Giuliettan oli sittenkin onnistunut saada Daniela mukanaan
huviretkelle. Mutta tähän mielenmuutokseen ei ollut vaikuttanut nuoren
tytön kaunopuheisuus, vaan Danielan rakkaudesta johtuva harmi. Sillä
hän ei luullut enää olevansa rakastunut. Huviretkelle oli lupautunut
eräs hänen kosioistansa -- ratsumestari kreivi Ebenstein -- ja Daniela
tahtoi toki tarkastella häntä hiukan lähempää; parooni Zollern aikoi
myös tulla mukaan, ikävää hänen ei siis tarvinnut pelätä, ja hyväpä
olisi, jos Trélazure takaisin tultuaan saisi kuulla, ettei hän hänen
poissaollessaan ollut surrut, vaan huvitellut niin paljon kuin suinkin.
Tässä tarkoituksessa hän päätti myös kunnioittaa läsnäolollaan ensi
tanssiaisia.
Kello kahdeksan aamulla kerääntyi koko huviretkiseura asemalle. Taivas
oli hiukan pilvessä, -- mutta sitä parempi; kuumuus ei tulisi liiaksi
rasittamaan.
"Kuinka monelle hengelle minun on lunastettava pilettejä?" kysyi
toimelias luutnantti Kralowetz, joka kaikilla huviretkillä, kaikissa
tanssiaisissa ja muissa juhlatilaisuuksissa oli aina toimeenpanijana,
tanssinjohtajana, oppaana, hovimestarina, puhujana, ruokalistan
laatijana, "kaiken sieluna", niinkuin hän itse sanoi.
Läsnäolijat laskettiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että
tarvittiin viisitoista ensiluokan paikkaa: paroonitar Kimmersperg ja
Giulietta, everstinrouva von Boderich ja hänen kaksi tytärtänsä, rouva
von Lacher, Daniela -- seitsemän naista, "onneton luku" -- oli joku
huomauttanut; parooni Zollern, kreivi Ebenstein, herra von Lacher,
kaksi herraa Meyerfels, pankkiirin poikia -- vihamieliset veljekset,
niinkuin heitä nimitettiin, koska he kumpikin hakkailivat rouva von
Lacheria -- eräs puolalainen aatelismies Prasinski ja luutnantti
Marbach, jotka kumpikin täydensivät rouva von Lacherin loistovaunujen
nelivaljakon. Giuliettan ihailijoista oli vain yksi läsnä -- hänkin
luutnantti, parraton, rahaton, mutta sydän täydessä tulessa. Luutnantti
Adhemar Müller oli aivan vaalea, ja Giuliettan musta tukka ja tummat
silmät olivat hänet lumonneet. Hän olisi heti ollut valmis tarjoamaan
hänelle sydämensä ja nimensä, jollei hän jo edeltäkäsin olisi suureksi
surukseen ollut vakuutettu siitä, että Giulietta oli varannut hänelle
rukkaset.
"Meitä on siis, niinkuin saduissa sanotaan, seitsemän naista", todensi
Kralowetz, "onneton luku, niinkuin jo on huomautettu, ja kahdeksan
herraa: summa viisitoista pilettiä." Ja hän hyökkäsi luukulle. "Juna
tulee vasta kahdenkymmenenviiden minutin jälkeen", ilmoitti hän
takaisin tullessaan. "Ensiksi saapuu Wienin juna."
Osa seuraa oli ensiluokan odotussalissa, toiset asemasillalla. Siellä
oli Danielakin; hän käveli Zollernin rinnalla edes ja takaisin.
Hänellä oli yllään yksinkertainen vaaleanharmaa "englantilainen"
kävelypuku; pyöreän olkihatun ympärille oli harmaa harso kiedottu;
pitkät, napittomat ruotsalaiset hansikkaat kädessä ja jalassa kapeat
kultanahkakengät. -- Rouva von Lacher, joka piti hoviaan odotussalissa,
oli paljoa huomiotaherättävämmin puettu ja muistutti kaikkein
uhkarohkeimpia, Trouvillen rantapukuja esittäviä muotikuvia. Hänen
kasvonsakin olivat muotikuvan kaltaiset; valkeat ja punaiset, suuret
silmät, suora profiili, sydämenmuotoinen suu -- kaunotar kieltämättä --
mutta sieluton. Hän puhui vain vähän, mutta ajatteli vieläkin vähemmän.
