitä epämukavimmissa asennoissa: "Kumarruhan hiukan -- käännyppä --
pysyttele alallasi -- oi voi, nuppineula pistää -- voi, kengännauha
on taaskin päässyt irti -- ei niin lujalle -- missä ovat hansikkaat?
-- tuosta puuttuu nappi -- kas, nyt olet taas aivan pörröinen -- käy
jakkaralle istumaan, jotta voin laittaa tukkasi kuntoon, mutta ylös
hameet, jotta ne eivät rypisty." -- Miten toisin kaikki kävi Danielan
pukeutuessa! Suuri huone oli kirkkaasti valaistu: toalettipöydällä
samoinkuin suuren peilin pronssihaaroissa paloi kynttilöitä; sitä
paitsi oli useita lamppuja sytytetty sivupöydille. Suloinen,
hajuvesien tuoksu täytti suojan; pesuvadista juoksi vielä ämpäriin
saippuainen vaahtoava vesi; kristallipulloista ja puuterirasioista,
jotka kimaltelivat toalettipöydän uudinten välissä, olivat hopeiset
kannet poistetut ja niistä nouseva hyvä haju sekaantui tuoreitten
kukkien tuoksuun, joiden oli määrä koristaa Danielan tukkaa ja
pukua. Sisäpalvelija ojensi kamarineitsyelle tarvittavat esineet,
sitten hän polvistui emäntänsä eteen ja kiinnitti sirot silkkikengät
hänen jalkoihinsa, joissa oli kellertävät silkkisukat; avonaisessa
koristerasiassa, josta Daniela otti esille helminauhan, säkenöi
sinisellä samettipohjalla timantteja, ja pitsiviuhka oli jo valmiina
pitkien hansikkaiden vieressä.
"Oi, saadappa pukeutua tällaisessa ympäristössä", tuumi Giulietta,
"toimettomana vain nähdä peilistä, miten kaunistumistaan kaunistuu,
ja ajatella tanssiaisvoittojaan: siinäpä vasta lienee suloista ilon
esimakua. -- Ei -- Müller parkaa en missään tapauksessa huoli naida...
rouvana minulla ainakin pitää olla tällainen pukuhuone!"
"No, Giulietta, mitä sinä siinä seisot ja töllistelet? Lähdetään jo,
hevonen on alhaalla, meidän ei pidä antaa sen odottaa. -- Ah, tulehan
hetkeksi tänne, jotta saan hiukan korjata pukuasi; uumanauhasi pistää
esiin."
Mutta Giulietta oli jo kiiruhtanut suuren peilin eteen ja korjasi itse
pukuaan. Kuva, joka hymyili peilistä häntä vastaan, lohdutti häntä
hiukan ja korvasi kaikki aikaisemmat harmit; hän oli häikäisevä olento,
täynnä nuorekasta tuoreutta ja silmiinpistävää suloutta. Tanssisalissa
hän vetäisi vertoja kelle hyvänsä, vaikkapa kulissien takana kaikki
olisi käynyt miten loistottomasti hyvänsä.
"Nyt olen valmis, äiti -- näkemiin, rouva Dormes!"
"Puolen tunnin kuluttua minäkin tulen, -- mutta säästäkää minulle toki
pari tanssijaa, Giulietta!"
Molempien naisten poistuttua koputettiin uudestaan ovelle.
"Armolliselle rouvalle!"
Kamarineitsyt toi sisään suuren kultapaperiin käärityn kukkaiskimpun.
Daniela repi paperin pois. Komeitten etelämaisten kukkien keskellä oli
kortti:
"Le comte Raoul de Trélazure."
Kun Daniela puolta tuntia myöhemmin astui tanssisaliin, oli hänellä
kädessä Raoulin kukat, hän oli saapunut vähäpätöisen naisen seurassa
ja hänen astuessaan sisään oli heti puolen tusinaa herroja piirittänyt
hänet. Tanssittiin parasta aikaa franseesia. Kaikki pyysivät häntä
toiseen.
