Paroonitar Kimmersperg käytti hyväkseen uuden vieraan tuloa
poistuakseen talosta. Huolimatta Danielan kehotuksesta hän nousi
paikaltaan ja sanoi hyvästi. -- "En tahdo häiritä, rouva von Dormes."
-- Giulietta olisi kernaasti vielä jäänyt, sillä puutarhamajan naapuri
herätti suuresti hänen mielenkiintoaan; mutta hän ei voinut muuta
kuin seurata äitiään. Poistuessaan hän katseli sivulta vielä uutta
tulokasta, ja hänen katseensa, joskin siinä oli vain uteliaisuutta,
teki kuitenkin kiemailevan vaikutuksen.
Molemmat naiset poistuivat huoneesta, ja Danielan kehotusta seuraten
Trélazure kävi nojatuoliin, häntä vastapäätä istumaan.
"Oletteko te täällä kylpemässä?" alotti Daniela keskustelun. Hän puhui
ranskaa, sillä sisäänastuessaan oli kreivi käyttänyt tätä kieltä.
Daniela sai hiukan ponnistaa voimiaan saadakseen äänensä puserretuksi
tavalliseen keskustelusävyyn, eikä hän uskaltanut kiinnittää katsettaan
vieraaseensa, joka jälleen itsepintaisesti ja ihaillen tarkasteli häntä.
"En, armollinen rouva", vastasi hän. "En ole tullut tänne lääkärin
käskystä; syynä täällä olooni on aivan toinen vaikutin, vaikka en
tahtoisi ilmaista sitä teille vielä ensi käynnilläni."
"En aio tiedustella sitä seuraavillakaan kerroilla, sillä en ole
epähieno -- enkä edes utelias."
"Voiko Evantytär todellakin olla siitä viasta vapaa? En tarkoita
yksin tässä tapauksessa; mitäpä se teitä voisi liikuttaa, miksi minä
olen Badenissa. Mutta uteliaisuus kuulunee toki teidän viehättäviin
heikkouksiinne."
Daniela kohotti silmänsä ja katsoi Trélazurea suoraan kasvoihin. Hänen
hämmennyksensä alkoi kadota. Trélazuren äänen sävy oli aivan toinen
kuin mitä hän oli odottanut, siinä ei tuntunut vähintäkään liikutusta.
Joskin hänen sanansa viittasivat siihen, että hän Danielan tähden oli
tullut Badeniin, niin oli siinä tavassa, millä hän ne lausui sekä siinä
seikassa, että hän yleensä ensi hetkessä jo uskalsi viitata siihen,
jotain niin hyökkäävää, että Danielan ylpeys heti heräsi tunkien
syrjään edellisen tunteen.
Hän pudisti hiljaa päätään.
"Näyttääpä siltä", sanoi Daniela hymyillen, "että tekin olette samaa
mieltä kuin kaikki muut, jotka syyttävät meitä naisia viasta, joka on
yhtä yleinen miesten parissa. Yleensä -- suokaa anteeksi huomautukseni
-- on hiukan järjetöntä, että kokonaista sukupuolta syytetään jostakin
viasta. Kaikki inhimilliset paheet ja hyveet ovat tasan jaetut meidän
kaikkien kesken; on enemmän tai vähemmän uteliaita miehiä samoinkuin
naisiakin, ja näiden joukkoon -- se on, vähemmän uteliaiden -- toivon
minäkin tulevani luetuksi!"
"Sepä olisi ikävä, armollinen rouva. Minun mielestäni ovat naiselliset
pienet heikkoudet niin viehättäviä, että nainen, kadottamatta silti
naisellisuuttaan, voi kernaasti myöntää niiden olemassa-olon; sillä
minä pysyn mielipiteessäni: naisten tulee olla uteliaita ja hiukan
turhamaisia ja..."
"Jatkakaa vaan! Luetelkaa kaikki ne synnit, jotka tekevät teidän
naisihanteenne täydelliseksi!"
"Ja kiemailevia -- epäloogillisia -- vaihtelevia -- oikullisia --
kiihottavia..."
"Riittää jo, näen selvästi tuon kuvan edessäni: hermostunut nukke, jolla
on linnun aivot -- herkkusuu, kevytmielinen ja heikko."
"Eikö se ole ihastuttava kuva? Varsinkin kun herttaisten vikojen
rinnalla suloiset avut tulevat mainituksi: ylhäisyys ja viehkeys,
pehmeys ja hurskaus, ujous ja vaatimattomuus, lempeys, sääliväisyys,
sulous, iloisuus, tunteellisuus --"
"Nyt te eksytte aivan toiseen lajiin, rakas kreivi. Teidän vikojen
raskauttama ihanteenne esittää uuden ajan hermostunutta naista, jota
vastoin teidän hyveellinen 'kaunosielunne' kuuluu viime vuosisadan
loppupuolelle. Jos tahdotte nähdä nämä molemmat tyypit yhdistyneinä,
niin miksikä ette samalla sepitä siihen hiukan Ranskan vanhaa
hallitusmuotoa ja korista madame Neckerin salongissa leijailevaa
naikkostanne kiemailevalla Pompadourlaastarilla?"
