Daniela vietti rauhattoman yön. Seuraavana aamuna hän nousi varhain,
ja syötyään aamiaista hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, otti
kirjepaperiarkin esille ja kirjoitti seuraavat rivit:
'Rakas isä!
Minulla on tarve avata sinulle ääriään myöten täyden sydämeni.
Sinä olet ainoa uskottuni, isä. Sinun kädestäsi minä otin vastaan
ensimäisen puolisoni, joka teki minut syvästi onnelliseksi,
joskaan en hänen kauttaan oppinut tuntemaan yhtä elämäniloa --
minä tarkoitan intohimoisen elämän iloa. Mutta sen, minkä elämäni
kevät minulta kielsi, sen kesäni nyt tarjoo minulle, voimakkaasti
tuoksuavana tuhatlehtisenä ruusuna... yksi lehdistä on hänen
katseensa, toinen hänen äänensä sävy -- kolmas oman sydämeni
sykähdys -- ja centifolian suljetussa kuvussa hänen -- suutelonsa
on puhkeava, ja suloisen polttava autuus --'
Daniela keskeytti kirjeensä. Sitten hän repi rikki arkin ja viskasi sen
paperikoriin. --
"Olenko aivan hullu -- kirjoittaako kukaan nyt tuolla tavalla isälleen
-- järkevälle vanhalle herralle?"
Hän otti uuden arkin esille.
"Sinä tiedät, rakas isäni ja ystäväni", alkoi hän uudelleen, "että
palasin suureen maailmaan aikeissa mennä uusiin naimisiin. Ja jo tänään
voin ilmoittaa sinulle, että olen tehnyt valintani. Onko valintani
järkevä, kysyt sinä? -- Yhtä järkevä kuin joen valinta sen syöksyessä
mereen; kuin salaman valinta, joka iskee ukkosenjohdattimeen --"
"Totta tosiaan", sanoi Daniela keskeyttäen vielä kerran kirjeensä,
"tänään en osaa järkevästi kirjoittaa. Olisipa se hauska ilmoitus
järkevälle isälle, että hänen tyttärensä on mennyt kihloihin
luonnonvoimien pakosta!"
Hän repi tämänkin arkin ja alotti kirjeen kolmannen kerran:
"Rakas isä, täten ilmoitan sinulle, että olen onnellinen morsian."
"Morsian -- olenko sitä todellakin?" keskeytti Daniela jälleen
kirjeensä; "herra de Trélazure ei ole vielä kosinut minua -- jos hän
kosii minua, niin suostunko hänelle noin vaan ilman muuta? -- Tämä
ilmoitus on aivan liian aikainen." Ja tämäkin arkki seurasi edeltäjiään
paperikoriin.
Daniela vajosi mietteisiinsä.
"Nuoli on osunut minuun -- se on selvä. Mutta minun pitää olla
varuillani. Käteni, koko tulevaisuuteni minä annan jo ajatuksissani
-- miehelle, joka ei vielä lainkaan ole sitä pyytänyt" -- ylpeä rouva
punastui tätä ajatusta -- "ja miehelle, jota en ensinkään tunne,
josta minä yleensä en tiedä, onko hänellä sydäntä lainkaan. Ja koko
elämän ajaksi... kysymyksessä ei ole vain lyhyt huumauksen hetki --
aviopuolisoiden tulee olla ystäviä, tovereita kaikissa ajatuksissaan
ja pyrinnöissään... niinkuin Harald ja minä olimme. Meidän suhteemme
oli tosin vapaa intohimosta; mutta enkö todellakaan voisi intohimoa
vastustaa?... Tunnen olevani hirveän heikko... jos sellainen hetki
kuin eilinen uudistuisi... jos me silloin olisimme kahden ja hän
tulkitsisi sanoin kuuman katseensa tarkoitusta ja kysyisi minulta:
'Rakastatko minua?' -- voisinko silloin tehdä muuta kuin panna
alttiiksi tulevaisuuteni saadakseni vastata hänelle: 'niin, minä
rakastan sinua!'? -- Ei, ei, minun täytyy olla vahva. Oma arvoni ja
myöskin hänen onnensa vaatii, että asetan vaatimukseni korkealle.
