Syynä tähän vuorottaiseen punastumiseen ja kalpenemiseen oli kiihkeä
mielenkiinto, joka lähenteli melkein rakastumista. Tämän miehen kuva
seurasi alituisesti vaikutuksille herkkää nuorta rouvaa, yksin hänen
uneksiessaan yölläkin.
Ensi kertaa oli hänen huomionsa kiintynyt häneen Wienissä kaksi
kuukautta sitten. Ajellessaan joka päivä Praterissa oli hän kaksi tai
kolme kertaa kohdannut hänet ratsastuskujanteella. Niin usein kuin hän
oli oopperassa -- joka maanantai -- sekä joka torstai Burgteatterissa
näki hän hänet ensimäisessä nojatuolirivissä permannolla ja tunsi hänen
kiikarinsa kohdistuvan alituisesti hänen aitioonsa. Vasta päivää ennen
lähtöään Badeniin oli hän sattumalta kuullut hänen nimensä. Kreivitär
Barthen, joka sinä iltapäivänä ajeli Danielan kanssa Praterissa,
huudahti, kun odotettu ihailija kiiti heidän ohitseen:
"Ah, kreivi de Trélazure!"
"Te tunnette tuon herran?"
"Tunnen kyllä, hän kuuluu Ranskan lähetystöön -- seuraelämässä
tavattoman suosittu -- erittäin hienoa bretagnelaista sukua, oikea
vanhan ajan ritari."
Mitenkä rouva Dormes hämmästyikään, kun hän Badeniin saapuessaan sai
kuulla, että huvilan puutarhapaviljongin oli vuokrannut eräs nuori
ranskalainen, jota kamaripalvelijoineen, tallirenkeineen ja hevosineen
joka päivä odotettiin.
"Minkä niminen tuo herra on?" kysyi Daniela.
"Nimeä oli minun mahdoton muistaa", vastasi portinvahdin vaimo. "Kreivi
hän on, kaunis, vaaleaviiksinen herra."
Ei epäilystäkään, ettei hän ollut monsieur de Trélazure. Sattumaltako
hän oli vuokrannut itselleen asunnon tässä huvilassa, vai olisiko?...
Mielenkiinto, joka jo Wienissä oli herännyt, kiihtyi yhä suuremmaksi;
siitähän oli vähällä sukeutua kokonainen romaani. Ja miksikä ei? Olihan
Daniela vapaa, hän ikävöi uutta kotia, ja jos tämä nuori aatelismies
rakasti häntä ja jos hän ansaitsi hänen rakkauttansa -- niin miksikä
ei? Tuo ajatus sai hänen sydämensä kiihkeämmin sykkimään. Siitä saakka
aina, kun Praterratsastajan kuva oli kohonnut hänen sielunsa silmän
eteen, tunsi hän samaa sydämentykytystä, samaa punastumista... eikö
se merkinnyt rakkautta?... Mutta Daniela oli liian ylpeä vastatakseen
tähän kysymykseen: rakkauttaan hän ei voinut antaa tuntemattomalle, se
oli ansaittava; hänen täytyi saada silmätä syvälle miehen sydämeen ja
sieluun, ennenkuin hän hänen mielestään ansaitsisi hänen rakkautensa
suurta, koko elämää ratkaisevaa lahjaa... Siten hän nuhteli itseänsä;
mutta sittenkin -- olkoon hänen tunteensa kiihkeää rakkautta tai
mielenkiintoa -- iloista odotusta, autuasta vavistusta -- hän ei
voinut, eikä koettanutkaan sitä karkoittaa, sillä se valoi uutta
rikkautta hänen elämäänsä.
Daniela Dormes oli nyt kahdeksankolmatta vuoden vanha, eikä hän ollut
koskaan vielä rakastanut. Hänen elämänsä oli muodostunut täten: Hän
oli itävaltalaisen tilanomistajan tytär, ja hänen isänsä, joka varhain
oli jäänyt leskeksi, oli yksin ohjannut ainoan lapsensa kasvatusta.