"Olen jo pyydetty", vastasi hän odottaen yhtä ainoaa, jolle hän tahtoi
säästää tämän tanssin. "Eikö hän ehkä saapuisikaan?" iski tuskantunne
äkkiä hänen mieleensä. -- "Se on mahdotonta!"
Niin, mahdotonta se olisikin ollut; tuossa hän jo olikin. Kreivi
Trélazure oli tullut sisään heti Danielan jäljessä ja seisoi nyt
kunnioittavasti tervehtien hänen edessään.
"Tuhannet kiitokset", sanoi hän, "että otitte nämä kukat --"
"Ne ovat niin kauniita", keskeytti Daniela hänet, "etten voinut
vastustaa halua ottaa niitä mukaan."
"Te suonette minulle kai kotiljongin?"
"Pahoittelen -- mutta tiedättehän, että olen jo pyydetty!"
"Kiitos siitäkin, että pahoittelette sitä. Mutta ensi tanssin te
tanssitte minun kanssani?"
"Ilolla!"
Rouva von Lacher, joka oli silmiinpistävällä tavalla puettu niinkuin
tavallisestikin, tällä kertaa loistavaan punaiseen silkkiin ja
kultapitseihin, tuli Danielan luo.
"No, oletteko jo toipunut eilisen ikävän huviretken jälkeen?"
"Minun oli varsin hauska", vastasi Daniela.
"Olettepa te vaatimaton; ehkäpä toivotte näistäkin tanssiaisista
hauskuutta?"
"Ettekö te sitten?... Mutta miksi olette sitten tullut tänne?"
"Mieheni ei jättänyt minua rauhaan. Hän on vain tyytyväinen, kun hän
näkee minun työntyvän teloilta jollekin huviretkelle tai tanssiaisiin."
"Eikö hän pelkää myrskyjä?"
"Kuka puhuu myrskyistä?" Parooni Zollern teki tämän kysymyksen
lähestyessään Danielaa.
"Minä vain kysyin; eivätkö ne aina ole vaarallisia?"
"Eivät aina", vastasi Zollern. "Hylylle myrsky esimerkiksi ei tee
vahinkoa."
Eleonore nauroi.
"Jospa tietäisitte, miten vähän imartelevalta teidän sananne kuuluvat
liittyen meidän edelliseen keskusteluumme -- jota te toivottavasti ette
kuullut?"
"Ikävä kyllä en; ei mitään sen kirpeämpää kuulu olevan kuin
naistenväliset keskustelut!"
"Saanko pyytää valssiin, armollinen rouva?" sanoi Ebenstein lähestyen
ryhmää.
"Kiitos herra kreivi, en tanssi valssia."
"Entäs kotiljongi?"
"Senhän olen luvannut teille, ja lupaus on pyhä!"
"... Älä tanssi niin paljon tuon Müllerin kanssa, Giulietta; hänellä on
inhottava tapa puristaa sinua liian lähelle itseään!"
"Mutta äiti, onhan minun mahdoton kieltäytyä tanssimasta tuttujen
herrojen kanssa!"
"Voisit olla kylmäkiskoisempi -- korjaappa ruusukettasi edessä -- sinä
hymyilet aivan liiaksi tuolle luutnantille..."
"Hän miellyttää minua, äiti!"
"Tyhmeliini!"
"Kunpa hänellä vain olisi maatila!"
"Se ainakin on järkevää puhetta -- pyyhkäise hiukset otsaltasi... ja
oikealta puolelta putoaa hiusneula. Mutta eipä hän sittenkään olisi
aatelissukua, enkä koskaan voisi sallia, että sinusta tulisi rouva
Müller!"
"Tuossa tulee kreivi Ebenstein rouva Dormesin annettua hänelle
rukkaset."
"Olehan vain oikein ystävällinen hänelle."
