Sillä välin kuin Danielan ihailija purki täten veljelleen sydäntänsä,
istui hän itse pienokaisensa koulupöydän ääressä ja kuunteli Franz
Sternin ensimäistä opetustuntia.
Dalia pelkäsi hiukan uutta opettajaansa. Tähän asti oli äiti yksin
opettanut häntä, ja mustapartainen professori teki häneen valtavan
vaikutuksen. Kuitenkin hän vastasi Sternin kysymyksiin varsin
järkevästi, joskin vapisevalla äänellä.
"Niinkuin näen, armollinen rouva", sanoi Stern tunnin lopulla, "on
oppilaani teidän johdollanne jo alkanut oppia ajattelemaan."
"Dalia on perinyt isältään paljon luonnollista ymmärrystä; myöskin
hänen iso-isältään äidin puolelta on hän voinut samaa periä; isäni
on viisaimpia miehiä mitä tunnen. Dalia, älä siis tuota häpeää
esi-isillesi, heiltä sinä olet saanut helppoutesi oppia, sinun tulee
nyt omasta puolestasi vain olla ahkera ja innokas."
"Tahdon tehdä parastani, äiti", vastasi pienokainen iloinen ilme
silmissään.
"Oma kultani!" huudahti nuori äiti, eikä hän malttanut olla
suutelematta Dalian poskea. "Suokaa anteeksi", hän kääntyi
Sternin puoleen, "minä häiritsen opetusta, mutta me olemme kaksi
kuhertajakyyhkystä, Dalia ja minä, ja kun hän sanoo tahtovansa tehdä
parastaan ja opiskella oikein ahkerasti, niin pidän hänestä vielä kahta
vertaa enemmän kuin ennen!"
"Miten hyvin minä sen ymmärrän, armollinen rouva! Minä kohtelen Affiani
aivan samalla tavalla, milloin tahansa olen valmis häntä hyväilemään...
Suurimman ilon tuottaa hän minulle myöskin ahkerasti opiskelemalla. Ei
mikään ole vanhemman silmälle sen mieluisempaa kuin nähdä lapsen sielun
heräävän ja varttuvan. Toivon ja uskonkin varmasti, että Affini saa
vielä jotain erikoista aikaan!"
"Ja tekisikö se teidät onnelliseksi?"
"Täydellisesti. Minun kunnianhimoni kohdistuu vain poikaan. Mutta tunti
on jo lopussa ja minä pidätän teitä --"
"Ette ensinkään -- jääkää vielä hetkeksi, jos ennätätte. -- Dalia, sinä
voit mennä Ernestinen luo."
Pienokainen, hyvillään tästä lupauksesta, suuteli äitiään, sanoi
jäähyväiset opettajalleen ja juoksi ulos huoneesta.
Daniela astui viereisen huoneen ovelle.
"Tulkaa tänne", sanoi hän Sternille, "täällä on hauskempi jutella."
Stern seurasi hänen järjissään saliin. Daniela kävi istumaan
tavalliselle paikalleen, ja Franz emännän pyynnöstä samaan nojatuoliin
kuin eilenkin.
"Me keskustelimme siis teidän kunnianhimoisista suunnitelmistanne
poikanne suhteen", alkoi Daniela puhua ottaen käteensä viereiseltä
pöydältä käsityön ja alkaen ommella; "minkä alan te olette hänelle
valinnut?"
"Minä toivoisin, että hänestä tulisi kirjailija. Hänellä näyttää olevan
suuret lahjat siihen suuntaan, hänen aineensa ovat useinkin oikeita
tyylinäytteitä. Eikä hänen sitä varten tarvitse opiskella missään
teknillisessä korkeakoulussa, konservatorissa eikä yliopistossa; ainoa
välttämätön koulu kirjailijalle ovat kirjat ja maailma."
"Mistä se johtuu, ettette te itse..."
"Minulla ei ole siihen aikaa, armollinen rouva. Minun on ennen kaikkea
pakko elättää meitä molempia ja sitä paitsi olen niin tottunut
siirtämään kaikki kunnianhimoiset unelmani poikaani, että käytän kaikki
tietoni ja ajatukseni vain hänen opetukseensa. Hän on niin sanoakseni
se säästökassa, johon minä panen kaikki henkiset rahani ja kultaiset
toiveeni. Tosin minä parastakin aikaa kirjoittelen pientä teosta, mutta
se ei saata minua kirjailijoiden pariin; se käsittelee vain opetusalaa.
Se asia on lähinnä sydäntäni. Opetustoimi on kylvämistyötä; seuraava
sukupolvi kantaa hedelmän. Eikö kylvö oikeastaan olekin tärkeintä koko
maanviljelyksessä?"