Hänen koko elämänsä kohdistui vain siihen, että hän voisi olla niin
paljon kuin suinkin muotilehdenkuvan kaltainen, ei vain puvussaan,
vaan koko olennoltaan ja eleiltään. Maailmannainen, sellaisena kuin
se esiintyy romaaneissa, näyttämöllä, sanomalehden kronikassa, se oli
hänen ihanteensa. Hänen täytyi käyttää ensiluokkaisinta muotikauppaa,
hänen pöydällään piti olla uusimmat romaanit, hänen oli pakko olla
läsnä jokaisessa teatterin ensi-illassa, hänen täytyi osoittaa
harrastusta ravikilpailuja kohti, hänellä tuli olla joukko ihailijoita
ympärillään; ja tätä viimeistä tarkoitusta varten hän ahkerasti
keimaili ja salli itselleen monenlaisia vapauksia mitä aviolliseen
uskollisuuteen tuli. Wienin juna saapui asemalle.
Äkkiä ajatus iski Danielan mieleen: mitäpä jos Trélazure nyt saapuisi?
Tuskin hän oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun kreivin ylhäinen
vartalo ilmestyi vaunun portaalle. Hän hyppäsi alas ja astui nopeasti
asemasillan yli. Ennenkuin hän oli ennättänyt ovelle, oli hänen
silmänsä sattunut Danielaan ja Zollerniin. Silminnähtävä ilo kirkasti
hänen kasvojaan, kun hän ohjasi askeleensa heitä kohti.
"Mikä onnekas kohtaus", sanoi hän tervehtien.
"Hyvää huomenta", vastasi Daniela varsin kylmästi.
"Ette te suinkaan matkusta pois, armollinen rouva?"
"Minä olen aikeissa", vastasi Zollern puhutellun asemesta, "ryöstää
rouva Dormesin. Me matkustamme lähinnä Siamin ja Kantonin kautta
Siperian poikki ja Uralin yli takaisin 'Kolmen korpin ravintolaan'
Mödlingissä. Ettekö halua tehdä meille seuraa?"
"Jos ryöstö on kysymyksessä, niin pelkään olevani liikaa, ja
matkasuunnitelma tuntuu minusta myös hiukan yksitoikkoiselta. --
Mutta nyt muistuukin mieleeni: ehkäpä onkin kysymyksessä huviretki,
josta vastikään kuulin ja josta te, armollinen rouva, vakuutitte
kunniasanallanne jäävänne pois? Vaihtelevainen on naisen mieli..."
"Hullu, joka siihen luottaa", vastasi Daniela. "Aivan niin; te näette
minut lähdössä huviretkelle."
"Sitten sallikaa Herran tähden minua yhtyä seuraanne!"
Danielan mielestä päivä äkkiä näytti kietoutuvan riemuvalaistukseen;
kylläpä siitä tulisi mielenkiintoinen huviretki, ja vaikka se ei
tarjoisikaan muuta kuin tilaisuuden osoittaa ystävällisyyttä kreivi
Ebensteinille kreivi Trélazuren harmiksi. "Tuleeko minusta koketti?"
tuumi hän sitten kauhuissaan. "Ei", lohdutti hän itseään, "tuo
parisilainen tahtoo leikitellä sydämelläni, minulla on siis oikeus
rangaista häntä."
"Te tuotatte meille suuren ilon, jos liitytte seuraamme", sanoi Daniela
jäisen kylmästi.
"Teidän äänenne ei kuulu kovin kehottavalta, armollinen rouva, mutta
minulla on kylliksi rohkeutta tullakseni mukaan. Minkä muun aseen
tarvitsen vielä puolustuksekseni?"
"Ennen kaikkea piletin!" vastasi Zollern.
"Mitään varastoja ei siis tarvitse hankkia?"
"Ei; meidän matkamme päämääränä on ravintola, sinne ei tarvitse tuoda
mukana muuta kuin hyvää tuulta ja ruokahalua."
"Tahdotteko olla hyvät ja esittää minut muille retken osanottajille!"
Zollern otti sen tehtäväkseen ja vei Trélazuren ensi sijassa rouva von
Lacherin luo.
Daniela katsoi molempien herrojen jälkeen ja huomasi, miten kaunis
rouva loi murhaavan silmäyksen tulijaan. Elenore Lacherin ei
tarvinnutkaan muuta tehdä, kuin kohottaa hitaasti suuret silmänsä
paljastaakseen katselijalle todellisen kauneuden kuvan.
