IX

Seuraavana sunnuntaina tarjosi puisto päivällisen aikana loistavan

näyn. Badenin kylpylaitoksen soittokunta soittaa joka päivä kello

kahdestatoista yhteen ja sitä paitsi kahdesti viikossa illalla. Eniten

suosittu aika, jolloin kylpyvieraat keräytyvät puistoon, on sittenkin

-- helteisimpänäkin aikana -- sunnuntai- ja pyhäpäivä-aamupuoli!

Silloin koko Baden on miehissä koolla, sen lisäksi saapuu paljon

vieraitakin Wienistä.

Prater pienessä koossa on Badenin puisto kolmine vierekkäin

kulkevine lehtikujineen, joihin edestakaisin aaltoileva

ihmisjoukko on keskittynyt; keskimäisin kujanteista on levein,

molemmat sivukujat kapeammat. Harvoin joku kävelijä eksyy puiston

kaukaisemmille käytäville. Lehtikujanteitten sivuilla on penkkejä,

jotka sunnuntaisoiton aikana aina ovat täynnä väkeä. Ei kukaan

istu kuitenkaan koko aikaa, vaan jokainen käy vuoron perään

jalottelemassakin. Siten kaikki näyttelevät tässä näytelmässä sekä

tarkastelijan että tarkastuksen alaisen osaa. Tämä sopii varsinkin

naisiin, jotka tahtovat näyttää pukuja ja kauneutta. Puisto tekeekin

tavallaan tanssisalin vaikutuksen. Samoinkuin tanssisalissa

komeapukuiset naiset istuvat pitkin seiniä odottaen herroja, jotka

vievät heidät tanssiin, niin istuvat täälläkin koreapukuiset naiset

puitten alla odottaen tuttujen herrojen tuloa, jotka asettuvat

penkkien eteen seisomaan ja keskusteltuaan hetken aikaa siirtyvät

seuraavan penkin luo. Mitä taajempi herraryhmä kunkin naisen edessä

on, sitä tyytyväisempi hän on, aivankuin tanssisalin suosituin

tanssijatar. Mutta vieläkin mieluisempaa kuin tämä penkin piiritys on

saada saattajan kävellessään lehtikujannetta edes ja takaisin; sillä

ensiksikin kävelevät herrat vain mielitiettynsä rinnalla, jota vastoin

he hetkeksi jäävät keskustelemaan kaikkien tuttaviensa kanssa penkkien

ääressä, ja toiseksi saa kuljettaa mukanaan näitä voitto-orjiaan

kaikkien vaanivien kilpailijoittensa penkkien ohitse. Kun siinä määrin

ihailtu Badenin kaunotar kulkee edestakaisin keskikujannetta pitkin,

liittyy hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen niin paljon husaareja

ja rakuunoita, ettei laaja ryhmä yritäkään kiertää sivukäytävän kautta,

vaan jää kokonaan kävelemään keskitielle.

Tuona sunnuntaina siis -- oli helluntai -- näytti puisto tavattoman

loistavalta. Kun Daniela kreivitär Barthenin seurassa ajoi paikalle,

ei kello vielä ollut kahtatoistakaan, ja kaikkialta saapui kävelijöitä

suurin joukoin. Mutta sittenkin löysivät molemmat naiset helposti

tyhjän sijan eräällä penkillä. He olivat saapuneet paikalle suoraan

messusta, joukosta puuttuivat siis vielä kaikki ne, jotka jalan tulivat

kirkosta sekä ne, jotka vähää vailla kaksitoista saapuivat junalla

Wienistä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta kukkivien, vanhojen puiden siimeksessä oli

täysin suojattu auringonsäteiltä; ne tunkeutuivat vain vaarattomina

valojuovina tiheiden lehvien lomitse ja kisailivat lehtien varjojen

välissä tiellä, kohottaen siellä täällä upseerien univormujen ja

naisten kirjavien pukujen kullan kiiltoa ja loistoa.

Nyt orkesteri alkoi soittaa iloista polkkaa. Pitkä jono ajoneuvoja

pysähtyi puiston portille, joukossa oli hovivaunutkin, joista kaksi

nuorta arkkiherttuaa kenraalinunivormuissa astui alas. Pian kaikki

penkit täyttyivät, ja lehtikujissa alkoi liikehtiä. Vaistomaisesti

jokaisen kirkkaissa silmissä tai ystävällisessä hymyssä kuvastuu

juhlailoa. Puheen hälinä ja tervehdysten humina sekaantuu lintujen

lauluun ja polkansäveliin; kaukaa loistavasta tungoksesta pistää esiin

jonkun suositun naisen tai herran vartalo, ja äkkiä polkan sävelistä

kajahtaa korviin ikäänkuin hivelevä rakkauslaine... se on, kaikkien

niiden korviin, jotka ovat nuoria ja kauniita ja huolettomia, ja niitä

vartenhan tällaiset juhlat ovatkin aiotut; toiset -- vanhat, rumat

huolten painostamat, he pysyttelevät joko poissa tai muodostavat vain

liikkumattoman taustan loistavalle kuvalle; tanssisalin, huviretken,

badenilaisen puiston todellinen elämä sykkii vain niiden suonissa,

jotka ovat tuoneet mukanaan nuoruutta, ilomieltä ja rakastumista ja

joiden janoava turhamaisuus voi toivoa voittavansa yleistä ihailua.