"Meidän aikanamme on vielä jäljellä joitakuita vanhan hallitusmuodon
aikuisia naisia, jotka ovat vapaat kaikesta pompadourmaisuudesta.
Ne ovat sen maailman arvokkaita edustajia, joka on jo häviämässä:
vanhan ranskalaisen kohteliaisuuden ja vanhan ranskalaisen hengen
vartijoita. Sellainen nainen on minun äitini sekä isäni täti,
seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha herttuatar Chauleuse."
"Kuulutteko te Faubourg-Saint-Germainin aatelistoon?"
"Aivan niin, armollinen rouva. Minun esi-isäni olivat mukana
Vendéessa taistelemassa, ja yhä vieläkin on meidän sukumme laillisen
kuningashuoneen uskollisia puolustajia."
"Ja te palvelette tasavaltaa?"
"Minä palvelen Ranskaa!"
"Tuollaista viisastelua en minä ymmärrä. Te palvelette määrättyä
hallitusta, mutta ette halua mitään sen kiihkeämmin, kuin että
sen sijalle tulisi toinen. Jos te asetatte 'isänmaan' käsitteen
hallitusmuodon yläpuolelle, niin miten on mahdollista, ettei tuo tunne
teissä ole niin voimakas, ettette kiinnittäisi huomiota muotoon?"
"Älkäämme mistään hinnasta maailmassa keskustelko politiikasta,
armollinen rouva! Sellaisten aineitten ei pitäisi koskaan naisten
huulia kosketella. Tosin monet sisaristanne ovat ohjanneet maansa
politiikkaa, mutta he ovat tehneet sen silmiensä ja sydämiensä
voimalla eikä valtiollisten keskusteluitten kautta. Sitä paitsi
pitää teidän kaikkien -- lukuunottamatta Louise Micheliä -- olla
aito-kuningasvaltaisia, koska te syntymästä saakka olette meidän
kuningattariamme..."
"Siten kohteliaalla tavalla meiltä kielletään oikeus ottaa osaa
järkevään keskusteluun ja lausua ilmi mielipiteemme, ja sillä tavalla
te väitätte kohtelevanne meitä kuningattarinanne. Siitä en kuitenkaan
tahdo teidän kanssanne kiistellä, herra de Trélazure, sillä minua
ei laisinkaan haluta keskustella valtiollisista kysymyksistä eikä
tuoda esiin omia mielipiteitäni. Minä rakastan teidän isänmaatanne,
yhdentekevä mikä hallitusvalta siellä on voimassa. Olen viettänyt
Parisissa elämäni kolme ihaninta vuotta."
"Kas siitä käy selville teidän parisilainen ääntämisenne, mikä kaiken
aikaa on ihmetyttänyt minua, yleensä koko olentonne parisilainen
sulous."
"Nyt te taaskin vetoatte ennakkoluuloihinne, kreivi. Ikäänkuin vain
teidän kotikaupungissanne olisi kauniita ja komeita naisia... Te
luulette, ettette voi vieraalle sanoa sen suurempaa kohteliaisuutta
kuin että hän muistuttaa parisitarta, ja kuitenkin tämä kohteliaisuus
samalla sisältää loukkauksen. Kaikkialla on olemassa enemmän tai
vähemmän sellaisia naisia -- villejä heimoja lukuunottamatta -- joita
te nimitätte parisilaisiksi."
"Wieniläinen on joka tapauksessa parisittaren lähin heimolainen.
Milloinka te olitte Parisissa, armollinen rouva?"
"Tulin sinne viisi vuotta sitten."
"Silloin olin minäkin siellä. Omituista, ettemme koskaan tavanneet
toisiamme!"
"Me seurustelimme aivan eri maailmassa: Faubourg-Saint-Germain ei ollut
meille avoinna."
"Oi, suoraan sanoen, minäkin olen varsin vähän liikkunut noissa
juhlallisissa salongeissa Seinen tuolla puolen, minunkin maailmani oli
aivan toinen... Siihen aikaan parhaillaan hävitin eräältä tädiltäni
saamaani perintöä, ja liikuin piireissä, joissa yhtä vähän saatoin
tavata omaisiani kuin teitäkään. Mutta teattereissa, kävelypaikoilla,
kilpa-ajoissa olisi minun toki pitänyt tavata teitä!"