Kun Trélazure oli vielä esitelty toisillekin seuran jäsenille, joita
hän ei ennestään tuntenut, läksi hän lunastamaan itselleen piletin ja
meni sitten -- päinvastoin kuin Daniela oli olettanut, rouva Lacherin
luo.
Daniela viittasi kreivi Ebensteinin viereensä.
"Huomennako upseeritanssiaiset siis ovat?" kysyi hän.
"Aivan niin; mutta juhlan viehätys on varsin vähäinen, kun te ette ole
luvannut koristaa tanssiaisiamme läsnäolollanne!"
"Koristaa on liian voimakas sana, mutta tanssiaisiin aion kyllä tulla."
"Taivas sen teille palkitkoon! Lupaatteko kotiljongin minulle?"
"Kellekäs muuten?"
"Te saatatte minut onnelliseksi!"
"Onnellinen on kai myöskin liikaa --"
"Juna lähtee Wieniin!" huusi asemamies.
Rouva von Lacher tuli odotussalista nojautuneena Trélazuren
käsivarteen; aviomies ja nelivaljakko seurasi jäljessä.
Paroonitar Rimmersperg keskusteli konduktöörin kanssa.
"Tehkää hyvin ja antakaa meille hyvät paikat älkääkä päästäkö muita
siihen osaan vaunua; teidän ei tarvitse katua sitä."
"Tulehan, äiti", kehoitti Giulietta, "mehän täytämme jo ilmankin
kokonaisen vaununosaston."
"Tytöt", sanoi everstinrouva tyttärilleen, "pysytelkää minun lähelläni,
älkääkä liittykö rouva von Lacherin seuraan."
Kralowetz, yleinen järjestäjä, oli ottanut haltuunsa kokonaisen
salonkivaunun, ja seura asettui siihen. Kaikki vaipat ja päivänvarjot
pantiin verkkoihin; jokainen kävi istumaan minne sattui ilman mitään
järjestystä tai aikaisempaa sopimusta, niin että everstintyttäret,
äidin varoituksista huolimatta, joutuivat eroon äidistä ja sattuivat
juuri rouva von Lacherin viereen; viimeksimainitun neljä ihailijaa, sen
sijaan että he olisivat saaneet paikkansa ihailunsa esineen lähellä
joutuivat ahtaaseen vaununnurkkaukseen ja katselivat toisiaan epäilevin
katsein; Giuliettan kavaljeeri oli Ebenstein, joka ei lainkaan ollut
häneen ihastunut, ja Daniela joutui molempien vanhojen naisten,
Rimmerspergin ja Boderichin väliin.
Konduktööri leimasi piletit ja juna läksi liikkeelle.
"Se oli oikein", sanoi rouva von Rimmersperg Danielalle, "että te
tulitte mukaan. Niin, kun Giulietta saa jotain päähänsä, niin vie hän
sen myös perille. Luullakseni tästä tulee oikein hauska huviretki;
matkassa on niin monta kaunista herraa -- se on mielenkiintoista --
minä tarkoitan sellaisia, joilla on jotakin. Kunhan vain tuo typerä
luutnantti Müller olisi jäänyt tulematta! Hän on kauhean rakastunut
Giuliettaan ja pelästyttää muut pakosalle."
"Minun mielestäni taas", sanoi everstinrouva, "olisi rouva von Lacher
kernaasti voinut jäädä pois -- hän vetää kaikki verkkoihinsa. Tänään on
ranskalaisen vuoro. Kuka hän oikeastaan on?"
"Hän kuuluu lähetystöön", selitti paroonitar Rimmersperg. "Hän asuu
samassa talossa kuin mekin. Hän kuuluu olevan varsin hyvästä perheestä,
Britanniasta --"
"Bretagnesta", korjasi Daniela.
"Niin juuri, kieleni kompastui. Mutta minä en luule, että hän ajattelee
naimista. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset menevät naimisiin
vasta sitten, kun heillä on kuutamo, ja silloinkin vaan rikkaan kanssa."
"Miltä se rikas kuutamo näyttää?" kysyi Daniela, jonka ikävästä
keskustelusta huolimatta täytyi nauraa.
Onneksi ei matkaa kestänyt kauan. Puolen tunnin kuluttua oltiin perillä
-- Mödlingin asemalla.