"Miten kaunis te tänään olette, Daniela!" kreivitär Barthen ei

malttanut olla sanomatta seurakumppanilleen.

Nuori rouva oli todellakin ihastuttavan näköinen. Hänellä oli yllään

valkea musliinipuku, jonka pitsien alta pilkisti sinipunertava vuori.

Vain hänen terve hipiänsä ja poskiensa hempeä pyöreys saattoi sietää

täydessä päivänvalossa siksi vaarallisia värejä kuin valkeaa ja

sinipunervaa. Vaalean olkihatun alta pilkistivät seljakukat esille,

kaulaa ympäröi ametistiketju, samantapaiset käädyt olivat kierretyt

ranteille, pitkien hansikoiden päälle, ja valkean päivänvarjonkin kahva

oli ametistiä. Ilmassa väreilevä iloisuus kuvastui parhaiten hänen

loistavissa silmissään ja iloisessa naurussaan; saattoi selvästi nähdä,

että hän iloitsi elämästä. Jo muutamat ihailijat lähestyivät häntä,

ja puiston portilta saakka hän tunsi Trélazuren kookkaan vartalon.

Ilokseen hän huomasi, että hänen sydämensä alkoi sykkiä heti, kun hän

oli nähnyt hänet.

"Minä rakastan häntä siis sittenkin!" iski ajatus hänen mieleensä, ja

polkka-akordit kajahtelivat onnensävellajissa. Paroonitar Rimmersperg

ja hänen tyttärensä lähenivät Danielan penkkiä ja pysähtyivät hänen

luokseen. Giulietta oli erittäin edukseen. Vaaleanpunainen puku kohotti

täyteläisen vartalon ja hienojen vyötäisten piirteitä; hänen suuret

silmänsä säihkyivät mustien kulmakarvojen alla.

"Hyvää päivää, paroonitar, hyvää päivää, Giulietta", sanoi Daniela

puristaen heidän käsiään, "ettekö tahdo käydä meidän luoksemme

istumaan? Täällä on vielä sijaa."

Kreivitär veti suunsa viistoon, kun Danielan pyyntöä seurattiin, sillä

hän ei pitänyt Rimmerspergeistä; tytär oli hänen mielestään liiaksi

silmiinpistävä, ja äiti, niinkuin hän sanoi, "liian jokapäiväinen".

"No, Giulietta, tuleeko huviretkestä tosi?" kysyi Daniela.

"Tietysti tulee, ylihuomenna me lähdemme. Oletteko ehkä muuttanut

mieltänne ja tulette mukaan? Rakas rouva Dormes, olisipa se hauskaa!"

"Oi, tulkaa mukaan, rouva von Dormes", toisti äiti; "kaikki

osaanottajat ovat hyvin 'komilfo.' Kaksi kreiviä ja muut kaikki

'vonneja'... Walakkilainen ruhtinatar ei tosin ole luvannut tulla,

mutta kaikki muut ovat vonneja'."

"Silloinhan minä heittäisin synkän varjon keskelle tätä aatelista

valomerta, sillä enhän minä ole mikään 'von'", sanoi Daniela hymyillen.

Paroonitar Rimmersperg nolostui.

"Te laskette leikkiä, rakas rouva von Dormes, olettehan tekin

hyvin komilfo. Muuten, mitä minuun tulee, niin en lainkaan ole

aatelisvaakunasta ylpeä, koska olen syntyperältäni porvarillinen,

josta, ikävä kyllä, kaikki korkealentoiset, ylpeät aateliset antavat

minun kylläkin tuntea. En väitä sitä kreivitär Barthenista, joka

aatelisnaisena voisi olla hyvinkin ylpeä ja kuitenkin on liittynyt

teidän parhaaksi ystäväksenne ja kohtelee minuakin tuttavanaan."

"Mutta rakas paroonitar..." yritti kreivitär.

"Mutta kreivinna, joka asuu meidän naapurinamme", jatkoi paroonitar,

"tiedättehän tuo vanha hovinainen, jolla on kolme koiraa -- hän ei ole

vastannut lainkaan käyntiini."

"Olikin aivan turhaa, äiti", sanoi Giulietta, "käydä häntä

tervehtimässä."

"Menimmehän me myös naapureina rouva von Dormesin luo, eikä se ollut

turhaa. Ellei tee tuttavuuksia, niin ei ole helppo saada nuorta tyttöä

naitetuksi!"

