IV

Seuraavana aamuna Franz Stern istui työnsä ääressä.

Työpöytä oli asetettu leveän ikkunan eteen. Se oli avoinna, suuresta,

kukkivasta puusta ikkunan edessä tulvahti sisään ihanaa tuoksua ja

mehiläisten surinaa. Stern käytti nyt vapaata aikaansa maalla ensi

sijassa poikansa opetukseen, johon häneltä meni päivittäin viisi

tuntia, sekä erääseen kirjalliseen työhön, jonka aihe jo kauan oli

hänen mielessään kytenyt; se oli kasvatusopillinen teos.

Saman pöydän ääressä, sivuttain istui Alfred, hänkin syventyneenä

kirjalliseen tehtävään. Poika näytti jo paljoa terveemmältä. Hän ei

ollut enää yhtä kalpea ja keltainen kuin Wienissä, ja hänen kasvoistaan

oli kadonnut kärsivä, aikaihmisen ilme, ja sen sijalle tullut lapsekas

tyytyväisyys ja ilo.

Isäkin näytti vähemmän rasittuneelta. Hän oli kolmenkymmenenneljän

vuoden vanha mies, tavattoman pitkä ja pään muoto jalo ja kaunis,

Hänellä oli lyhyt kihara tukka ja tumma täysiparta; sen lisäksi siniset

silmät ja hohtavan valkeat hampaat; oikeastaan varsin kaunis mies.

Hänen nuorena ollessaan oli häntä nimitetty "Wienin Adonikseksi",

vaikka hän ei ollut vähimmässäkään määrässä keikarimaisen itsetietoinen

kauneudestaan. Poika ei ollut hänen näköisensä. Hän tuli äitiinsä,

joka ei ollut kaunis, vaan vaaleaverinen ja väritön. Ja sittenkin --

miten häntä oli rakastettu, mitenkä se, mikä toisten mielestä oli

ollut väritöntä, oli hänen miehensä silmissä ollut lempeyttä, ujoutta,

"orvokkimaisuutta" -- niinkuin Franz Sternillä oli ollut tapana sanoa

rakkautensa esineestä. Nyt hän oli lakastunut, tuo orvokki raukka;

mutta hänen keväthenkäyksensä, hänen hiljainen sininen kuvansa oli

muuttumattomana säilynyt lesken sydämessä.

Netti astui sisään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "alakerroksen herrasväen palvelustyttö

on keittiössä; hänellä on herralle asiaa."

Franz kohotti päätään.

"Minulleko?" kysyi hän ihmeissään. "Anna hänen tulla sisään!"

Netti avasi oven sievälle sisäkölle.

"Herra professori", sanoi tyttö niiaten, "rouva pyysi minun kysyä,

tahtoisiko herra professori vaivautua hänen luokseen?"

"Haluaako rouva Dormes puhutella minua? Olen hänen käytettävänään;

ilmoittakaa, että minulla on kunnia viiden minuutin kuluttua saapua

hänen luokseen."

Tyttö niiasi toistamiseen.

"Hyvä, herra professori!" -- ja läksi.

Franz Stern nousi ja vaihtoi aamutakkinsa toiseen, parempaan,

sitoi kaulahuivin kaulaansa ja harjasi tukkaansa. Tehdessään näitä

valmistuksia hän sanoi Alfredille:

"Tiedätkös Alfred, miksi minä luulen, että rouva Dormes pyytää minua

luokseen? Hän moittii varmaankin minua siitä, että hänen tyttärensä ja

minun poikani leikittelevät ja juttelevat joskus yhdessä ja hän vaatii

varmaan, että siitä on tehtävä loppu."

"Sepä olisi ikävä, isä; pikku Dalia on kovin suloinen ja hän pitää

niin paljon Korpoksesta. Korpos, oletko siellä?" kääntyi Affi linnun

puoleen, joka käyskenteli ikkunalaudalla.

"Älä anna häiritä itseäsi, Affi -- jatka kirjoitustasi; takaisin

tullessani toivon, että kirjoituksesi on valmis."

Näin sanoen Stern poistui huoneesta lopetettuaan pukeutumisensa. Hän

astui pihan poikki ja saapui portaille, jotka johtivat rouva Dormesin

asuntoon. Portaitten alapäässä oli oranssipuita suurissa ruukuissa, ja

punainen matto oli levitetty astimille. Jo siitä saattoi huomata, että

asunto oli rikas ja komea.

Kevyt huokaus pääsi nuoren opettajan huolien painostamasta rinnasta.

Kaikki, mikä puhui komeudesta ja rikkaudesta, muistutti hänelle hänen

nuoruuttaan ja vaikutti häneen kuin kotoiset säveleet maanpakolaiseen.

Palvelja avasi eteisen oven, sitten avautui toinenkin ovi, josta Stern

astui saliin.