Ohjelman mukaan oli ensin ajettava "Kattilaan", siellä sitten
käveltäisiin, syötäisiin kevyt ateria ja noustaisiin husaaritemppeliin;
kaikki tämä oli tapahtuva ennen neljää, jolloin päivällinen oli "Kolmen
Korpin" ravintolassa. Kralowetz, virkavelvollisuuksiaan ajatellen, ei
liittynyt toisten seuraan, vaan ohjasi askeleensa suoraan yllämainittua
kolmea synkkää lintua kohti tilatakseen siellä päivällisen. Vasta kun
tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu, oli hänen määrä jäljessä saapua
husaaritemppeliin.
"Kattila" on ihastuttava laakso, jota metsäiset kukkulat ympäröivät
joka puolelta. Yhdellä näistä kukkuloista on tuo useasti mainittu
temppeli.
"Jääkäämme alas, parooni Zollern", sanoi Daniela, kun seura varustautui
nousemaan kukkulaa ylös. "Antakaamme nuorison pyrkiä noita kukkuloita
kohti ja jääkäämme me järkevät ihmiset laaksoon."
"Kernaasti", vastasi Zollern, käyden kannolle istumaan Danielan
viereen. "Mutta myöntäkää, rakas rouva Dormes, että jos me todellakin
kuuluisimme järkeviin ihmisiin, niin olisimme yksinkertaisesti jääneet
kotiin. 'Kattila' ei ole hullumpi, mutta Helenental on melkein yhtä
kaunis; meidän seurassamme ei näytä oikea yhteenkuuluvaisuuden henki
vallitsevan, ja epäonnistuneet herkut, joiden on määrä kruunata
juhlamme, eivät varmaankaan vedä vertoja niille ruokalajeille, joita
teidän tai minun keittäjäni olisivat voineet tarjota meille Badenissa."
"Mitä, jäättekö te tänne, armollinen rouva?" sanoi Trélazure eroten
ryhmästänsä. "Sallikaa, että minäkin seuraan teidän esimerkkiänne." Ja
hän kävi istumaan Danielan toiselle puolelle.
"Minä muutan sittenkin mieleni", sanoi Zollern hetken kuluttua. "Minä
lähden husaaritemppeliin, muuten näyttää tosiaankin siltä, kuin olisin
jo liian vanha kiipeämään!"
"No mutta parooni Zollern!" pyysi Daniela.
Tämä oli kuitenkin jo kiiruhtanut myrskyaskelin toisten jäljessä.
"Antakaa hänen mennä, armollinen rouva, -- minä siunaan häntä sen
johdosta; ainakin voin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Tuo
ratsumestari ei päästänyt teitä hetkeksikään --"
"Ja te ette poistunut hetkeksikään kauniin rouva von Lacherin luota!"
Daniela katui näitä sanojaan samassa kun hän oli ne lausunut; mutta
niitä ei voinut enää ottaa takaisin, ja hänen täytyi tyytyä siihen
kiitolliseen hymyilyyn, jolla Trélazure kuittasi ne.
"Tuo 'kaunis' -- minun mielestäni hän ei muuten ole erittäin kaunis
-- rouva von Lacher on inhottavin olento, mitä koskaan olen tavannut.
Toivokaamme että ratsumestari puolestaan --"
"Hän on miellyttävä mies!"
"Ah! Minkä vuoksi hän ei siis jäänyt tänne?"
"Hän meni ravintolaan; minä luulen, että hän on hankkinut meille siellä
jonkun yllätyksen -- ilotulitusta tai mustalaismusiikkia -- tai jotain
sellaista."
"Se on kehuttavaa huomaavaisuutta, josta en voi häntä kyllin kiittää;
sitenhän minulla on tilaisuus sanoa teille pari sanaa kahdenkesken --
ja minulla on teille paljon, äärettömän paljon kerrottavaa."
"Wienin matkastanneko?"
"Myöskin siitä. Eräs ystävä kutsui minut sinne erään kunnia-asian
vuoksi -- riita tuli kuitenkin sovinnossa järjestetyksi. Minun piti
olla hänen sekundanttinsa; en voinut kieltäytyä. Olisinko muuten eilen
-- juuri eilen lähtenyt pois Badenista?"
"Ja miksi ette juuri eilen?"