Meidän täytyy ensin oppia rakastamaan toisiamme, ennenkuin sidomme
kohtalomme yhteen; tänään me olemme rakastuneet, mutta se riittää
ainoastaan -- vaihtoehtoa varten, jota minä, kunniallisena naisena en
saa edes ajatella... Entäs Daliani! -- Kevytmielisesti en saa antaa
hänelle uutta isää... Mitäpä jos hän -- luostarikasvatus näyttää olevan
hänen ihanteensa -- vaatisi, että sydänkäpyni lähetettäisiin nunnien
kasvatettavaksi?"
Siten Daniela tuumi vielä kauan sinne ja tänne ja tuli siihen
päätökseen, ettei hän vastaisi ajattelemattomasi myöntyen siihen
naimatarjoukseen, joka hänelle varmaan tehtäisiin. Vielä hän itse sekä
hänen tulevaisuutensa oli hänen omassa vallassaan -- siitä hänen ei
pitänyt sokeasti luopua.
Päivä kului. Joka hetki Daniela odotti naapurinsa tuloa, mutta häntä
ei kuulunutkaan. Nuori rouva ei ollut astunut ainoatakaan kertaa
pengermälle eikä edes parvekkeelle, sillä hän ei tahtonut nähdä kreiviä
sieltä käsin ja vaihtaa jokapäiväistä tervehdystä hänen kanssaan. Hän
istui salissa käsityö kädessä -- lukea hänen oli mahdotonta -- ja
ajatuksissaan hän oli jo kymmenet kerrat kuvitellut tuota kohtausta,
joka nyt seuraisi: Trélazure astuisi sisään -- kosisi -- ja hän
vastaisi vaatien ajatusaikaa, pyytäen saada harkita asiaa vielä useita
kuukausia.
Pari kertaa hän tuli häirityksi; Rimmerspergin naiset tulivat
vieraisille ja samoin kaunis rouva von Lacher. Mutta he eivät viipyneet
kauan. Sitten palvelija toi sisään päivän sanomalehdet. Mutta hän ei
edes avannut niitä. Mitä ulkomaailma koski häneen? Kukapa voisi nähdä
tähtien kimmeltävän, seisoessaan tanssisalin kattokruunun alla, ja
kukapa välittäisi valtiollisista ja kirjallisista kysymyksistä ulkona
maailmassa, kun omassa sydämessä oli selviteltävä elämänkysymyksistä
kaikkein suloisin ja tärkein?...
Kello oli jo kuusi iltapuolella, aika, jolloin Danielan oli tapana
lähteä ajelulle, eikä odotettu vieras vieläkään ollut saapunut.
Palvelija ilmoitti, että hevoset olivat valjaissa, sillä Daniela ei
ollut muistanut antaa vastakäskyä. Samassa vähäpätöinen nainen astui
sisään hattu päässä ja viitta hartioilla.
"Oletteko odottanut jo minua, rakkaani? Vaunut ovat jo oven
edustalla... mutta ettehän te ole vielä pukeutunut?"
"Minun ei tänään tee mieleni lähteä ajelulle, rakas kreivitär.
Tiedättekö mitä? Ottakaa Giulietta mukananne ja lähtekää ajamaan ilman
minua!"
"Silloin pitäisi minun ottaa myös äiti mukaan, ja se käy yli voimieni.
Miksikä te ette tahdo itse tulla? Ilma on niin ihmeen ihana; tänään
varmaankin koko Baden on liikkeellä!"
"No hyvä; minä pukeudun vain nopeasti ja me lähdemme sitten."
Daniela oli muuttanut mieltään. Tähän aikaan ei Trélazure kuitenkaan
saapuisi, sillä hän tiesi Danielan aina olevan ajelulla; ja jos hän
tänään jäisi kotiin, niin näyttäisi siltä, kuin hän olisi sen tehnyt
Trélazuren tähden, ikäänkuin hän odottaisi häntä. Varmaankin hän oli
päättänyt tulla illalla; hän tahtoi luultavasti nähdä hänet samaan
aikaan jälleen, kuin he eilenkin olivat ilmaisseet toisilleen salatut
tunteensa; saman illakon tuoksun tuli tuntua penkereellä, saman
kuutamon kirkastaa taivasta -- äkillinen toivo leimahti hänessä, mutta
hän karkoitti sen nopeasti, muistaessaan aamuisia hyviä päätöksiään.
