'Rakas Armand!' siten alotti Raoul de Trélazure seuraavana
päivänä kirjeensä veljelleen.
Rakas Armand. Älä erehdy paikasta: nämät rivit ovat kirjoitetut
'Badenissa'; mutta kysymyksessä ei ole meidän rakas Badenimme
Schwarzwaldissa, joka onnettoman sodan jälkeen on muuttunut
meille kielletyksi ja halveksituksi maaksi, vaan Wienin
lähistöllä oleva kylpypaikka, jonne olen asettunut seuratakseni
kauniin lesken jäljessä, josta sinulle jo edellisessä kirjeessäni
mainitsin. Muistathan 'Praterin naisen'. Eilen tein hänen
tuttavuutensa. Suloinen nainen -- henkevä kuin parisitar --
joskin hän otti tämän kehumiseni epäarmollisesti vastaan enkä
luule, että hän on mikään vaikeasti valloitettava linnoitus. Me
emme yleensäkään -- eikö totta, Armand, ole kohdanneet kovinkaan
monta vaikeasti valloitettavaa linnoitusta? Ikäväksemme meidän
täytyi kuitenkin nähdä Metzin antautuvan! -- Oi, miten suurta
tuskaa se yhä uudelleen tuottaa minulle, yksinpä silloinkin kun
tahdon puhua iloisista asioista, niinkuin kauniista naisista
yleensä ja nuorista leskistä erikoisesti. En tiedä voinkohan
koskaan tointua tästä surusta! Minusta tuntuu, kuin koko maailma
olisi joutunut uraltansa, sillä pitääkö sananparsi: 'Jumala
suojelkoon Ranskaa' enää paikkaansa? No, kukapa tietää, mitä
tulevaisuus vielä helmassaan kantaa! Puhukaamme sillä välin
toisista asioista ja etenkin sinun naima-aikeestasi. Ettäs sinä,
nuorempana, ensiksi antaudut sen ikeen alle, ei oikeastaan
ole niinkuin pitäisi olla, mutta minä en tunne vähintäkään
halua vielä lopettaa nuorenmiehen päiviäni; olet siis tehnyt
aivan oikein kun et jäänyt minua odottamaan, sitä suuremmalla
syyllä kun sinulle tarjoutui niin erinomainen naimiskauppa
kuin mademoiselle de Cheslayn kanssa. Puolen miljoonan frangin
myötäjäiset, lukuunottamatta 'toiveita', sen lisäksi kaunis vanha
nimi ja hiukan kauneutta -- lähettämäsi valokuva miellytti minua
suuresti --; vain ikä -- kolmekolmatta vuotta -- tuntuu minusta
hiukan sopimattomalta; koska et itse ole vielä kolmeakymmentäkään
vuotta, pitäisi sinun naida nuorempi. Minä en koskaan huolisi
kahdeksaa- tai yhdeksäätoista vuotta vanhemmasta tytöstä;
muutamassa vuodessa, oltuaan mukana maailmassa, kadottavat
meidän tyttömme jo liiaksi sitä perhospölyä, jota luostareissa
sirotetaan heidän sieluihinsa. Nuoruus on mielestäni morsiamen
tärkein ominaisuus -- ominaisuus on itsestään selvä ehto --
sen lisäksi pitää olla vielä sulavuutta, hurskautta, impeyttä,
iloisuutta, ja minä oletan, että tuleva kälyni omistaa kaikki
nuo avut. Tosin on meillä kovin vähän tilaisuutta oppia
tuntemaan tulevaa vaimoamme, kun avioliitot solmitaan kolmannen
välityksellä ja hakkailu -- se on jokapäiväiset kukkalähetykset
ja sovinnaiset vieraskäynnit -- alkavat vasta itse kihlauksen
jälkeen. Tätä viimeistä tilannetta, jossa sinä tällä hetkellä
olet, minä suuresti kadehdin. Voinko saapua häihisi, sitä en
vielä voi varmaan sanoa; joka tapauksessa koetan saada lomaa.