"Minulla on kunnia, armollinen rouva" -- "Hyvää huomenta, hyvät

naiset" -- "Sallitteko, rouva Dormes, minun esitellä teille toverini"

-- "Tekin tänään _täällä_, armollinen rouva?"... ja hetken kuluttua

seisoi viisi, kuusi herraa penkin ympärillä. Orkesteri soitti

"Iltatähteä" Tannhäuseristä, pilvi pimensi auringon; paroonitar

Rimmersperg sekaantui typerällä tavalla yleiseen keskusteluun, joka

itsessäänkin jo oli typerää; viereiselle penkille oli käynyt eräs

parhaissa pyhävaatteissaan prameileva perhekunta istumaan, kaikesta

päättäen wieniläisiä ramukauppiaita; sanalla sanoen Danielan iloinen

mieliala katosi. -- Mutta alakuloinen laulu, musta pilvi, typerä

keskustelu ja ramukauppiasjoukko olivat ehkä sittenkin siihen aivan

viattomia; luultavasti alakuloisuus johtui vain siitä, ettei eräs ollut

vielä lähestynyt hänen penkkiään, vaan pysytteli rouva Lacherin, tuon

tunnetun -- joskaan ei julmaksi tunnetun -- koketin luona.

Pilvi katosi pian. Kun rouva von Lacher seurueineen lähestyi Danielan

penkkiä, erkani Trélazure toisista ja astui nopeasti Danielaa kohti.

"Tekin kerta täällä, rouva? En ole koskaan ennen nähnyt teitä

puistossa!"

"Minun on tapana vain sunnuntaisin tulla tänne -- eikä aina

silloinkaan. Sallikaa että esitän teidät naapureillemme, -- rouva

ja neiti Rimmersperg ja ystävättäreni kreivitär Barthen -- kreivi

Trélazure!"

Keskustelu oli yleistä, joskin hiukan hidasta; sillä ottamatta lukuun

Danielaa itseään ei kukaan muista puhunut kylliksi hyvin ranskaa, jotta

keskustelu olisi sujunut helposti. Varsinkin äiti Rimmersperg oli

tuomittu vaitioloon, ja hän se myöskin ehdoitti:

"Emmekö voisi lähteä hiukan kävelemään?"

Daniela oli suostuvainen.

Trélazure astui hänen rinnallaan. Orkesteri soitti poutpourriaa

Rigolettosta; aurinko paistoi jälleen kirkkaasti. Daniela oli taaskin

iloinen mieleltään, hänen seurakumppaninsa katse ja ääni ympäröi

häntä ikäänkuin hyväillen, ja joskin hän puhui aivan jokapäiväisistä

asioista ja Daniela vastasi hänelle samaan sävyyn, niin ei hän voinut

sittenkään, katsahtaessaan häneen tienkäänteessä, olla silmillään

sanomatta hänelle: "Sinä ihastuttava, vaarallinen mies!" Mutta koska

Trélazuren kasvoille samassa levisi rohkea ilon välkähdys, kääntyi

Daniela nopeasti pois hänestä ja siirsi katseensa ja hymyilynsä hänen

toisella puolellaan astuvaan herraan kreivi Ebensteiniin.

Trélazure, kostaakseen, alkoi nyt liehakoida Giuliettaa. Sillä älköön

luultako, että kiemailu kuuluu yksin naisten ominaisuuksiin, yhtä

vähän kuin muutkaan naisille ominaisiksi väitetyt viat. -- Miehetkin

voivat hetkittäin olla uteliaita, juoruavia ja kiemailevia. Tosin on

myönnettävä, että naiset ovat sitä useammin; se ei kuitenkaan riipu

luonteitten erilaisuudesta, vaan olosuhteista. Suuret harrastukset,

jotka tavallisesti täyttävät miesten elämän heidän julkisissa töissään

ja toimissaan, syrjäyttävät pienet uteliaisuuden ja juoruamisen paheet;

ja valinnanvapaus, hyökkäävä, vieläpä joskus taisteluunvaativa osa,

jota he rakkaussuhteissa näyttelevät, kohottaa heidät enimmäkseen

verkkojaan laskevan kiemailun yläpuolelle. -- Giulietta ihastui

suuresti ranskalaisen äkillisestä ystävällisyydestä. Hän miellytti

häntä, ja naimisen kannalta -- kanta, jolta hän tarkasteli kaikkia

miehiä -- oli hän epävarma, mutta sitä arvokkaampi objekti:

diplomaatti, vanhaa ranskalaista aatelia, kaikesta päättäen rikas,

sanalla sanoen, ensiluokkainen maalitaulu, johon saattoi ampua

katsenuolensa. Giulietta luotti suuresti silmäpeliinsä; muutamia uhreja

hän oli jo siten kerännyt, tosin vain köyhiä luutnantteja ja eläkettä

nauttivia vanhempia valtionvirkailijoita. Hän tiesi, että silmien

mustissa säkenissä, kun niihin yhtyi hymyn valkeat säkenet, oli oma

voimansa.