Tanssiaiset kävivät yhä vilkkaammiksi. Monet suloiset naiskasvot,
kauniit puvut, kirkas valo, erinomainen sotilassoitto, pyörähtelevät
parit, vilkkaitten keskustelujen sorina, hajuvedentuoksua levittävät
viuhkat -- sanalla sanoen kaikki tuo edusti varsin kaunista palaa
elämää.
"Tanssiaiset näyttävät onnistuvan erinomaisesti", sanoi Zollern.
"Sääli etten ole enää siinä iässä, jolloin tällainen ilma saa veren
kahta kiihkeämmin kiertämään suonissa. Mutta armollinen rouva, teen
ehkä väärin näytellessäni tänään jälleen takkiaisen osaa; nyt annetaan
merkki toisen franseesin alkamiseen."
"Tuolta tuleekin kavaljeerini..."
"Trélazure? No, silloin tehtäväni on jo päättynyt!"
Raoul asettui naisensa kanssa paikalleen. Giulietta ja Ebenstein olivat
heidän vastaparinaan.
Vuorojen välissä sukeutui seuraava keskustelu:
"Teidän päänsärkynne suretti minua suuresti, armollinen rouva!"
"Niin sääliväksi en olisi teitä uskonut."
"Ei sääli minua kiusannutkaan, vaan epäluulo. Minä suoraan sanoen en
uskonut teidän pahoinvointiinne, se oli vain tekosyy."
"Te olitte ehkä oikeassa!"
"Te ette tahdo nähdä minua... Pakenetteko minua?"
"Näytänkö minä siltä, koska tulin näihin tanssiaisiin ja pidätin tämän
tanssin teille?"
"Hyvä Jumala, onhan sitä tanssiaisissa peninkulmien päässä toisistaan,
ja näyttääpä minusta, kuin teidän vastatanssijanne merkitsisi tässä
tanssissa teille enemmän kuin teidän parinne. Mitä hän kuiskaa
teille vähä väliä teidän sivuuttaessanne hänet noissa typerissä
tanssivuoroissa?"
"Oletteko te epähieno ja myrtynyt, rakas kreivi?"
"Minä olen vain mustasukkainen!"
"Siihen teillä ei ole -- oikeutta."
"Minä toivoin teidän sanovan, ettei minulla ole siihen syytä. Te
leikittelette minun kanssani aivan kuin julma kissa --"
"Ettehän te sentään tahdo verrata itseänne hiireen? Paljoa ennemmin te
olette käyräkyntisen petolinnun kaltainen!"
"Jos minä sitä olisin, niin ei kyyhkyseni tanssisi näin vapaasti eikä
tuo koiraskyyhky saisi enää kuherrella hänen korvaansa -- -- à propos
korva; teillä on mitä kaunein ruusunpunainen simpukka mitä koskaan olen
nähnyt. -- Te olette täydellinen kaunotar, armollinen rouva!"
"Tuollaiset peittelemättömät imartelut ovat loukkaavia, kreivi
Trélazure."
"Suokaa anteeksi, mutta intohimolle on annettava paljon anteeksi; se
on tuliliekki, siksi se syttyy paloon. Kun muuten aivan siivon vuoren
helmassa tuli kytee, niin muuttuu se tulivuoreksi, ja kun kohteliaan
maailmanmiehen sydämessä --"
"Mutta astukaahan nyt esille -- naistensoolo -- tehän saatte hirveää
sekasotkua aikaan!"
"Tässä minä olen taaskin. Mihin minä jäinkään? Olin alottanut niin
kauniisti -- aivan niin: jos sisäinen leimu --"
"Jättäkäämme tuo puheenaihe kernaammin syrjään; vaarallista on tanssia
tulivuorella, niinkuin yleisesti tiedetään, mitä sitten, jos pitää
tanssia tulivuoren kanssa --"
"Armollinen rouva, pilkkaatteko te luonnonvoimia? Sanotaan, että se
joka nauraa, riisuu myös aseensa. Naisten laita on päinvastainen, nauru
on heillä itsepuolustuskeino. Me luulemme antaneemme mestari-iskun,
mutta samalla kajahtaakin nauru vastaamme ja isku on väistetty."