"Minä en ota häntä vastaan, jos hän tulee illalla -- tai ainakin
pitää muita vieraita olla läsnä -- niin ainakin luulisin -- mutta
sittenkin? -- Ei, jos olen yksin, niin en ota häntä vastaan... mutta
nyt tahdon ainakin nähdä hänet kaukaa -- varmaankin hän on kävelemässä
Helenenstrassella." -- Ja ääneensä hän sanoi: "Nouskaa sillä välin
vaunuihin, kreivitär. Parissa minuutissa olen valmis."
Danielan astuessa portaita alas seisoi Franz Stern siinä. Daniela
ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli häntä niin jäykästi
ikäänkuin hän ei olisi tuntenut häntä.
Stern oli odottanut, että rouva Dormes ojentaisi hänelle kätensä ja
puhuttelisi häntä, ja siksi hänen käytöksensä koski häneen kipeästi.
Olisikohan tuo rakastettava nainen käynyt ylpeäksi? Tahtoiko hän
osoittaa köyhälle tuntiopettajalle, missä hänen paikkansa oli ja
rangaista häntä, koska hän oli uskaltanut asettua hänen tielleen?
Sitä ei Daniela tosiaankaan ollut ajatellut. Hän ei ollut tuntenut
Sterniä luodessaan tietämättään katseensa häneen, niinkuin joskus voi
sattua, kun ajatukset ovat johonkin määrättyyn asiaan kiintyneet. Vasta
kun vaunut olivat jonkun matkaa vierineet, nousi äskeinen kuva hänen
eteensä; ja vasta nyt mielikuvituksessaan hän huomasi tervehdyksen,
sekä tunsi tervehtijän.
"Oi, tuota kelpo mies rukkaa, miten epäystävällisesti kohtelinkaan
häntä... Minun täytyy hyvittää se huomenna, sillä panen arvoa tuon
miehen ystävyyteen. Onpa minulla sentään ollut hyvä onni, kun olen
tavannut kaksi ihmistä, joista toinen on kyennyt kahlehtimaan
sydämeni, toinen sieluni... Mutta eikö olisi ollut parempi, jos ne
olisivat yhdistyneet yhteen ja samaan henkilöön? -- Eikö sen, jonka
omaksi antaudun, pitäisi voida kokonaan tyydyttää minua, vaatia sekä
sieluni että sydämeni kunnioitusta, herättää rakkautta, kaipausta ja
luottamusta minussa?..."
"Mutta Daniela, mikä teidän on? Teidän ajatuksenne näyttävät
olevan peninkulmien päässä. Te ette edes vastaa vastaantulijoiden
tervehdyksiin; ettekö tuntenut parooni Zollernia?"
Daniela heräsi unelmistaan.
"Parooni Zollern? -- En huomannut ketään!"
"Ettekö luule minun näkevän teidän lävitsenne? Te ajattelette
Trélazurea; tunnustakaa pois vaan."
"Niinkö arvelette?" naureskeli Daniela punastuen.
"Olkaa varoillanne; minun luullakseni tuo ranskalainen vain
liehakoitsee!"
"En ymmärrä..."
"No, olettehan te leski ja vapaa... Kaikkein onnellisin asema
maailmassa on sittenkin nuorella ja rikkaalla leskellä!"
"Sen jälkeen onnellisimmassa asemassa on säätiöneiti [= aatelisnaisten
apulaitoksen jäsen] -- mitä vapauteen tulee."
"Ikävä kyllä jouduin vasta neljänkymmenen vuoden vanhana
säätiölaitokseen -- en koskaan ole myöskään ollut kaunis -- mitä hyötyä
minulla siis on vapaudesta?"
"Ah, niinkö te tarkoitatte? Mutta nähkääs minä en tahdo vapauttani
käyttää muulla tavalla kuin luopumalla siitä jälleen, kunhan löydän
jonkun joka mielestäni on sellaisen lahjan arvoinen."
"Ja te aiotte mennä naimisiin kreivi Trélazuren kanssa?"
"Toistaiseksi, rakkaani, ei siitä vielä ole ollut kysymystä..."