"Minä käyn armolliselle rouvalle ilmoittamassa, että professori on

saapunut", sanoi palvelija, astuessaan viereiseen suojaan.

Franz katseli ympärilleen huoneessa. Se oli oikea kesäsali,

yksinkertaisine vaaleapäällyksisine huonekaluineen ja verhoineen.

Ikkunauutimet olivat lasketut alas, ja vilpoinen hämärä vallitsi

huoneessa. Irtonaisia ruusuja oli maljakoissa ja niiden tuoksu

sekaantui avonaisista ikkunoista tulvehtiviin puutarhatuoksuihin.

Pieni kirjoituspöytä monine valokuvineen seisoi nurkassa; pianolla

oli nuottivihko avonaisena. Leposohvan vieressä pieni pöytä, jolla

oli kirja -- norsunluinen paperiveitsi kirjan lehtien välissä --

silkkikankaalla sisustettu työkori, viuhka ja hajuvesipullo.

Hetken kuluttua astui rouva Dormes sisään. Hänellä oli yllään pitseillä

koristettu valkea aamupuku.

"Kiitän teitä, herra professori" -- hän ojensi Sternille kauniin

kätensä ja tehdessään tämän liikkeen hänen rannerenkaansa ketjut

kilahtelivat -- "kiitän teitä, että vaivauduitte..."

"Armollinen rouva kutsui minua..."

"Käykää istumaan olkaa hyvä" -- ja Daniela kävi istumaan tavalliselle

paikalleen, siltä ainakin tuntui. Hän otti kirjan välistä paperiveitsen

käteensä ja leikitteli sillä. "Tahtoisin puhua kanssanne pienestä

tytöstäni, herra Stern..."

"Oikein siis arvasin!" tuumi Franz Stern itsekin. Samalla hän ajatteli:

"Miten kaunis tämä nainen onkaan -- ja vielä tuhat kertaa kauniimpi

kotonaan kuin ulkona kävelypuvussaan..."

"Pienen tyttöni vuoksi", jatkoi Daniela, "joka käy jo yhdeksättä, ja on

siis siinä iässä, jolloin ei ole lapsen terveellistä vain leikitellä

kaiken päivää..."

"Se on totta!"

"Ja jolloin hänen tulee alkaa jo kunnolla opiskella. Tosin minä itse

luen hänen kanssaan joka päivä jonkun tunnin; mutta minä luullakseni

en seuraa mitään järjestelmää -- ja äidillä on sittenkin kylliksi

työtä kasvatuksesta, vaikkei hän suorastaan pitäisikään huolta lapsen

opetuksesta. Minä aioin siis pyytää teitä, herra Stern, -- siinä

tapauksessa että teillä on aikaa, antamaan hiukan opetusta Dalialleni."

"Sitäkö hän siis halusikin -- oi miten mielelläni!" tuumi Stern

itsekseen. -- "Suurimmalla mielihyvällä, armollinen rouva," vastasi hän

ääneen. "Varmaankin minun tulee antaa tyttärellenne alkeisopetusta?"

"Niin; opettakaa hänelle kaunokirjoitusta, laskentoa, maantiedettä ja

vanhan ajan historiaa... Ja jos mahdollista, opettakaa häntä hiukan --

_ajattelemaan_!"

"Mutta yhtä asiaa minun velvollisuuteni on teille huomauttaa,

armollinen rouva. Tavallisesti alkeisopetukseen kuuluu myös

raamatunhistoria ja katkismus, ja ehkäpä te ette tiedä, että olen

juutalainen?"

"Ei, sitä en tiennyt", sanoi rouva Dormes muuttamatta ainoatakaan

kasvojen elettä. "Mutta se ei vaikuta asiaan vähimmässäkään määrässä.

Opettakaa oppilaallenne juutalaisten historiaa samaan henkeen kuin

egyptiläisten tai intialaistenkin -- se on, vanhoilta ajoilta

säilyneinä satuina ja tarinoina."

Hämmästyneenä Stern kohotti päätään ja katsoi puhujaan. Oliko

tosiaankin tuon pitsien, ruusujen ja pienten kultaesineitten keskellä

elävän maailmannaisen hymyilevä suu lausunut nuo vakavat sanat?

Eikö hän myös vähää ennen ollut kehottanut häntä opettamaan pikku

tyttöä ajattelemaan? Eihän sellainen oppiaine kuulunut edes julkisen

poikakoulun kurssiin -- puhumattakaan siitä, että sitä tavallisesti

olisi otettu huomioon pienen neitosen oppiohjelmaa laadittaessa.

Merkillinen nainen!

"Miksi te katselette minua noin ihmetellen?" kysyi Daniela, joka

saattoi lukea nuo ajatukset vieraansa kasvoilta. "Ihmetyttääkö se

teitä, ettei minulla ole uskonnollisia ennakkoluuloja?"