"Sitä te kysytte? Ettekö tuntenut, että se mikä toissapäivänä ei
tullut sanotuksi, olisi eilen päässyt julki? -- Kun sunnuntai-iltana
päivällisen jälkeen läksin luotanne, olin suloisin sitein sidottu
Badeniin; ja seuraavana aamuna sain sähkösanoman ja olin pakotettu
matkustamaan ensimäisellä junalla -- te nukuitte silloin vielä. Se
oli minulle, sen voin vakuuttaa, hyvin tuskallista. Olisin voinut
kirjoittaa teille --"
"Mutta mitä te ajattelette, herra von Trélazure?" katkaisi Daniela
hänen puheensa ihastuneena asioitten käänteestä, mutta ajatellen yhä
ylpeitä ja järkeviä päätöksiään. "Mitä te ajattelette? En ymmärrä,
että teillä olisi ollut syytä maanantaina sanoa tai kirjoittaa minulle
mitään. Olettehan te vapaa, voitte matkustaa minne teitä haluttaa,
päiväksi Wieniin tai vuodeksi Parisiin ilmoittamatta siitä minulle
sanaakaan!"
"Minäkö vapaa, armollinen rouva? Sen te sanotte vain pilkataksenne
minua. Te tunnette kyllä pitelevänne kädessänne suopunkia, jonka te
olette heittänyt minun onnettoman -- tai onnellisen -- kaulaan --"
"Kas täällä te olettekin, olipa se hauska!"
Ääni kuului tien käänteestä ja paroonitar Rimmersperg ilmestyi
näkösälle.
"Kaikki muut menivät ylös temppeliin, mutta minä jäin alas niinkuin
tekin ja voimme siis yhdessä kuluttaa aikaamme... Minä käyn tänne
istumaan. En tahtoisi, että teidän olisi ikävä tällä huviretkellä,
rakas rouva von Dormes, koska tulitte mukaan vain Giuliettani mieliksi;
minun mieluisa velvollisuuteni on pitää teille seuraa... Ymmärrättehän
te toki saksaa?" sanoi hän kääntyen Trélazuren puoleen, jonka kasvot
vetäytyivät tämän varsin epämieluisan häiriön johdosta happamiksi.
"Hyvin vähän, madame", vastasi hän.
"Älkää sanoko minulle madame -- siten nimitetään Wienissä vain -- no,
te kyllä tiedätte, rouva von Dormes, mitä sillä tarkoitetaan -- sanokaa
minua rouva paroonittareksi."
"Suokaa anteeksi, en ymmärrä oikein, madame --"
"Oi, teitä itsepäistä!"
"Suokaa anteeksi, hyvät naiset", sanoi Trélazure omalla kielellään;
"minä lähden hiukan metsään kävelemään. Kun kerran on huviretkellä,
niin täytyy käyttää myös tilaisuutta tarkasti hyväkseen."
Ja hän poistui.
"Sepä oli hyvä, että hän läksi, nyt voimme paljoa paremmin jutella
yhdessä, rakas rouva von Dormes. Minulla on teille niin paljon
mielenkiintoista kerrottavaa... Minusta näyttää aivan siltä,
kuin Ebenstein hakkailisi Giuliettaa. Sepä vasta olisi edullinen
naimiskauppa!... Ja kylläpä kaikki meidän sukumme nenäänyrpistävät
vanhat kreivit harmittelisivat, jos Giuliettani pääsisi keskelle heidän
joukkoaan!"
"Ja vieläkin toinen uutinen", jatkoi paroonitar, kun Daniela ei
vastannut mitään. "Olen huomannut, että ranskalainen auttoi rouva
von Lacherin alas vaunuista ja puristi hänen kättään. Ja olisittepa
nähnyt, miten tämä alas astuessaan näytti silkkisukkiaan -- melkein
sukkanauhojaan myöten -- se oli oikein häpeällistä. Minä olen sen aina
sanonut, tuo rouva ei ole komilfo. Te olette sittenkin aivan toista --
aito-aatelinen..."
"Minä en ole aatelissukua lainkaan."
"Teidän isänne oli kai kuitenkin 'von'? Mutta vaikka hän ei sitä olisi
ollutkaan -- niin olette te joka tapauksessa erittäin säädyllinen
nainen!"
"Paljon kiitoksia!"
"Pyydän. Minä tunnen suorastaan intohimoa teitä kohtaan -- jaloksi
kiihkoksi sitä kai voisi sanoa... jo sen vuoksi, että tiedän, miten
kernaasti te tahtoisitte hankkia Giuliettalle sopivan miehen...