"Mitä? Ei vain isänä, vaan myöskin ihmisenä te unohdatte niin kokonaan
nykyhetken, että teidän mielestänne tulevan polven edistys on
nykyhetken oloja tärkeämpi?"
"Totta tosiaan, armollinen rouva, minä olen suuri tulevaisuuden ystävä
ja vieläkin herkkäuskoisempi tulevaisuudentoivoja!"
"Siis edistysperiaatteiden kannattaja? Miten tuo minua miellyttää,
sillä se tuo mieleeni kaikkein kauneimmat periaatteet, joista
miehelläni oli tapana puhua. Hänkin oli innokas edistyksen harrastaja
ja puhui yhtä suurella innostuksella 'paremmasta maailmasta' kuin
kiivastelevat papit, sillä erotuksella vain, ettei hän uskonut sen
toteutuvan tulevassa elämässä haudan tuolla puolen, vaan täällä maan
päällä joskus tulevaisuudessa. Ja saman periaatteen mukaisesti te
tunnette siis suurempaa mielenkiintoa lapsuutta -- nimittäin tulevaa
ihmispolvea -- kohtaan kuin nykyajan ihmisiä?"
"Aivan niin, armollinen rouva. Olen vakuutettu siitä, että meidän
poikamme ja tyttäremme tulevat olemaan koko lailla paremmat ja
viisaammat kuin me, huolimatta niistä tavattomista ponnistuksista,
joilla nykyinen polvi -- kasvatuksen nimessä -- koettaa pidättää
tulevaa polvea omalla tasollaan. Koko se tapa, jolla nykyään tahdotaan
vakuuttaa, että vanhat tiedot sisältävät koko totuuden, on niin
varma, että se jo alusta alkaen pystyttää piikkiaitauksen jokaisen
uuden ajatuksen ympärille. Ajattelemisen ja tutkimisen -- meidän
kehityksemme molempien tärkeimpien välineiden -- sijalle asetetaan
väkipakolla kuuleminen ja uskominen, oppilaan henkinen tuotantovoima
veltostuu sen kautta tai jää kokonaan kehittymättä, sokea jäljittely
tappaa kaiken itsenäisen ajatuksen. Mitä tarunomaisempi oppi, sitä
suurempi kunnioitus sitä kohtaan, sitä käskevämpi opetussävy. Opiskelun
korkeimmaksi päämääräksi asetetaan aina vain kysymyksessä olevan aineen
käsittely, eikä koetetakaan etsiä mitään uutta ainesta. Ihminen,
joka tietäisi kaiken sen, mitä maailmassa opetetaan, olisi tosin
etevä tiedemies, mutta hän ei olisi vähimmälläkään tavalla edistänyt
ihmishengen yleistä kasvua. Tuleva elämä, josta te äsken puhuitte,
armollinen rouva, se tuleva elämä, joka näyttelee niin suurta osaa
uskonto-opetuksessa, on myöskin olemassa tieteen maailmassa; sen
hyväksi on työskenneltävä, se olisi oikea opetusmoraali. 'Vähän me
osaamme ja vähän me olemme kokeneet' -- niin pitäisi kunkin opettajan
katederistaan julistaa -- tulevassa elämässä on pelastuksemme,
nimittäin meidän nykyisen tietoisuutemme tuolla puolen; pyrkikäämme
siihen; käyttäkäämme kokemuksiamme vain rohkean eteenpäinpyrkimisen
lähtökohtana, teroittakaamme ajatustamme, kerätkäämme, mitä nykyelämä
meille tarjoo, mutta alati vain tulevainen elämä silmiemme edessä!"
"Oletteko lukenut Victor Hugon L'Ane nimistä teosta", kysyi Daniela.
Stern vastasi kieltävästi.
"No, siinä te löydätte samaa halveksumista kaikkea pedanttista
kirjainoppia kohtaan kuin mitä te itsekin näytätte tuntevan. Tahdotteko
saada kirjan lainaksi, se puhuu aivan kuin teidän omasta sydämestänne?
Hallitsetteko ranskaa siksi hyvin, että voitte nauttia Hugon runoista?"
"Kyllä. Nuoruudessani luin yhtä paljon ranskaa kuin saksaakin."
"Entäs nykyään?"
"Nykyään minulla ei ole siihen tilaisuutta. En voi ostaa paljon kirjoja
ja vielä vähemmän voin tilata ulkomaalaisia lehtiä. Rahan puute on
sittenkin varsin ikävä asia," lisäsi hän hymyillen, "ja on väärin pitää
niitä ihmisiä, jotka valittavat tätä seikkaa, kehnoina luonteina,
ikäänkuin eivät tuhannet jalot nautinnot, joille kehnot luonteet eivät
ole lainkaan vastaanottavia: hyvät kirjat, kauniit kuvat, laajat matkat
vaatisi myöskin rahoja... Mutta raha yksin ei tee ihmistä onnelliseksi,
niinkuin berliniläiset sanovat -- täytyy myös omistaa rahaa!"