"Ihmetyttää kyllä, armollinen rouva, sillä juuri sellaiset

ennakkoluulot ovat turmelleet virkaurani!"

"Miten niin?"

Stern kertoi esihistoriallisia ihmisiä koskevasta esitelmästään.

Daniela kuunteli suurella ymmärtämyksellä ja huudahti lopuksi:

"Oi, miten oikein te teitte kun pyysitte eroa, ettekä peruuttanut

sanojanne! Joskaan Galilein sanat: 'Ja se pyörii sittenkin', eivät

ole historiallisia, niin olisi hänen juuri pitänyt ne lausua; nykyään

ainakin niiden pitää olla kaikkien totuuttarakastavien mielilauseena."

On olemassa sympaatisia virtauksia, jotka kulkevat sydämestä sydämeen

ja toisia taas, jotka kulkevat aisteista aisteihin. Kun kahden

ihmisen tavatessa toisensa edellinen seikka tapahtuu, niin laskee se

perustuksen lämpimälle ystävyydelle; jälkimäisessä tapauksessa herää

rakkaus henkiin ensi näkemältä. Mutta on olemassa vielä kolmaskin

virtaus: se kulkee sielusta sieluun, ja tämä tunne valtasi nyt Franzin

ja Danielan. Tuo miellyttävä tunne: "Me ymmärrämme toisiamme" saattaa

samaa ajattelevat ihmiset veljiksi ja sisariksi.

"Armollinen rouva, en voi sanoin ilmaista teille, miten suuresti

iloitsen saadessani opettaa teidän pienokaistanne kirjoittamaan,

laskemaan ja -- tietenkin lapsen kannalta -- ajattelemaan."

"Ja minä iloitsen siitä, että saan joskus olla opetustunneilla mukana.

Ja jos teistä, herra Stern, on ikävä jättää poikanne yksin, niin voitte

tuoda hänet mukananne tänne!"

"Oi, Affi rukkani on tottunut tuntikausia yksin olemaan. Wienissä,

käydessäni tunneillani, täytyy hänen usein olla yksin, ja hän saa kyllä

aikansa kulumaan: hänellä on todellinen opinnälkä!"

"Poika rukka!" sanoi Daniela huoaten. "Eikö hänen tautinsa ole

parannettavissa?"

"Sitä en osaa sanoa, armollinen rouva. Tosin lääkäri arveli, että

kylvyt parantaisivat hänet, mutta toistaiseksi ei ole mitään muutosta

parempaan tapahtunut."

"Hän tuntuu kiltiltä lapselta. Dalia on kertonut hänestä paljon; hän

pitää hänestä aivan erikoisesti."

"Hän on todellakin kiltti lapsi. En sano sitä siksi, että olen hänen

isänsä; minulla on opettajana ollut tilaisuus tarkata useita lapsia,

enkä koskaan ole tavannut yhtä lempeää ja hellää poikaa!"

"Minunkin pienokaiseni rakastaa minua hellästi, ja minä pidän sitä

omana ansionani. Lapset antavat saman verran vastarakkautta, kuin he

itsekin saavat, nimittäin näennäisesti saavat. Te olette varmaan hyvin

hellä isä?"

"Armollinen rouva, minulla ei ole muuta koko maailmassa kuin tuo

lapsi. Hän on muistona koko entisyydestäni, häneen kohdistuu koko

tulevaisuudentoivoni!"

"Sitten te voitatte minut; niin yksinomaan en rakasta lastani. Tosin en

voi ajatella tulevaisuutta ilman häntä, mutta hän yksin ei täytä koko

elämääni. Mutta määrätkäämme nyt tunnit."

Daniela siirsi näin äkkiä puheen toisaalle, koska hänestä tuntui,

että nämät viimeiset sanat ilmaisivat enemmän kuin mitä oli sopivaa

sanoa miehelle, jonka kanssa hän ensi kertaa oli puheissa. Miten hän

oli tullut sanoneeksi herra Sternille, että hänellä tosiaankin oli

sellaisia tulevaisuudentoiveita, jotka eivät olleet missään tekemisessä

lapsen kanssa, että hän toivoi voivansa vaihtaa yksinäisyytensä uuteen

aviolliseen onneen ja että hän oli päättänyt lopettaa leskeytensä.

Tunnit ja palkka määrättiin. Kun oli päätetty, että ensimäinen tunti

olisi seuraavana aamupäivänä kello yhdeltätoista, nousi Franz Stern

paikaltaan ja suuteli itävaltalaiseen tapaan rouva Dormesin kättä

jäähyväisiksi.

"Huomiseen siis", sanoi Daniela, vastaten toisen kunnioittavaan

kumarrukseen ystävällisellä päännyökäyksellä.