Iloitsen huomisista tanssiaisista -- sillä toivon, että Ebenstein
tanssii hänen kanssaan kotiljongin -- Boderichit kävisivät keltaisiksi
ja vihreiksi kateudesta..."
"Ebenstein on pyytänyt minut jo kotiljongiin."
"Teidätkö? Tuletteko te siis sittenkin tanssiaisiin?"
"Jollen vielä kerran muuta mieltäni! Ihmeellistä", lisäsi Daniela
enemmän itsekseen, kuin paroonitar Rimmerspergille -- "miten viime
päivinä olen ollut epävarma itsestäni!"
Muuten hän ei ollut lainkaan pahoillaan sen johdosta, että hänen
keskustelunsa Trélazuren kanssa tuli keskeytetyksi. Hän ei olisi
tiennyt mitä vastata toisen tekemään rakkaudentunnustukseen. Se oli
iskenyt hänen ylitseen kuin riemuisa salama, mutta tämä riemuntunne
soti vielä liiaksi edellisten päivien päätöksiä ja mielipiteitä
vastaan; hänen täytyi ensin itse päästä suurempaan selvyyteen. Että
Trélazure oli suuresti harmistunut tuosta keskeytyksestä, sen hän kyllä
oli huomannut; hän tiesi myöskin, että hänen rakkaudentunnustuksensa
liekki ensi kerralla oli kohoava vielä korkeammalle -- että hän
intohimoisesti ikävöi hetkeä, jolloin hän saattoi puhua hänen kanssaan;
kaikki tämä kyti iloisena, elämänriemua kohottavana aarteena Danielan
sielun pohjalla, ja siksi hän saattoi kärsivällisesti kuunnella
paroonitar Rimmerspergin juoruja.
Vähitellen vuorellenousijat palasivat jälleen takaisin ja seura oli
täysilukuisena taas koolla. Pian sen jälkeen lähdettiin ravintolaan.
Kaikki olivat nälkäisiä, -- myöskin rakastuneet. Nämä ehkä
kaksinverroin, sillä ei mikään ole suuressa seurassa sen mieluisampaa
kuin toive saada istua armaansa vieressä iloisen aterian aikana.
"Kolmen Korpin" ravintola on matala, kylpylän tapainen rakennus tanssi-
ja ruokasaleineen. Talon edustalla on suuri, puitten varjostama kenttä,
johon on asetettu pöytiä. Tänne oli myöskin päivällinen katettu
kuudelletoista badenilaiselle huviretkeilijälle.
Kello oli puoli viisi iltapäivällä. Taivas oli kirkastunut, mutta
auringonsäteet eivät voineet tunkeutua tiheiden lehvien läpi, joiden
alla pöytä seisoi; ne sallivat vain tuulen hengessä lepattelevien
lehtien varjojen tanssia valkealla pöytäliinalla ja lasien säihkyä
sateenkaaren väreissä.
Kralowetz oli suorittanut tehtävänsä hyvin; korkeat kukka- ja
hedelmälaitteet koristivat pöytää, ja sivupöydällä oli useita
shampanjapulloja asetettu jäihin jäähtymään. -- Jonkun matkan päässä
oli Ebensteinin hankkima mustalaisorkesteri asettunut.
Iloisen mielialan vallitessa käytiin pöytään istumaan, ja useimpien
onnistui valita paikkansa sydämensä toiveitten mukaan. Daniela istui
Trélazuren ja Ebensteinin välissä; luutnantti Müller oli äidillisistä
vastahankkeista huolimatta anastanut itselleen paikan Giuliettan
vieressä, ja tämä oli siihen tyytyväinen; sillä Ebenstein, joka istui
hänen toisella puolellaan, edusti otsaketta "mahdollinen naimiskauppa",
ja rakastunut luutnantti hänen toisella puolellaan otsaketta
"liehittely". Müller ei voinut missään tapauksessa tulla kysymykseen
naimakandidaattina, mutta pöytätoverina hän salaisine imarteluinensa,
helline huokauksinensa ja vähäisine uhkarohkeine temppuinensa oli
kylläkin hupaisa. Rouva von Lacher istui vastapäätä Trélazurea, hän
saattoi siis mielensä mukaan harjoittaa silmäpeliä hänen kanssaan
loukkaamatta siltä nelivaljakkoansa, joka parittain istui hänen
kummallakin puolellaan, molempien ulompien surren ansaitsematonta
kohtalon kovuutta.