"No, rakas herra Stern, minun pieni kirjastoni on aina teidän
käytettävänänne, siellä te löydätte muutamia ranskalaisia kirjoja,
muun muassa pari vuosikertaa Revue des deux Mondesta, jotka varmaankin
huvittavat teitä."
"Kiitän teitä sydämestäni, armollinen rouva. Iloitsen todellakin
saadessani jälleen tehdä ranskalaisten kirjailijoiden tuttavuutta; olen
aina kernaasti heitä tutkinut."
"Minäkin olen ahkerasti lukenut ranskalaista kirjallisuutta. Olen
viettänyt useita vuosia Parisissa, ja mieheni keräsi salonkiimme
etevimmät sekä kirjallisuuden että taiteen edustajat, niin että jouduin
keskelle heidän rientojansa ja tutustuin kaikkiin päivän kysymyksiin.
Meidän kodissamme kävivät sellaiset miehet kuin Dumas, Littré, Renan,
Doré, Broglie, Gounod, Paul de Cassagnac, Sarcey..."
"Miten erilaisia -- luulisipa melkein vihamielisiä elementtejä!"
"Eikö totta? Mutta Ranskassa, omituista kyllä, eivät mitä erilaisimmat
mielipiteet ja vastakkaisimmat uskonkäsitteet kirjailijoiden kesken
rakenna minkäänlaisia rajoja. Yhdentekevää onko klerikaalinen vai
romanttinen mielipiteiltään, vapaa-ajattelija vai realisti, _yksi_ side
liittää kaikkien näiden aatteiden edustajat yhdeksi veljeskunnaksi, ja
tämä side on kyvykkäisyys. Ja yleisökin kunnioittaa samalla tavalla
kykyä; kaikkein hartainkin kristitty kunniottaa Renanin nerollisuutta,
kaikkein vapaamielisinkin tasavaltalainen ihailee Louis Veuillot'n
voimakasta tyyliä. Kauneimman kuvan tästä yhteensulautumisesta antaa
meille Akatemia; en koskaan laiminlyönyt tilaisuutta olla uuden jäsenen
vastaanottojuhlassa läsnä."
"Minä en ihaile yhtä suuressa määrässä kuin te tätä kaikkien kykyjen
kunnioittamista, sillä en usko sen johtuvan puolueettomuudesta,
vaan pikemmin pintapuolisuudesta ja turhamaisuudesta; kaksi vikaa,
joita suurinkaan ranskalaisystävä ei voi kieltää gallialaisiksi
luonteenominaisuuksiksi."
"Suokaa anteeksi, olen tuntenut useitakin ranskalaisia, jotka eivät ole
olleet turhamaisia eivätkä pintapuolisia. On paljonkin perinpohjaisia
ja vaatimattomia --"
"Tietenkin, armollinen rouva, varmaan on monia tuhansiakin sellaisia
olemassa; minä puhuin vain kansallisluonteesta. Se on monien
yksityisten luonteiden yhteistulos, ja siinä nuo molemmat viat
pistävät eniten silmään. Ne ilmenevät juuri siinä ylemmyydessä, josta
ranskalainen henkevyys kerskailee, siinä loistavassa keveydessä, josta
se ylpeilee ja joka sen mielestä seisoo kaikkien muiden kansojen
'raskasta' ajatustapaa niin paljon korkeammalla."
"Te olette oikeassa -- se on itsetunnustettua itserakkautta ja
omahyväistä kevytmielisyyttä. Mutta millä tavalla teidän mielestänne
nämä molemmat viat tulevat esiin yleisessä kyvykkäisyyden ihailussa?"
"Kun joku osoittaa hyväksymistään puheelle, joka puolustaa sellaista
mielipidettä, jota hän ei itse pidä oikeana, niin on tämän puheen
kaunopuheinen loisto vain hurmannut hänet, mutta siinä käsitelty
ajatus ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta; sillä jos hän
kaikesta huolimatta väittäisi puhujan -- tai kirjoittajan -- olevan
väärässä, niin hän unohtaisi loistavan muodon arvostellessaan esitettyä
aatetta. Kirjallinen teos ei ole mikään taituruudennäyte -- olkoon se
miten taitavasti hyvänsä sommiteltu, niin on tekijän tarkoitus ensi
sijassa sittenkin saavuttaa tunnustusta aatteilleen. Se joka tuo esiin
jonkun väitelmän, tahtoo saada yleisönsä vakuutetuksi sen oikeudesta,
eikä niinkuin silmänkääntäjä kuulla kättentaputuksia. Miten suuri
kyky! -- miten joustava esitys ja täyteläinen ääni! -- itse sävellys
oli tosin keskinkertainen, mutta esitys kerrassaan suurenmoinen!