Sitä paitsi tekisi minulle kovin hyvää saada jälleen vahvistua
hiukan Parisin ilmassa, sillä vaikka Wien, niinkuin usein olen
kertonut sinulle, onkin varsin hauska paikka ja seuraelämä hyvin
vilkasta, niin en sittenkään voi irtaantua siitä tunteesta, että
kaikki, mikä ei kuulu meidän maahamme, on enemmän tai vähemmän
moukkamaista, ja kuitenkin wieniläiset ovat vähinten villit
kaikista maapallon asukkaista. Mutta kieli, hyvä ystävä! Olet
kai yhtä mieltä minun kanssani siitä, että on olemassa vain
yksi _kieli_ ja että nuo pureskelevat piikivet, joiden välissä
suhuäänet sähättelevät ja jotka muodostavat sellaisiakin sanoja
kuin _chtriquechtroumff_ (sukankudin), eivät kelpaa muuhun kuin
pyytämään hapankaalia ja olutta tai esittämään pitkiä, ikäviä
esitelmiä _moi_- (minä) tai _non-moi_ (en minä) käsitteestä. Olen
yrittänyt opetella tuota sotkua, mutta kärsivällisyyteni loppui
varsin pian; niinpiankuin pääsin niin pitkälle, että kykenin
lausumaan sanan _chtriquechtroumff_ jätin opiskelun sikseen.
Onneksi Wienin hienosto puhuu paremmin tai huonommin ranskaa,
ja monet naiset, joihin tässä maassa olen tutustunut, ovat
osoittaneet kykenevänsä varsin somasti lausumaan: _je t'aime_
(rakastan sinua).
Mutta aikomukseni oli myös puhua kanssasi vakavista asioista.
Sanomalehdistä näen, että rakkaita isiämme uhataan karkoittaa
Rue des Postes'in varrelta. Sinä joka liikut itse Parisissa
ja piireissä, joissa ollaan selvillä kaikesta, voit sanoa
minulle, onko tämä vain radikalisen puolueen turhaa touhua vai
onko siinä todellakin jotakin perää. Olisihan se surkeaa, jos
meidän onnettomat maamiehemme antautuisivat jälleen kaikkiin
vallankumouksen kauhuihin; eivätkö he ole saaneet jo tuntea
loukatun Jumalan kuritusta? Suo anteeksi, minä käytän tässä
puhetapaa, joka soveltuu parhaiten vanhollisen sanomalehden
johtokirjoituksen sävyyn -- sellaiseen toimeen on meillä Jumalan
kiitos kyvykkäämpiäkin miehiä eivätkä he kaipaa kirjallisuuteen
tottumattoman, rakastuneen maailmanmiehen apua. Sillä rakastunut
minä olen jälleen -- sen olet kai jo minun kirjeistäni huomannut,
eikö totta? Hänessä on jotakin aivan erikoisen viehättävää,
tuossa Danielassa -- kaunis nimi -- hänen silmissään on jotain
säkenöivää, hänen hymyssään jotain tenhoavaa, hänen vartalonsa
ääriviivoissa jotain huumaavaa, mikä on kokonaan lumonnut minut.
Hänen kuvastaan en voi irtaantua viideksi minuutiksikaan.
Oikeastaan on se järjetöntä, että kolmenkymmenenkahden-vuotias
mies, joka on rakastanut jos jonkinlaisia naisia, nyt aivan
äkkiä on rakastunut kuin koulupoika, joka viettäessään
kesälomaa setänsä luona kirjoittaa huokaavia kirjeitä itseään
vanhemmalle serkulle. Onneksi en vielä ole niin pitkällä, että
sepittäisin runoja, mutta joka hetki yllätän itseni huokaamasta.
Ylihuomiseksi on hän kutsunut minut luokseen päivällisille --
toivottavasti kahden hänen kanssaan.
Hyvästi, rakas Armand, laske kunnioittavat terveiseni morsiamesi
jalkojen juureen ja annahan jälleen kerta kuulla itsestäsi.