Myöskin hän tiesi, että naimamarkkinoilla kaikki vapaus, kaikki

kiihotus naiselta oli kiellettyä; mutta katse on vapaa, katse saa

kiihottaa, sillä sitä on mahdoton todistaa; se on yksinkertaisesti

vain silmän ilmiö, johon viaton omistaja on aivan syytön; hän ei tiedä

lainkaan, mitä tulipaloja hänen silmänsä on saanut aikaan, siksi hän ei

myöskään maksa siitä minkäänlaista vahingonkorvausta.

"Me lähdemme ylihuomenna huviretkelle", sanoi Guilietta; "tahdotteko te

ehkä tulla mukaan?"

Kreivi ei epäillytkään, ettei tuohon "me" sanaan sisältynyt myöskin

rouva Dormes, ja hän suostui heti ehdotukseen.

Daniela puri huultaan, hänelle ei ollut lainkaan mieleen, että

Trélazure olisi kokonaisen päivän rouva von Lacherin seurassa.

"Mihin aikaan lähdetään matkaan ja mistä?" kysyi Trélazure, tällä

kertaa kääntyen rouva Dormesin puoleen.

"En tiedä", vastasi hän, "minä en lähde mukaan."

"Ettekö?" Ja sitten hän sanoi hiljaa, niin että Daniela sen vain kuuli:

"Sitten en minäkään millään ehdolla yhdy seuraan."

Miten ihastuttavalta "Yölepakkovalssi" kuului ja miten ihana oli koko

tämä sunnuntainen puisto...

Yllämainittu valssi oli ohjelman viimeinen numero. Yleisö tulvi yhtä

suurin joukoin pois kuin se oli tullutkin. Trélazure auttoi Danielan

vaunuihin.

"Ettekö tahdo ajaa meidän kanssamme kotiin?" ehdotti Daniela. "Tehän

asutte meidän talossamme."

"Kiitän, armollinen rouva, olen luvannut käydä kohtaamassa erästä

tuttavaani Schimmerillä. Mutta tänä iltana kello seitsemältä on

minulla kunnia tulla luoksenne, jollette ole unohtanut ystävällisesti

kutsuneenne minut päivällisille?"

"Sitä _en ole_ unohtanut; olkaa täsmällinen."

Vaunut läksivät liikkeelle. Hyvillä mielin Daniela loi katseensa

ihailijaansa, joka paljain päin ja kumartaen seisoi tien vieressä.

Tervehtiminen soveltuu erinomaisesti ritarilliselle miehelle; ja

mitä rohkeampia edelläkäyneet katseet ja sanat ovat olleet, sitä

kunnioittavamman vaikutuksen tekee arvokas tervehdys.

X

Trélazure oli pettynyt toiveissaan luullessaan saavansa syödä

päivällistä kahden rouva Dormesin kanssa. Daniela oli kutsunut kaksi

muutakin vierasta: kreivitär Barthenin, tuon vähäpätöisen naisen, ja

erään parooni Zollernin, -- hyvinkin merkitsevän henkilön.

Vapaaherra Richard von Zollern, entinen itävaltalainen

lähettiläs Espanjan, Englannin ja Venäjän hoveissa, oli ylhäisen

maailmanmiehen tyyppi. Päätettyään virka-uransa oli hän ostanut

kauniin huvilan Badenissa ja vetäytynyt sinne asumaan. Hän oli nyt

seitsemänkymmenenkuuden-vuotias mies, vartalo oli solakka ja suora,

pää henkevä ja hieno. Ohuet huulet vetäytyivät usein pilkalliselta

näyttävään hymyyn, mutta se puki häntä, sillä hänen ivaansa hillitsi

suuri arkatuntoisuus; hän saattoi usein nauraa, sillä hän näki syvälle

asioiden ytimeen, mutta hän oli niitä, jotka antavat anteeksi sen

minkä he ymmärtävät. Seuramiehenä hän oli verraton. Hänen elämänsä

runsaat muistot muodostivat ehtymättömän hauskojen kaskujen ja

historiallisesti arvokkaiden muistelmien lähteen. Mutta hän ei

mitenkään kuulunut noihin sietämättömiin kertojiin, jotka kuljettavat

mukanaan kaskuvarastoansa, ja jotka alituisesti jankuttavat niitä

samoin sanoin yhtä säännöllisesti kuin jokin kellopeli. Kun sellaisia

ihmisiä tapaa ensi kerran, tuntuvat he hauskoilta ja henkeviltä ja

kadehtii heidän kykyään, kun he vähäpätöisimmänkin sanan johdosta

osaavat kertoa jonkun hauskan jutun tai esittää sopivan teoriian.