Ateria ei ollut liiallisen komea. Tarjona ei ollut hienoja ranskalaisia
ruokalajeja, joihin toiset läsnäolijoista olivat tottuneet, vaan
ruoka oli tavallista itävaltalaista ravintolaruokaa; mutta kaikille
se maistui erittäin hyvältä. Siinä oli hanhisoppaa, naudanlihaa
perunasoseen ja sipulikastikkeen kera, vihreitä herneitä, hanhenpaistia
ja kurkkusallaattia, vanukasta ja jäätelöä. Sen lisäksi vaahtoavaa
Pilsneriolutta, viiniä ja shampanjaa; vilkasta keskustelua, heleää
naurua, kauniita kasvoja, ihastuttavaa mustalaissoittoa, muutamia
rakastuneita sydämiä: kukapa voisi väittää, etteivät nämä päivälliset
"Kolmen Korpin" ravintolassa olisi olleet viehättäviä?
Aurinko oli jo laskenut, mutta istuttiin yhä pöydässä. Mustaa kahvia
tarjottiin. Herrat tupakoivat; naisista vain Daniela oli sytyttänyt
sauhukkeen -- everstinrouvan suureksi harmiksi.
"Katsokaahan," sanoi hän naapurilleen Rimmerspergille, "rouva von
Lacher ei ole mikään siveyden esikuva, mutta ei hän ainakaan tupakoi!"
"Mutta minä vakuutan teille, rouva von Dormes on kelpo ihminen -- tähän
saakka en ainakaan ole muuta huomannut; me asumme samassa talossa."
"Ja ranskalainen asuu siellä myöskin?" sanoi rouva von Boderich
merkitsevästi.
"Neiti Giulietta", kuiskasi onneton Müller surullisen-hellällä äänellä,
"katsokaa minuun vain kerrankin armollisesti -- kauan ei minua missään
tapauksessa enää ole."
"Aiotteko ampua itsenne?" naureskeli Giulietta.
"En, niin pelkurimainen en ole, mutta loukkaus vie minut hautaan; minä
olen köyhä, köyhä raukka ja rakastan teitä rajattomasti... Suokaa
minulle edes huominen kotiljongi!"
"Silloin äiti ottaisi minut hengiltä!"
"Voi noita äitejä -- siinä on tyttärien suurin varjopuoli. Ilman teidän
julmaa äitiänne te varmaankin armahtaisitte minua --"
"Ja antaisin teille käteni?"
"Antaisitte minulle kontiljongin!"
"Sen saatte kernaasti. Mutta olkaa hyvä ja siirtykää hiukan kauemmaksi
-- äiti katsoo tännepäin -- muuten hän kutsuu minut luokseen."
"Minun mielipiteeni on," selitti herra von Lacher parooni Zollernille,
"että mustasukkaisuus on typerin inhimillisistä intohimoista. Minun
rouvallani esimerkiksi on ollut monta monituista kiusausta, mutta
kymmenestä ihailijasta hän hylkää --"
"Kymmenen!" täydensi Zollern.
"Te osuitte varsin oikeaan."
"Jollei minulla olisi huomisia tanssiaisia lohdutuksenani, armollinen
rouva," sanoi Ebenstein moittivalla äänellä Danielalle, "niin voisi
teidän naapurinne saattaa minut epätoivoon; hänhän vetää koko teidän
huomionne puoleensa!"
"Me juttelimme Parisista," vastasi Daniela. "Meillä on siellä paljon
yhteisiä tuttavia ja lempipaikkoja -- tuhannet mielenkiintoiset muistot
nousevat mieleen."
"Nuo muistotko saavat poskenne tuolla tavalla punoittamaan ja silmänne
loistamaan?"
"Siihen on kai shampanja syynä, jota te liian ahkeraan olette minulle
kaatanut!"
"Eihän se sentään lie noussut teille päähän, armollinen rouva?"
"Ei; mutta minulla on omituinen utumainen tunne siitä, että maailma on
varsin ihana."
"Ja elämä elämisen arvoinen?"
"Juuri niin!"
"Ja rakkaus rakastamisen arvoinen?"
Viimeiseen kysymykseen ei Daniela vastannut.
"Mitenkä olisi", sanoi hän ääneensä, "jos nousisimme pöydästä?"