He asuivat yhdessä vuoden umpeensa maalla täydellisesti erotettuina
muista. Isä, joka ei ollut vain maanviljelijä, mutta myöskin
tiedemies, ennätti siten maaelämän rauhassa harjoittaa tiedettänsä ja
tutustuttaa siihen tyttärensäkin. Daniela tuli seitsemäntoista vuoden
vanhaksi saamatta koskaan lapsena leikkiä toisten lasten kanssa tai
nuorena tyttönä jutella ja kuiskutella ystävättärien kera unelmiensa
ihanteista uusimmista hattumuodeista, tanssiaisista, paraadeista tai
muista tyttöikään kuuluvista asioista. Sattuipa silloin, että hänen
isänsä hyvä ystävä, Harald Dormes, Tanskan konsuli, joka iältään
oli jo neljänkymmenenviiden vuoden vanha, kosi häntä. Isä kehotti
vakavasti häntä uskomaan tulevaisuutensa tämän jalon, hienotunteisen
miehen huostaan, ja tottelevaisena jalo, ylevä tyttö antoi hänelle
myöntävän vastauksensa. Hänen tunteensa Dormesia kohtaan oli lämpimintä
ystävyyttä ja vilpitöntä kunnioitusta, mikä tunne avioliiton aikana
yhä lisääntyi ja kesti aina viimeiseen hetkeen saakka. Avioliitto
oli onnellinen. Harald, tietorikas ja syväaatteinen mies, kasvatti
jo aikaisin ajattelemaan opetetusta nuoresta vaimostaan itselleen
todellisen henkisen ystävän, joka kykeni ottamaan osaa kaikkiin hänen
töihinsä ja pyrintöihinsä. Mutta myös maailmallisessa suhteessa
hän täydensi Danielan kasvatuksen, se puoli hänessä kun oli jäänyt
vaillinaiseksi. Suuren omaisuuden omistajana ja konsulin asemassaan
oli Harald Dormesin koti aina ollut vieraille avoinna. Hänen
talossaan vieraili koko sen kaupungin hienousto, missä hän kulloinkin
oli virantoimituksessa. Hänen nuori vaimonsa herätti älyllään ja
kauneudellaan kaikkialla huomiota ja omisti hyvinkin pian itselleen
moitteettoman hienon käytöstavan. Kahdeksanvuotisen avioliittonsa
aikana oli pariskunta asunut ensiksikin Ateenassa, sitten Firenzessä
ja lopulta Parisissa. Siellä Dormes oli kuollutkin. Daniela suri
häntä vilpittömästi. Hautajaisten jälkeen hän läksi Parisista pienen
tyttärensä kera ja kiiruhti isänsä turviin. Hänen luonaan hän vietti
kaksi vuotta täydellisessä erossa koko muusta maailmasta. Mutta
nyt suru mies-vainajan jälkeen oli lieventynyt ja hänen täydessä
kukoistuksessaan oleva nuoruutensa, ja intohimoton sydämensä alkoi
ikävöidä elämäniloja, ja niinpä hän isänsä suostumuksella läksi hänen
luotaan ja asettui Wieniin solmiakseen uuden liiton. Mieheltään hän oli
perinyt kahdeksansadantuhannen markan omaisuuden; sen lisäksi hänellä
oli kauneutensa, miellyttävä suloutensa: kosijoista ei tarvinnut olla
puutetta.
Mutta hän ei ollut vielä avannut kotiaan vieraille. Maaliskuussa hän
oli muuttanut isänsä maatilalta Wieniin, ja vasta seuraavana talvena,
saatuaan kotinsa täyteen kuntoon, hän oli aikonut ottaa osaa Wienin
seuraelämään. Nyt hänen aikansa kului kokonaan huonekalujen ostoon ja
kaikenlaisiin muihin järjestyshommiin; uusia tuttavuuksia hän ei vielä
tehnyt, hänen ainoat huvinsa olivat teatterikäynnit ja jokapäiväiset
ajelut Praterissa. Ja nyt jo hän oli miltei kadottanut sydämensä. --
"Se ei käy laatuun", nuhteli hän itseään, kun Praterratsastajan kuva
liian usein kohosi hänen sielunsa silmän eteen -- "niin helposti en
saa tulevaisuuttani toiselle antaa -- minun tulee valita, punnita,
verrata..." Hän lohdutti itseään sillä, että hän pian matkustaisi pois
Wienistä -- hän oli vuokrannut itselleen kesäasunnon Badenissa -- kesän
kuluessa tuo liiankin itsepäinen kuva kalpenisi ja tulevana talvena,
kun hän avaisi salonkinsa, voisi hän sitten vapaasti valita; jos
ranskalainen lähettiläs olisi kosijoiden parissa, niin sitä parempi.
Mutta kun Daniela saapui kesähuvilaansa ja kuuli, että hänen pienen
ihastuksensa -- muullaista nimeä hän ei tahtonut tunteelleen antaa --
esine tulisi hänen naapuriksensa, alkoi hän pelätä valinnanvapautensa
puolesta.
Kaksi viikkoa kului, eikä puutarhamajan asukas ollut vielä saapunut.
Sillä välin oli rouva Dormes tutustunut niihin perheisiin, jotka
ensiksi olivat tulleet Badeniin, ja siinä suhteessa avusti häntä
hänen ystävättärensä, kreivitär Barthen, jolla joka vuosi oli tapana
viettää täällä kuusi viikkoa ja joka tunsi koko Badenin. Tietysti oli
ilmestynyt pieni kosijaparvikin, joka ympäröi rikasta, nuorta leskeä.
Mutta heidän parissaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi voinut vetää
vertoja odotetulle naapurille.
Eräänä iltana -- siitä oli nyt viikon päivät -- kun Daniela palasi
kotiin ajelulta Helenentalista, huomasi hän huvilan pihalla
tallirengin, joka kuljetti suitsista hevosta edestakaisin. Kaukaa
hän tunsi sen jo Trélazuren hevoseksi. Eipä hän koskaan olisi voinut
luulla, että hiirakon näky saisi hänen sydämensä niin kiihkeästi
sykkimään.
Ratsun omistaja saapui vasta kolme päivää myöhemmin. -- Daniela arveli,
että hän heti tulonsa jälkeen esittäytyisi hänelle naapurina, mutta
samoinkuin Wienissäkin hän tyytyi vain kohtaamaan häntä ajelulla; sillä
eroituksella vain, että hän täällä tervehti häntä. Danielan "pieni
ihastus" kiihtyi suuresti sen johdosta, että odotettu vieras ei tullut
hänen luokseen. Joka kerta, kohdatessaan hänet ulkona, tunsi hän veren
kohoavan poskiinsa, mikä oli hänelle sitä kiusallisempaa, koska hänen
punastumisensa varmaankin herätti monsieur de Trélazuren huomiota;
sillä hänellä oli tapana, tehdessään Danielalle kunniaa, tarkastaa
häntä pitkään ja merkitsevästi.
Mutta nyt, kun naapuri, jonka tuloa Daniela oli alkanut epäillä
odotettuaan häntä turhaan viisi päivää, todellakin saapui, tunsi nuori
rouva niin kiihkeää liikutusta, ettei hän tällä kertaa punastunut, vaan
kalpeni.