Mutta kun pitemmän seurustelun jälkeen huomaa, että määrätyissä

tilaisuuksissa tuodaan esille aina samat jutut ja samat väitteet, niin

ihailu katoaa; pakostakin koettaa välttää sellaisia pistosanoja, joissa

piilee koneiston avain, ja jos pahaa aavistamaton läsnäoleva kolmas

henkilö sattumalta saa sen käyntiin, niin kohoaa huokaus rinnasta ja

lyyhistyy kokoon aivan kuin rankkasateessa; tietää jo edeltäpäin mitä

seuraa. Pian on oppinut ulkoa koko ohjelmiston ja sitä alkaa vapista

niinpiankuin jotain sellaista tulee sanotuksi, joka pienimmänkin

ajatusyhtymän kautta voi tuoda mieleen sen sanan, joka panee koneiston

liikkeelle, sillä täyteen sullottu kaskukone ei tarvitse suurtakaan

sysäystä joutuakseen käyntiin.

Tähän luokkaan, niinkuin sanottu, ei parooni von Zollern kuulunut.

Hänen erinomainen muistinsa, joka oli säilyttänyt tuhansia hauskoja

kokemuksia, auttoi häntä myös muistamaan oliko hän kertonut määrätyn

jutun määrätyille henkilöille vai ei, eikä hän kertonut mitään

koskaan kahdesti. Vaikka suuressa seurassa olisi ollut yksi ainoakin

henkilö, joka ennestään tunsi sen jutun, joka äkkiä juolahti hänen

mieleensä, niin hän hillitsi kertomishaluaan. Eikä hän ollut huvitettu,

niinkuin vanhemmat ihmiset yleensä, ainoastaan entisajan muistoista

ja kokemuksista, vaan hänen harrastuksensa elävää elämääkin kohtaan

oli suuri. Alati alttiina sulattamaan uusia ajatuksia hän kallisti

korvaansa maailman näyttämön joka kulmalle; tosin hän ei tuntenut enää

olevansa yksi sen monista näyttelijöistä niinkuin nuoruudessansa, mutta

katselijoista ja arvostelijoista hän oli kaikkein tarkkaavaisimpia ja

terävimpiä. Hän ihaili intohimoisesti, melkeinpä jumaloi kauneutta.

Kaikki mikä oli kaunista, niin hyvin taiteessa kuin luonnossa,

naisten kuvissa ja runoteoksissa, tuotti hänelle suurta iloa. Tässä

nautinnossaan hän veti miltei vertoja vanhoille kreikkalaisille. Muuten

hän oli uudenaikaisten ihmisten parissa kaikkein uudenaikaisimpia

-- kosmopoliittinen valikoitsija, joka kaikista kansoista, joiden

parissa hän oli elänyt, oli omistanut itselleen mielyttävimmät

piirteet. Hän puhui ranskaa kuin bulevardisankari ja englanninkieltä

kuin lordi. Englantilaista käytöstapaa oli häneen muuten eniten

tarttunut. Saman perinpohjaisen aristokraattisen leiman, joka on

ominainen Englannin ylemmille kymmentuhansille, oli Zollern omistanut

käytöksessään, puheessaan ja koko elintavassaan. Englanti oli se maa,

missä hän oli viettänyt onnellisimman elämänjaksonsa, siellä hän

oli kiihkeimmin rakastanut ja saanut hellintä rakkautta osakseen.

Muotokuvakokoelmassaan, joka koristi hänen työhuonettaan, oli erään

kuninkaallisen kaunottaren -- erään herttuatar -shiren muotokuva. Hänkö

se mahtoi olla, joka oli ojentanut vanhalle aatelismiehelle kerran

hänen elämänsä liekehtivimmän autuudenpikarin?

Keskustelu oli varsin vilkasta. Kreivi Trélazure tunsi olevansa

rakastuneempi kuin koskaan ennen -- emännän virka soveltui

erinomaisesti talon rouvalle. Pieni päivällisateria oli hänen

mielestään ollut oivallinen -- ei kukaan ole sen suurempi herkkusuu

kuin ranskalainen -- ja tarjoilu niin mallikelpoinen, ettei se olisi

tuottanut häpeää jossain ruokasalissa Foubourg St. Germainissakaan.

Keskustelu sujui iloisesti ja vilkkaasti pöytätoverien, s.o. kolmen

läsnäolijan kesken, sillä vähäpätöinen nainen ei sanonut montakaan

sanaa; mutta hänen läsnäolonsa vaikutti sittenkin sopusointuisesti,

sillä se ylläpiti säädyllisyyttä. Nuori rouva, herrojen ympäröimänä,

vaikuttaa aina hiukan emansipeeratulta, ja Danielalle oli erittäin

edullista, kun hänen kauneuttaan kohotti kunniotusta herättävä,

keski-ikäinen naishenkilö; se muodosti hiukan hillityn, rauhoittavan

taustan hänen säihkyvälle ja ihastuttavalla kuvalleen. Parooni Zollern,

huvittava niinkuin ainakin, oli suuresti miellyttänyt kreiviä,

varsinkin kun vanha diplomaatti keskustelussa ei koettanut itse

loistaa sukkeluudellaan, vaan jätti sen seurakumppaniensa huoleksi.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän oli päässyt selville tilanteesta:

hän oli kahden rakastuneen seurassa. Hänen ivallinen hymyilynsä, joka

tavallisesti ympäröi hänen huuliaan, oli, hänen tehtyään tämän huomion,

teroittunut vieläkin hienommaksi, mutta samalla siinä ilmeni huvitettua

hyväksymistä. Rakastumista parooni Zollern soi kaikille sydämensä

pohjasta. "Se on todellisinta koko maailmassa", arveli hän; "paljon voi

sanoin tinkiä, melkein mitä hyvänsä voi filosofisin epäilyin kieltää,

mutta tuska ja ilo, kuolema ja rakkaus, siinä on neljä todellista

ilmiötä."

Päivällisen jälkeen astuttiin avonaisesta puutarha-ovesta penkereelle.

Siellä tarjottiin kahvia ja likööriä. Herroille ojennettiin sikarit

ja Danielakin otti käteensä savukkeen. Innostuneena Trélazure tarjosi

hänelle tulta:

"Te poltatte? Sepä ihastuttavaa!"

Siihen sisältyi kokonainen sarja nuhteluja, huomautuksia ja

johtopäätöksiä; esimerkiksi: siveät naiset eivät polta -- minun

vaimoni ei koskaan saisi lupaa siihen -- ei kukaan siveä ranskatar

sellaista ajattelisikaan, Jumalan kiitos -- kaunis leski on siis

sittenkin hiukan emansipeerattu -- tämä sauhuke paljastaa minulle

tervetulleen rikon linnoituksen muurissa -- hänen huulensa, jotka eivät

kammo savua, eivät taitaisi pelätä minun suutelojanikaan -- suudellut

huulet vaativat enemmänkin... Mutta kaikki nämä ajatukset eivät

perätysten nousseet hänen mieleensä; monia aikaavieviä sanoja tarvitaan

tulkitsemaan ajatuksia, mutta mielessä ne muodostuvat vain yhtenäiseksi

mielikuvitus-akordiksi, ja niinpä kreivi Trélazure oli selvästi

ajatellut vain sen yhden sanan, jonka hän lausui julki: ihastuttavaa.

"Tähän pieneen paheeseen totutti minun mieheni minut", sanoi Daniela.

"Mutta minä poltan vain yhden sauhukkeen päivässä, nimittäin

päivällisen jälkeen."

Kello löi kahdeksan. Penger oli hämärän vallassa; taivaanrannassa

kohosi kuu punaisen kultaisena sirppinä. Ilma oli lämmin ja tyyni.

Tiheät köynnöskasvit, jotka ympäröivät penkereen kaidetta, päästivät

vain sen osan taivasta näkyviin, jolla kuu kumotti, sekä muutamia

yksinäisiä, yhä syvempään varjoon häipyviä puuryhmiä. Avonaisesta

salin ovesta näkyi kattolampun valossa ruokapöytä aterianjätteineen:

tyhjiä pulloja, puolinaisia shampanjalaseja tyhjiä makeislautasia,

kaatuneita hedelmäpyramideja, sinne tänne työntyneitä tuoleja. Hetken

kuluttua vetivät kuitenkin palvelijat verhot oven eteen, ja kuva katosi

näkyvistä.

Penkereellä vieraat olivat käyneet istumaan mukaviin amerikkalaisiin

ruokotuoleihin, joissa istuja voi mukavasti puoleksi maaten istua,

mikä herkkusuulle onkin hyvän päivällisen paras jälkinautinto. Daniela

nojautui myöskin mukavasti taaksepäin, jolloin hameen runsaiden

pitsipilvien alta pilkisti esiin pieni jalka.

"Miten ihana ilta!" huomautti Zollern. Toiset yhtyivät siihen.

Ei pidä luulla, että ihmisen, joka käy henkevästä ja huvittavasta,

pitäisi puhua vain mielenkiintoisia asioita. Ne, jotka yrittävät

aina sanoa jotakin häikäisevää, ovat kovin väsyttäviä, eikä parooni

Zollern kuulunut niihin, jotka eivät olisi uskaltaneet lausua sellaista

väitettä, kuin: "Miten ihana ilta!" siksi ettei sanoissa ollut mitään

kärkeä.