"Sepä olisi kuitenkin kaikkein suurin tyhmyys, minkä te voisitte tehdä.
Naittakaamme hänet mielemmin Giuliettalle, jos teillä ei ole mitään
sitä vastaan --"
"Minulla on paljonkin sitä vastaan, että ihmiset antavat naimisasioissa
neuvojaan toisille. Naiminen, jos mikään, on kahden asia ja kolmannen
korvapuusti, niinkuin sanotaan."
"Nuo sanat ovat aiotut minulle nuhteiksi. Tästä lähin en kiellä teitä
ottamasta tuota ranskalaista tuulihattua --"
"Kreivitär!"
"Tehän aivan kalpenette vihasta. Hän on ihastuttava ihminen -- teidän
sijassanne en kohtelisi häntä julmasti, mutta mennä naimisiin..."
"Kreivitär!"
"No, nyt teidän äänenne ilmaisee siveellistä kauhua. No niin, oikeassa
te olettekin. Minä ehkä ensimäisenä päivittelisin ja levittäisin juorua
eteenpäin, jos sanottaisiin, että te suositte kaunista ranskalaista.
Mutta mitä juoru oikeastaan merkitsee? Maailma tarvitsee sitä
ravinnokseen!"
"En koskaan tahallani tule tarjoamaan lisäystä tähän maailman
ravintoon, kreivitär Barthen. Olen ylpeä enkä tahdo kenenkään edessä
punastua -- en edes rakastettuni edessä, joka tavallisesti ensimäisenä
on valmis halveksimaan heikkoa naista; en varsinkaan tyttäreni edessä,
jonka kunnioitus tulee olemaan vanhuuteni ilo!"
"Te ajattelette jo vanhuutta -- niin nuori kuin olette? Tosiaankin,
kun näkee teidän tuolla tavalla kalpenevan ja punastuvan -- ja sen
lisäksi kun ottaa huomioon loistavat silmänne ja koko olentonne --
varsinkin siitä saakka kun olette rakastunut -- niin ei uskoisi teitä
kuin korkeintaan yhdeksäntoista-vuotiaaksi. -- No -- nyt me ajoimme
Schimmerin ohitse. Siellä hän ei ole. Eikö hän tänään yleensä ole ollut
näkyvissä? Päivällisaikana hän ei ollut puistossa myöskään... Oliko hän
teidän luonanne?"
"Kreivi Trélazureko? Ei!"
"Tuolla kujanteella hän luullakseni onkin. Tuo pitkä harmaassa puvussa
--"
"Ei, hän se ei ole."
"En tahdo kiistellä vastaan. Tosin te olette likinäköisempi minua,
mutta kun on kysymyksessä rakkauden esine, niin rakastuneet näkevät
kymmenen peninkulman päähän."
Ajomatka päättyi ilman että Trélazure sattui näköpiiriin. Kello
seitsemän Daniela palasi kotiin. Hän tahtoi pidättää kreivittären
päivällisillä luonaan siltä varalta, ettei hän olisi yksin, jos
toivottu ja pelätty vieras illan kuluessa saapuisi. Mutta kreivitär oli
pyydetty muualle eikä ottanut kutsua vastaan.
Syötyään yksin päivällistä Daniela meni tyttärensä huoneeseen. Tuskin
hän oli neljännestunnin ajan jutellut Dalian kanssa, kun palvelija
ilmestyi ovelle.
"Herra, joka eilen oli täällä päivällisillä, on tullut. Hän odottaa
pengermällä."
Kuuma verivirta kohosi Danielan poskiin.
"Oi, miten minä häntä rakastan!"
Hän näki ajatuksissaan hänen nojautuvan pylvääseen samoinkuin eilen...
jos hän nyt menisi pimeälle pengermälle, ja Trélazure levittäisi
käsivartensa häntä vastaan -- niin hän vaipuisi hänen syliinsä. Hän
katsahti Daliaan, ja kääntyen palvelijan puoleen hän sanoi:
"Sanokaa, että olen jo vetäytynyt huoneeseeni; huomenna aamupäivällä
olen tavattavissa."
Palvelija poistui, ja Daniela sulki kiihkeänä pienokaisen syliinsä.
"Rakas, rakas lapsi -- sinä olet sittenkin minun suurin onneni!"