"Pienemmissä teattereissa me kävimme ani harvoin, kilpa-ajot eivät
huvittaneet meitä lainkaan ja kävelypaikoilla... no, jos teidän olisi
pitänyt muistaa kaikkien vastaantulijoiden kasvot --"
"On kasvoja, jotka ensi näkemältä tuntuvat jo tutuilta. Vaikkei niitä
koskaan ennen ole nähnyt, ei edes unissaan, niin sittenkin tuntuu
siltä, kuin näkisi taas jotain, jota ei pitkään aikaan ole nähnyt."
"Sehän kuuluu salaperäiseltä!"
"Mitenkä? Ettekö tekin olisi tuntenut sellaista, ikäänkuin muistaisitte
jotain, jota ette koskaan ole nähnyt, ikäänkuin tuntisitte jotain, jota
ette koskaan ole tuntenut?"
"Luultavasti kuitenkin jotain, jota kerran olette kokenut tai tuntenut
-- mutta unohtanut!"
"Mahdollisesti, mutta toisessa -- henkimaailmassa!"
"Uskotteko te spiritismiin?"
"Pyöriviin pöytiinkö te tarkoitatte? Sellaisesta minä en koskaan ole
välittänyt... vaikka, mitä magnetismiin tulee, niin siinä piilee
jotain todellista, salaperäistä... Kerronpa teille joskus eräästä
mielenkiintoisesta tapauksesta. On olemassa ihmeellisiä salaisia
asioita, joita en uskalla tyhjäksi väittää, niinkuin materialistit
tekevät... Minä, Jumalan kiitos, kuulun spiritualistiseen kouluun ja
ylpeilen siitä. Tietysti tekin, armollinen rouva?"
"Me olemme onnellisesti sivuuttaneet poliittisen keskustelumme; emmehän
me suinkaan aio vajota nyt filosoofisiin syvyyksiin?"
"Te olette tuhat kertaa oikeassa, armollinen rouva; älkää syöksykö
minkäänlaisiin syvyyksiin, vaikka onhan niitä kauniitakin kuiluja
olemassa -- kukkien reunustamia, niinkuin tiedätte..."
"Kuilun partaalla on kammottavaa poimia kukkia, minä tyydyn
kernaammin puutarhapenkereihin. Ei minun tee mieleni kurotella edes
köynnösruusujakaan; en halua repiä rikki pitsihihojani!"
"Miten järkevää! Mutta jos teidän kerran tekee mielenne saada
köynnösruusuja, niin taitatte te niitä sittenkin pitseistänne
huolimatta."
"Meidän olisi sittenkin ollut viisaampi pysytellä politiikan tai
filosofian alalla, kuin jutella tällaista lorun larua. Sanokaahan
minulle, oletteko tyytyväinen puutarha-asuntoonne?"
"Jos välttämättä tahdotte näin äkkiä keskeyttää puheemme, armollinen
rouva, niin kääntäkäämme se mielemmin johonkin mieluisempaan miten
teidän tyttärenne jaksaa?"
"Daliako? Ah, katsokaahan, siinä paha missä puhutaan; tuossa
pienokaiseni tulee!"
Puutarhapenkereeltä, ruokahuoneen kautta kiiruhti Dalia sisään ja
hyökkäsi hengästyneenä äitinsä luo kietoen käsivarret hänen kaulaansa
ja huomaamatta vierasta hän huudahti:
"Äiti, saanko mennä puutarhaan?... Englannin tuntini on lopussa ja
tahtoisin leikitellä korpin kanssa."
"Vähän hiljempaa, Dalia", ja Daniela työnsi lempeästi pienokaisen
luotaan.
Nyt vasta lapsi huomasi kreivin, joka ojensi hänelle kätensä.
"Bonjour, mademoiselle. -- Me olemme näet jo vanhoja tuttuja, tästä
aamusta saakka, neiti ja minä", sanoi kreivi kääntyen Danielan puoleen.
Pikku Dalia punastui ja laski kätensä kreivin käteen.
"Bonjour, monsieur!" Samalla hän piilotti kasvonsa äitinsä olan taakse.
Rouva Dormes kohotti päätä, joka yritti kätkeytyä piiloon ja käänsi
sen kreivin puoleen. "Pitää katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu heidän
kanssaan, Dalia."
Oli kaunis näky, tuo nuori äiti ja hänen ihastuttava lapsensa, joka
oli aivan hänen näköisensä. Kreivi katseli kumpaistakin hymyllä, joka
ilmaisi syvää iloa ja ihastusta.