"Tehän puhutte ikäänkuin miehet olisivat meidän luonnollisia
vihollisiamme!"
"Sitä me olemmekin, koska me tahdomme voittaa teidät valtaamme. Paha
kyllä me yritämme voittaa teidät silloin vasta, kun aikoja sitten
olemme jo itse voitetut, siitä johtuu meidän avuton armo-iskua odottava
kitumisemme teidän jalkojenne juuressa."
"Yleinen kiitos!" Tanssi oli lopussa. Trélazure saattoi Danielan hänen
paikalleen, kumarsi ja poistui.
Daniela oli Trélazureen sekä itseensä hyvin tyytymätön. Täysin sydämin
hän oli tullut tänne, ja miten typerää, sisällyksetöntä heidän
keskustelunsa oli ollut! -- Eikö tuolla miehellä ollut siis sielua
lainkaan? Mitenkä hän voisi tulla onnelliseksi hänen kanssaan? Ja
sittenkin -- miten hän voisi elää edelleen, jos Trélazure katoaisi
hänen näkyviltään. Ehkäpä hänellä sittenkin on sielu, yhtä lämmin ja
hellyydelle altis kuin Danielankin... Eikö hänkin äsken ollut käyttänyt
samaa sävyä kuin Trélazure? Tuollainen juttelu kelpasi vain tanssisalin
koristukseksi.
"Kunhan me vain kerran kuulumme toisillemme, olemme kihloissa ja
naimisissa, niin puheemmekin saa toisen sävyn."
Kotiljongin Trélazure tanssi rouva von Lacherin kanssa. Vähän matkan
päässä heistä istui Ebenstein Danielan kanssa, ja tämä saattoi
huomata, miten kaunis Eleonore kaikella tavalla koetti silmillään
kiehtoa tanssijansa valtaansa; Trélazure näytti kiinnittävän häneen
kuitenkin kovin vähän huomiota, sillä hänen katseensa oli enimmäkseen
suuntautunut Danielaan. Yhteisen franseesin jälkeen oli Trélazure koko
ajan pysytellyt Danielan läheisyydessä, mutta hänen ympärillään oli
alituisesti suuri joukko herroja, niin ettei kahdenkeskiseen puheluun
tarjoutunut enää tilaisuutta. Vain kerran hän oli saanut hänelle
kuiskatuksi:
"Minun elämäni on teidän käsissänne!"
Kun useat vuorot olivat tanssitut ja kotiljongissa sattui pitempi
lomahetki, sanoi Ebenstein tanssitoverilleen:
"Hetki on ehkä teidän mielestänne huonosti valittu, mutta en voi
kauemmin enää olla lausumatta mikä sydämessäni liikkuu, armollinen
rouva. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisesti."
"Minä pyydän, älkää ruvetko noin juhlalliseksi", vastasi Daniela, joka
huomasi mitä oli tulossa. "Näin iloisen kotiljongin aikana ei voi
keskustella vakavista asioista!"
"Eipä olisi ensi kertaa, että elämänkohtalo tulisi tanssisalissa
ratkaistuksi!"
"Rakas kreivi", koetti Daniela vielä kerran välttää lähestyvää vaaraa,
"tässähän ei voi olla kysymyksessä niin tärkeä asia."
"Sittenkin. Olen päättänyt puhua... Älkää keskeyttäkö minua; nopeaa
vastausta en vaadi teiltä, en pyydä muuta kuin että kuuntelette
rauhallisesti ja -- niinkuin äsken sanoin -- hyväntahtoisesti. Kun
ihmisen koko onni on kysymyksessä, niin vähintä, mitä voi tehdä, on
antaa hänen esittää asiansa."
Daniela alistui. Hän teki liikkeen kädellään, joka saattoi merkitä:
"Puhukaa, minä kuuntelen."