Mutta sitten parooni Zollern alotti niin hauskan ja miellyttävän

keskustelun vähäpätöisen naisen kanssa, jotta molemmat toiset sen

kautta saivat tilaisuuden jutella kahden kesken. Kreivi Trélazure

nojautui penkereen pylvääseen Danielan tuolin vieressä, ja kumartuen

hiukan hänen puoleensa hän lausui sanoja, joita Daniela yksin saattoi

kuulla. Samoin hänen vastauksensa eivät ulottuneet toisen, vilkkaasti

keskustelevan parin kuuluviin. Siitä huolimatta, ettei kukaan kuullut

rakastuneitten puhetta, sanoivat he vain jokapäiväisiä asioita

toisilleen; mutta niinkuin on kirjeitä, joiden rivien _välissä_ on

enemmän luettavaa kuin mitä itse riveille on kirjoitettu, samoin myös

usein keskustellessa piilee enemmän sanojen alla kuin mitä puhutut

sanat itsessään sanovat. Äänten hellä sävy, miehen kiihkeästi ihaileva

katse, naisen onnellinen hymyily antoivat jokapäiväisille sanoille

rakkauden huumeen esimaun.

Danielan sauhuke oli sammunut. Kreivi kumartui tarjotakseen tulta.

Sillä välin kuin Daniela sytytti jälleen sauhukkeensa, kohosi

hänen hiustensa tuoksu Trélazuren kasvoihin, ja kumpaisenkin kädet

koskettivat salamannopeudella toisiaan. Sen jälkeen he vaikenivat

hetkeksi, ja tuo hetki oli niin kuumeinen, että syvä, väräjävä huokaus

kohosi kauniin naisen povesta; huokaus, joka olisi saanut Trélazuren

polvistumaan hänen eteensä, jos he olisivat olleet kahden. "Hän on

minun omani!" iski ajatus ylpeällä ilolla kreivin mieleen. -- "Oi,

elämä, miten ihana sinä olet!" paisui Danielan sydän.

Mutta riistäytyen väkivallalla unelmistaan hän huudahti toiselle

ryhmälle:

"Parooni Zollern, esitättekö te muistelmianne kreivittärelle?"

Zollern lähestyi häntä.

"En, armollinen rouva, en puhunut itsestäni; minä tiedän, että tämä

aine, joka kertojalle on kaikista mielenkiintoisin, on kuuntelijalle

ikävin. Minä yritin kiinnittää kuuntelijani mielenkiintoa puhumalla

eräästä eläintieteellisestä luonteenilmiöstä. Koetin näet kuvata

leskeksi jääneen papukaijan mielentilaa, joka suree itsensä kuoliaaksi

kadotettuaan puolisonsa."

"Onhan siinä jotakin kaunista", sanoi Daniela, "että luonnossakin

voimme tavata esimerkkejä uskollisesta aviopuolisorakkaudesta ja

lohduttomasta leskensurusta."

"Luonnossa me voimme tavata mitä hyvänsä", puuttui Trélazure puheeseen;

"vanhempia, jotka syövät lapsiaan, olentoja, jotka nukkuvat koko

talven ja joilta siis karnevaaliaikakin menee hukkaan; miksikä ei siis

voisi olla sellainen luonnonvastainen ominaisuus edustettuna kuin

aviouskollisuus."

Taaskin tuo kevyt sävy! Se vaikutti hiukan masentavasti Danielaan;

olipa tosiaankin epäedullista kosijalle ruveta laskemaan leikkiä

uskollisuudesta. "Mutta" -- lohdutti hän itseään -- "ranskalaisten

keskustelutapaanhan kuuluu laskea leikkiä kaikkein pyhimmistäkin

asioista. Tuollainen leikki on vain huono tapa, ei mitään muuta, itse

ajatuksia voidaan silti pitää pyhinä." -- Ja yhtyen leikkisään sävyyn

hän vastasi:

"Te olette oikeassa; yksitoikkoisuus on rikos, maailman tunnussana on

vaihtelevaisuus."

Zollern puuttui nyt puheeseen:

"Miten, armollinen rouva, halveksitteko te uskollisuutta ja pidätte

sitä yksitoikkoisuutena rakkaudessa?"

"Sellaista ei voi halveksia", vastasi Trélazure Danielan puolesta,

"mitä ei lainkaan ole olemassa. Ikuinen rakkaus on vain mielikuva

-- mahdoton ajatus samoinkuin esimerkiksi ikiliikkuja -- se on vain

linnunpelätin, jonka ilkeämieliset moralistit ovat pystyttäneet elämän

puutarhaan, olio, joka vain kerran saa näkyvän muodon, nimittäin

jokaisen aviomiehen mielikuvituksessa omaan vaimoonsa nähden. Ja jos

tämäkin oletus näyttäytyy vääräksi, niin jää jäljelle se lohdutus, että

voi ottaa aviorikkojan hengiltä."

"Niin, minä ymmärrän", sanoi Zollern. "Mies, joka ei ole kylliksi

voimakas ollakseen uskollinen, heittää kunniansa heikon naisen

kestävyyden varaan, ja kun tämä kunnia tulee loukatuksi, niin hyvittää

kuolinisku jälleen kaikki. Kaunis järjestys todellakin! Siksipä te

näette minussa piintyneen vanhanpojan."