"Mikä pettävä yhdennäköisyys", sanoi hän; "varmaankin te Dalian
ikäisenä olitte aivan tyttärenne näköinen, ja hän -- mikä erinomainen
onni -- tulee vuorossaan teidän ikäisenään olemaan aivan teidän
näköisenne. Vaaleat kutrit tummenevat, nenä pitenee, hymy muuttuu
henkisemmäksi. -- Miten vanha pikku neiti on?"
"Yhdeksän vuotta, monsieur."
Trélazure nousi.
"Minun on jo aika mennä", sanoi hän, "muuten ensimäinen käyntini venyy
aivan liian pitkäksi."
"Naapurien kesken näin maalla ei tarvitse pitää niin tarkasti
säännöistä kiinni", vastasi Daniela ystävällisesti. "Toivon oikein
usein näkeväni teitä. Tahdotteko ylihuomenna syödä päivällistä luonani?
-- Kello seitsemältä!"
Kreivi kiitti kutsusta ja poistui.
Kreivin mentyä kutsui Daniela Ernestinen sisään ja käski hänen mennä
pienokaisen kanssa puutarhaan; hän tahtoi olla yksin.
Hän nojasi päätään taakse, sulki silmänsä ja vaipui äskeisten
vaikuttimien valtaan.
Todellisuus eroaa aina mielikuvittelusta. Kreivi Trélazure, johon
hän juuri oli tutustunut, oli aivan toinen kuin se kreivi Trélazure,
joka Wienissä oli herättänyt hänen huomiotaan ja jonka käyntiä hän
näinä päivinä oli ikävöiden ja vavisten odottanut. Niin -- ikävöiden
ja vavisten, se hänen täytyi tunnustaa itselleen; tuntematon mies
oli hänen haaveilunsa -- vai miksi hän sitä nimittäisi? heräävän
rakkauden esineenä -- entäs tämä, johon hän nyt oli tutustunut?
-- Hän oli kerrassaan toinen. Hänen ilmeensä, äänensä, koko hänen
esiintymistapansa oli hävittänyt monet niistä piirteistä, jotka
olivat ominaisia hänen haavekuvalleen. Daniela tunsi ikäänkuin
irtautuneensa jostakin kahleesta -- hänen sydämensä oli jälleen vapaa.
Heidän keskustelunsa kajahti yhä hänen korvissaan. Sen sävy oli
osaltaan vaikuttanut tuohon vapautukseen; tuo joutava sanaleikki, tuo
ajattelematon ja tunteeton pila... ei, tuo mies ei voisi tyydyttää
häntä. Hänen henkinen piirinsä ei varmaankaan ollut laaja -- sääty-,
kansallisuus- ja monet muut ennakkoluulot sitä rajoittivat. --
"Mutta toisaalta", tuumi hän itsekseen -- "enkö minäkin yhtynyt
samaan sävyyn? Ikävä kyllä olen jo siksi epäitsenäinen, että seuraan
aina sitä puhetapaa, jota toinen käyttää; en voi koskaan pakottaa
toista _omaan_ sävyyni, vaan seuraan aina toisen mukana. Mutta
kreivi Trélazure piti kiinni omasta tavastaan; minä mukauduin hänen
mukaansa ja sama suhde tulee edelleen jatkumaankin; me tulemme aina
pelaamaan sanapeliä keskenämme -- tuskinpa silloin ainoakaan sana
pääsee sydämestä tunkeutumaan suoraan sydämeen. -- Rakastaneekohan hän
minua? Onko hän kosiva minua -- suostunenkohan minä hänelle? -- Enpä
usko! -- Sittenkään en olisi pahoillani, jos hän rakastuisi minuun...
Rakastuisi? Miten toista olisikaan, jos rakkauden tuli sulattaisi
tuon ulkonaisen kimmellyksen, sielun jään! Mitenkähän silloin kävisi
-- enköhän jälleen joutuisi hänen pauloihinsa?" -- Taaskin Trélazuren
kuva, joka hetkeksi oli kadonnut, nousi hänen mielikuvituksensa
eteen ja siihen yhtyi todellisen Trélazuren persoonallinen viehätys,
hänen äänensä sävy, hänen hymyilynsä, ritarillinen käytöstapansa,
hänen lämmin ja kirkas katseensa; kaikki tämä suli Danielan
mielikuvituksessa yhteen yhdeksi kuvaksi, ja aivan uusi tunne kahlehti
hetkeksi hänen hengitystänsä. Vain lyhyen hetken -- yhtä lyhyen
kuin salaman leimauksen... mutta se oli sittenkin aistimia huumaava
salama... "Olenko sittenkin rakastunut?" kysyi hän tänä lyhyenä
hetkenä itseltään. Syvä huokaus -- ja mielikuva katosi. -- "Ei, ei,
päin vastoin," lopetti hän yksinpuhelunsa, "olen vapautunut; kreivi
Trélazure ei miellytä minua!"