"Oi, äiti kulta -- kiitos, kiitos --"
"Sinä kiität minua suuteloistani, Dalia; et tiedä, mistä sinulla juuri
oli syytä kiittää minua!"
Palvelija palasi takaisin ja ojensi hänelle pari kirjaa.
"Herra jätti armolliselle rouvalle tämän käärön."
Daniela otti sen käteensä; käymäkortti seurasi mukana.
"Mitä", huudahti hän, "parooni Zollernko se olikin? Miksi ette sanonut
sitä heti?"
"Sanoinhan minä, että siellä oli sama herra, joka eilen oli
päivällisillä -- en tiedä hänen nimeään. Toinen herra, nuori
ranskalainen kreivi" -- lisäsi palvelija omasta alotteestaan --
"matkusti tänä aamuna Wieniin. Hänen kamaripalvelijansa ei odota häntä
palaavaksi ennenkuin viikon kuluttua; hän on --"
"Hyvä!" katkaisi Daniela palvelijan puheen ja päätään nyökäyttäen antoi
hänelle merkin poistua.
Matkustanut pois! Tänään! Yrittämättäkään tavata häntä jälleen -- oliko
hän niin suuresti erehtynyt, eikö hän ehkä rakastanutkaan häntä? --
"Hyvää yötä, Dalia. Jo riittää, riittää" -- kun pienokainen tahtoi
jälleen syleillä häntä yhtä kiihkeästi kuin äskenkin -- "päästä
minut, minulla on päänsärkyä... Ernestine, lähettäkää kamarineitsyt
huoneeseeni -- makuukamariin -- tahdon panna maata."
* * * * *
"Pappos, sinä näytät tänään niin surulliselta; mikä sinua vaivaa?"
Isä ja poika istuivat huoneessaan yksinkertaisen illallisensa ääressä.
Kaiken iltaa Franz Stern oli istunut synkästi eteensä katsellen
ja vastannut Alfredin puheluyrityksiin vain yksitavuisesti. Vasta
suoranaiseen kysymykseen hän vastasi huoaten:
"Se on totta, Affi, minä olen harmistunut ja minä selitän sinulle syyn
siihen. Meidän 'kaunis haltijattaremme' on loukannut minua."
Hän kertoi, miten rouva Dormes ei ollut vastannut hänen tervehdykseensä.
"Katsoppas, lapsi", lisäsi hän, "sinun pitää koettaa tulla kuuluisaksi
tai rikkaaksi, jos tahdot, että tämän maailman suuret kohtelevat sinua
ystävällisesti!"
"Tai vieläkin parempi, en yritä lainkaan päästä heidän pariinsa. Mutta
eihän haltijattaremme ole mikään arkkiherttuatar, enkä siis ymmärrä
miksi hän kohtelisi sinua ylpeästi?"
"Minä olen juutalainen, ja vielä lisäksi köyhä juutalainen.
Juutalaisella täytyy olla miljoonia, jotta hän olisi seurakelpoinen.
Tai pitää olla runoilija, sellainen kuin Heine, tai soittotaiteilija
niinkuin Meyerbeer --"
"Tai halveksia sellaisten ihmisten seuraa, jotka yhä ovat noin
ennakkoluuloisia."
"Affi, sinä olet tänään paljoa järkevämpi kuin minä!"
"Minä toistan vain sinun omat opetuksesi, ja sinä puhut noin katkerasti
vain siksi, että olet loukkaantunut."
"Olet oikeassa. Minun mielipiteeni ei olekaan se, että me juutalaiset
seisoisimme alhaisemmalla asteella kuin muut ja että meidän tulisi
mielettömien ihmisten halveksumisen johdosta osoittaa muuta kuin
halveksumista. Mutta tämän herttaisen, henkevän naisen puolelta
tällainen kohtelu hämmästytti minua, loukkasi minua suorastaan... Mene
nyt nukkumaan, Affi, minä kirjoitan vielä teostani... Työ on paras
surun lääke."
"Voisinhan minäkin vielä kirjoittaa pienen aineen --"
"Ei, sinä näytät tänään väsyneeltä; parempi, että lähdet levolle. Hyvää
yötä, lapseni, pieni, rakkahin ystäväni!"