"Oi parooni Zollern! Te teitte vääryyttä meille naisille!" huudahti

kreivitär Barthen. "Naisten joukossa on hyvin uskollisia aviovaimoja,

varsinkin saksalaisten parissa; ranskalaiset romaanit ja näytelmät

eivät saa viedä meitä harhaan. Tiedättehän te, 'saksalainen

uskollisuus' on tullut sananparreksi!"

"Siksi ovat saksalaiset tammetkin tulleet, kreivitär -- ikäänkuin

ei muuallakin olisi sellaisia puita! Kellään ei ole yksinoikeutta

uskollisuuteen yhtä vähän kuin nerollisuuteenkaan; olen tavannut hyvin

typeriä parisittaria ja hyvin uskottomia saksalaisia naisia."

"Minä vastaan oman maani naisten hyveellisyydestä", sanoi Trélazure.

"Leikki sikseen; vakavasti puhuen voin vannoa, että ne naiset, jotka

ovat meidän äitejämme, ja ne tytöt, jotka ovat meidän sisariamme ja

joiden piiristä me kerran valitsemme kotimme vaaliat, ovat siveellisiä.

Ranskalaiset nuoret tytöt ovat aito helmiä mitä puhtauteen tulee --

varsinkin meidän säätyymme kuuluvat -- se peittää perhospölyn lailla

heidän koskemattoman sielunsa, kun he huolehtivien äitien kädestä

-- ja tavallisesti ankaran luostarikasvatuksen jälkeen -- astuvat

avioliittoon. Aviopuolison asia on vaalia tätä aarretta, pidättää se

loitolla maailman vaaroista, pitää huolta henkisestä seurustelusta,

jotta varmat kädet aina ohjaisivat omaatuntoa -- sen lisäksi tulevat

äidinvelvollisuudet, sääty-ylpeys -- ja mies voi olla täysin huoleti!"

"Minä näen koko kuvan edessäni", jatkoi Zollern.

"Kahdeksantoista-vuotias rouva de Trélazure viedään erinäisten

anoppien ja tätien suojelemana kaukaiseen linnaan, jonne hänelle

hankitaan rippi-isä, useita lapsia, pari vanhoillista sanomalehteä ja

messukassukoita ommeltavaksi, ja harhakuva, josta te äsken puhuitte

-- uskollisuuden harhakuva -- juurtuu rauhoittuneen aarteenhoitajan

poveen, joka kuitenkin vähääkään välittämättä 'linnunpelättimestä'

poimii kaikessa rauhassa mitä erilaisimpia ruusuja elämänpuutarhasta...

Minä tunnen kyllä sellaista, olinpa kerran itsekin -- siitä on nyt

kolmekymmentä vuotta -- vieraana sellaisessa linnassa Bretagnessa.

Nuori linnanrouva -- tuo raukka ei elänyt kauan -- oli vanhojen

tätilohikäärmeitten ympäröimänä; hiippakunnan piispa tuli joka

viikko päivällisille; linnanrouva ompeli lakkaamatta koruompeluja

kyläkirkkoa varten; iltasin vuoroin pelattiin dammipeliä tai luettiin

uskonnollista kirjallisuutta. Ja linnanherra huvitteli sillä välin

Parisissa tunnetuimpien operettilaulajattarien kanssa -- mutta kaikesta

huolimatta hän oli täysin vakuutettu vaimonsa uskollisuudesta..."

"Hän ei ehkä tiennyt", sanoi Daniela naureskellen, "että te olitte

vieraana linnassa, parooni Zollern? Mieleeni muistuu juuri, että

olen nähnyt teidän harvinaisuuskokoelmassanne pienen tohvelin, ja

kysyessäni, olitteko te pidellyt tuon pikkuisen häkin asujainta joskus

kädessänne, te vastasitte: 'Oi, tuo pieni raukka lepää jo aikoja sitten

eräässä sukuhaudassa Bretagnessa...' Ja nytkin te huokaatte?"

"Mutta mehän olemme kokonaan unohtaneet papukaijat..." puuttui

vähäpätöinen nainen puheeseen. "Minä aioin juuri kertoa erittäin sievän

jutun eräästä papukaijasta, jonka olin saanut lahjaksi arkkiherttuatar

Elisabethilta. Tällä papukaijalla oli tapana..."

Sievä kertomus keskeytyi. Palvelija ilmoitti paroonitar Rimmerspergin

ja hänen tyttärensä.

Daniela nousi tuoliltaan.

"Minulle on tullut vieraita", sanoi hän. "Tahdotteko tulla mukanani

saliin?"

Illan kuluessa saapui vielä muutamia herroja, ja seura oli koolla

sydänyöhön saakka. Danielalla ja Raoulilla ei ollut enää tilaisuutta

keskustella kahdenkesken. Vain hyvästi sanoessa käsienpuristus ilmaisi

vielä kerran salaista ymmärtämystä.