"Te olette oikeassa!" yhtyi rouva von Lacher häneen nousten ylös, ja
samalla koko nelivaljakko hyökkäsi pystyyn ojentaen valtiattarelle
viuhkan, huivin, päivävarjon ja hansikkaat.
Kaikki nousivat nyt pöydästä ja sitten astuttiin ravintolan salin ovea
kohti. Sisällä oli piano. Lacher, joka soitti hyvin, kävi soittokoneen
ääreen istumaan soittaen valssia. Müller ja Giulietta tanssivat kerran
salin ympäri.
Trélazuren oli onnistunut päästä istumaan Danielan viereen, joka
nojautui sohvannurkkausta vasten.
"Hauska retki", alotti Trélazure, "meitä oli vain neljätoista henkeä
liikaa. Meidän pitäisi lähteä toistamiseen tällaiselle retkelle --
mutta ilman noita neljäätoista!"
Daniela pudisti päätään.
"Eikö? Ettekö halua?"
"En!"
"Koska se olisi teistä ikävää?"
"Eihän minun velvollisuuteni ole selittää syitä myöntymiseeni ja
kieltämiseeni."
"Te olette oikeassa! Naisten ei tarvitse koskaan päästää lähelleen
kysymystä: 'Minkä vuoksi'. 'Sen vuoksi että' kuuluu logiikan piiriin,
eikä naisilla, niin kuin tietty, ole sen kanssa mitään tekemistä."
"Oi, kreivi Trélazure, taaskin te arvostelette naisia aivan
ylimalkaisesti! Enkö minä voi saada teitä siitä luopumaan?"
"Te voitte saada minut mihin ikinä haluatte. Minä makaan kahlehdittuna
teidän jalkojenne juuressa ja antaudun kokonaan teidän armoillenne;
te..."
"Armollinen rouva, saanko edeltäpäin jo nauttia huomisesta
kotiljongista?" Keskustelun keskeyttäjä oli Ebenstein.
"Tanssia -- nytkö -- heti päivällisen jälkeen ja viinin huumeessa? Ei
kuningaskunnan hinnastakaan!"
"Nämät rukkaset merkitsevät kai kukkasia toiselle", sanoi ratsumestari
vetäytyen pois.
Mutta Danielakin nousi paikaltaan ja lähestyi muuta seuraa. Hän ei
tahtonut antaa uudelle kosijalleen tänä iltana enää uutta tilaisuutta
kahdenkeskiseen keskusteluun.
"Tahdotteko osoittaa minulle ystävyydenpalveluksen, Zollern?" Daniela
kääntyi herttaisen vanhan diplomaatin puoleen.
"Olen teidän käskettävänänne; mitä minun tulee tehdä?"
"Ottakaa minut haltuunne älkääkä heittäkö minua enää hetkeksikään
yksin, aivan kuin olisitte takkiainen!"
"Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva. Minä luulin päin vastoin
näytelleeni ystävän osaa vetäytymällä arasti kuin orvokki syrjään;
mutta takkiaisen tehtävä on minulle paljoa mieluisampi. Nyt tarjoan
teille käsivarteni ja lähdemme puutarhaan kävelemään; asemalle
ajaessamme nousen teidän vaunuihinne; junassa en väisty rinnaltanne ja
Badenissa saatan teidät ovellenne."
"Kiitos, rakas Zollern; teidän seurustelutaitoonne luottaen on minulla
varsin miellyttävä ilta tulossa."
"Sitä hauskempi, kaunis ystävättäreni, kun aion koko ajan olla vaiti
ja jättää teidät omien ajatustenne valtaan; ei mitään saa suorittaa
puolitiehen: tahdon voittaa täydellisesti luottamuksenne."
"Rakas Zollern!"
"Vain yksi kysymys. Oletteko onnellinen?"
"Onnellinenko?... En tiedä vielä -- elämä on ihana!"
"Pitäkää varanne, Daniela... Vaan ei, en tahdo saarnata, en tahdo
ystävänvirkaani alentaa iloahäiritseväksi varoittajantoimeksi.
Jos elämä teidän mielestänne on ihanaa, niin sitä parempi; jos
ennenaavistamaton riemu täyttää sielunne, niin antautukaa sen valtaan;
jokainen onnen hetki -- ja olkoon se vain hiljainen, ehkäpä aivan
aiheeton mielikuvituksen luoma onnenhetki -- on voitto, joka lieventää
suurta maailmantuskaa!"