Sellaiseen arvosteluun voinee konsertinantaja tyytyä, -- mutta jos
jostakin kirjallisesta teoksesta sanotaan: 'Mikä suuri kyky -- mikä
erinomainen tyyli -- mikä voima -- esitetyt aatteet tosin ovat hölyn
pölyä -- mutta kirjoitustapa todellakin mestarillinen', niin ei
sellainen arvostelu voi tyydyttää kirjoittajaa -- olkoon, että hän on
yhtä turhamainen kuin hänen yleisönsäkin -- sillä ei mitään muuta kuin
turhamielisyyttä ole tuollainen hyvä-huuto, jota kevytmielinen yleisö
alentuvasti tuhlaa jokaiselle kyvylle, tapa osoittaa vapaamielisyyttään
-- olla arvostelussaan muka suvaitsevainen. Ja tällainen käytös on
perusteeton myös sen vuoksi, koska useimmat ottavat huomioon ainoastaan
taideteoksen muodon, koska sisällys yhtä vähän pitää yhtä heidän oman
mielipiteensä kanssa kuin on sitä vastaankaan -- siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei heillä ole mitään varmaa mielipidettä. Yleensä hyvin
harvat ihmiset -- ei ainoastaan ranskalaisten parissa, vaan koko
maailmassakin -- tietävät, mitä he ajattelevat."
"Ajatteleminen vaatii varsin suurta ponnistusta, hyvä herra professori,
ja kuinka monella meidän aikanamme on siihen aikaa! Kulukoon naisten
aika seuraelämään, pukujen huolehtimiseen tai taloudenhoitoon --
miesten urheiluun tai liikeasioihin -- melkein kaikkien aika on
niin täpärällä, ettei heillä ole tilaisuutta ajatella. Tietenkin
turvaudutaan silloin, jos tekee mieli lausua ilmi mielipiteensä --
valmiisiin mielipiteihin ja --"
"Valmiisiin mielipiteihin? -- Mutta, armollinen rouva, sehän on
ennakkoluulojen määritelmä."
"Eivätkö sitten ennakkoluulot ole kaikkein mukavimpia ja nopeimmin
saavutettuja mielipiteitä?"
Vielä puolen tuntia he siten juttelivat yhdessä, tuntien tällä kertaa,
samoinkuin edelliselläkin, että heidän mielipiteensä ja harrastuksensa
kävivät ilahduttavassa määrässä yhteen.
Äkkiä professori nousi tuoliltaan.
"Totta tosiaan, armollinen rouva", sanoi hän, "olenpa kovin rohkea.
Te olette siksi hyvä, ettette näytä minua ovelle, mutta varmaankin on
seurani jo tuntunut teistä rasittavalta. Suokaa minulle anteeksi..."
"Te erehdytte, herra Stern; minulla ei ole teille mitään anteeksi
annettavaa, päin vastoin on minulla syytä kiittää teitä hauskasta
seurasta, ja mieleeni on juolahtanut eräs tuuma... Niinkuin huomaan,
on meillä molemmilla iloa keskinäisestä ajatustenvaihdosta, ja
jotta voisimme helpommin vapautua turhista muodollisuuksista ja
jotta teidän ei tarvitsisi, keskusteltuamme puolisen tuntia, tuntea
omantunnonvaivoja, tahtoisin tehdä teille seuraavan ehdoituksen:
Tyttäreni opetustunnin jälkeen te joka kerta uhraatte myös minulle
tunnin verran aikaa -- olette minunkin opettajani."
"Mitäpä minä voisin opettaa teille, armollinen rouva? Te tunnutte
minusta joka suhteessa niin täysin oppineelta!"
"Oi, se on erehdys; minulla on hyvin vähän tietoja. Ja joskaan teidän
ei tarvitse opettaa minulle aakkosia, niin voi minulla sittenkin olla
teistä hyvin paljon hyötyä. Minun laitani on kuin diletantin, joka
soittaa varsin siedettävästi pianoa ja pyytää taiteilijaa kanssansa
soittamaan nelikätisesti; lukemaan yhdessä suoraan lehdestä. Te
suosittelette minulle kirjoja luettavaksi, minä suosittelen teille
omiani; me luemme niitä yhdessä ja keskustelemme luetun johdosta
-- ja teemme sen pedanttisen tarkasti; tervehdyskäynnit tulevat
laiminlyödyiksi, mutta sensijalle astuvat tunnit. Suostutteko siihen?"
"Suurella ilolla, armollinen rouva!"
"Siis Dalian tuntien jälkeen ja samoilla ehdoilla kuin nekin:
tiistaisin, torstaisin ja lauvantaisin yhdestätoista kahteentoista?"
"Se on sovitettu!"