"Te tiedätte jo aikoja sitten, että minä rakastan teitä, armollinen
rouva. En tahdo väittää, että te olisitte ensimäinen, joka minussa
tämän tunteen olisi herättänyt... Olen koettanut voittaa monen
naisen suosiota -- enkä aina menestyksettäkään, mutta en koskaan ole
tavannut nuorta tyttöä tai leskeä, joka olisi herättänyt minussa
halua pyytää häntä vaimokseni -- siinä suhteessa te olette kaikkein
ensimäinen. Rakkauteeni, jota te minussa herätätte, yhtyy yhtä paljon
kunnioitustakin, ja samalla se täyttää siinä määrin koko elämäni,
etten voisi ajatellakaan muuta kuin pyytää teitä vaimokseni. Minä
tiedän myöskin, ettette te voisi antaa sydäntänne muulla ehdolla ja
siksi en voisi toivoa teiltä ainoatakaan hellää katsetta, jollei sen
mukana seuraisi myöntyvä vastaus myös kosintaani. Teillä on tosin monta
kosijaa, sillä paitsi kauneutta on teillä, niin ainakin väitetään,
myöskin rikkautta, mutta minun asemani on sellainen, ettei kukaan voi
epäillä teidän rikkautenne merkitsevän mitään minulle. En tiedä miten
suuri omaisuutenne on, mutta sen, joka on Ebensteinin sukukartanon
perillinen ja saa nauttia siitä sadantuhannen guldenin tulot
vuosittain, ei tarvitse ottaa tätä seikkaa lainkaan huomioon. Tärkeämpi
kysymys minulle tosin olisi yhdenarvoisuus, sillä minulla on suvustaan
ylpeilevä äiti, joka tuskin on tyytyväinen muuhun kuin kreivittäreen,
jolla on kuusitoista esi-isää sekä isän että äidin puolella, jotta
hänet heti naimisiin mentyään voidaan kohottaa tähtiristikuntaan...
Mutta persoonallinen onneni merkitsee minulle enemmän kuin sukuni
ylpeys, ja jos te kerta olisitte minun vaimoni, niin pitäisin
huolta siitä, että te voittaisitte kaikkien kunnioituksen. Minä
itse koettaisin parhaani mukaan tehdä teidät onnelliseksi, myöskin
yrittäisin hankkia itselleni ammattini ulkopuolella olevia tietoja,
voidakseni tulla enemmän teidän arvoiseksenne, sillä te, sen kernaasti
myönnän, seisotte henkisesti minua korkeammalla... Suloiselle pikku
Dalialle ja hänen tuleville sisaruksilleen tahtoisin olla hellä isä ja
teille uskollinen puoliso ja elämänaikuinen luotettava ystävä."
Ebenstein vaikeni. Daniela katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Kiitän -- kiitän, kaikesta sydämestäni. Teidän sananne ovat minulle
suureksi kunniaksi. Mutta niin suuri vilpittömyys vaatii myös täyttä
suoruutta: minun sydämeni ei ole vapaa."
Hetken kuluttua Ebenstein sai vain yhden ainoan sanan huuliltaan:
"Kuka?"
Daniela pudisti päätään.
"Te kysytte salaisuutta, jota tuskin olen itselleni tunnustanut."
"Olkaa vain niin hyvä ja sallikaa minun tietää kuka se on. Onko hän
tässä salissa?"
Daniela nyökkäsi.
Väliaika oli loppunut. Orkesteri alkoi soittaa Donauvalssia.
"Naisten vaali!" huusi tanssinjohtaja.
"Nyt te voitte minulle vastata nimeä mainitsematta... Silloin vasta
olen vakuutettu siitä, ettette keksinyt turhaa tekosyytä, ja minä
koetan kerätä voimia kestääkseni pettymykseni."
Daniela nousi paikaltaan ja meni Trélazuren luo. Punastuen ja vapisevin
käsin hän kiinnitti tähden hänen rintaansa.
Trélazure kumarsi kiittäen; hän ei aavistanut, että tuo pieni
kultapaperitähti kohotti hänet naissydämen ritariksi, sydämen, joka
tällä toimenpiteellä julkisesti tunnusti rakkautensa.