"Minä en saa siis enää leikkiä kauniin Dalian kanssa, vai mitä

isä?" kysyi Alfred huolestuneena, kun hänen isänsä palasi takaisin.

"Kiihtymykseltä en tosiaankaan ole saanut työtä tehdyksi -- älä ole

pahoillasi minulle. En voinut muuta kuin leikitellä Korpoksen kanssa,

jota juuri koetin opettaa lausumaan Dalian nimeä."

"Ei hätää, Affi; itse Daliaakin saat vielä puhutella. Rouva Dormes ei

kiellä sinua olemasta Dalian kanssa, päin vastoin." -- Ja hän kertoi

hänelle heidän keskustelustaan.

Franz Stern oli kasvattanut pojastaan itselleen ystävän, ja hän

oli tottunut puhumaan hänen kanssaan melkein kaikesta, mikä täytti

hänen elämänsä ja ajatuksensa. Sen vuoksi olikin Alfred paljoa

kehittyneempi kuin hänen ikäisensä yleensä. Lasten kanssa hän ei ollut

koskaan leikitellyt: lastenkirjoja hän ei pitkään aikaan ollut enää

lukenut, ja yhdessäolo isän kanssa oli tehnyt hänestä itsestäänkin

pikku miehen. Tosin heidän seurustelunsa ei ollut vailla lapsekasta,

vieläpä lapsellista sävyä, mutta se ei johtunut siitä, että Franz

olisi ehdoin tahdoin yrittänyt alentua lapsen tasalle, vaan siksi,

että hän itse oli mieleltään lapsekkaan iloinen ja herkkä. Jos kaksi

ihmistä -- yhdentekevää minkä ikäisiä tai missä asemassa he ovat --

eivät seurustelussaan voi olla lapsekkaan iloisia, niin puuttuu heidän

suhteestaan paljon, mikä tekee sen täysin onnelliseksi.

V

Sternin mentyä tuli toinen naapuri rouva Dormesin luo käymään. Molemmat

naiset, äiti ja tytär, jotka edellisenä päivänä, rouva Dormesin

lähtiessä ajelulle, olivat istuneet puutarhapenkillä, toinen ommellen,

toinen lukien, astuivat nyt sisään.

Nähdessään heidät nousi epämieluisa ilme Danielan kasvoille. Mutta

jo seuraavassa hetkessä vaihtui se iloiseen ilmeeseen, mikä kuuluu

talonemännän velvollisuuksiin, ja astuessaan vieraitaan vastaan hän

huudahti ystävällisimmällä äänellään:

"Hyvää huomenta, paroonitar -- hyvää huomenta, bella Giulietta!"

"Meillä on teille pyyntö, rakas, herttainen rouva Dormes..." alotti

nuorempi naisista.

"Ja se olisi?... Olkaa hyvät ja käykää istumaan."

"Kysymyksessä on huviretki... Kolmen Korpin ravintolaan..."

"Ja minunko pitäisi tulla mukaan? Ei, minä kiellän kernaimmin

heti aivan jyrkästi. Mehän olemme maalla, miksi siis lähtisimme

huviretkelle? Sellaiseen yhtä vähän kuin tanssiaisiin on teidän turha

koettaa minua viekoitella; sellaiset huvit eivät ole minua varten."

"Sääli", sanoi nyt äiti; "siitä tulee hyvin hauska, erittäin

'komilfo' retki -- siten rouva von Rimmersperg luuli, että hänen

mielisananpartensa kirjoitettiin -- Lacherin perhe tulee mukaan -- ja

Roderichin -- sitä paitsi musta ruhtinatar -- hänen nimeään minun on

aivan mahdoton muistaa... tiedättehän, tuo kaunis valakkalainen..."

"Valakkilainen", korjasi tytär puoliääneen.

"Valakkilainen, tarkoitan. -- Ja herroista..."

"Heitä sinun on turha luetella, äiti. Onhan luonnollista, ettei rouva

von Lacherin ympäriltä koskaan ihailijoita puutu."

"Miten ilkeä sinä olet, Giulietta. -- Hän on oikea enkeli, Giuliettani,

mutta hiukan terävä suustaan... Eikö totta, kultaseni, sitä sinä olet?

-- Myönnähän vain, se pukee sinua!"

Daniela kiiruhti nuoren tytön avuksi. "Luullakseni Giulietta itse on

kylliksi viehättävä viekoitellakseen hauskoja herroja huviretkelle."

"Se on kyllä totta -- hänellä on paljon ihailijoita -- mutta ikävä

kyllä, heidän joukossaan ei ole ainoatakaan naimakelpoista -- ja

ymmärrättehän, että tärkein kysymys äidille on..."

"No mutta äiti, tahdotko väkisin jo päästä minusta eroon?"

"Hyviin naimisiin minä tahdon saada sinut -- niin juuri. Mutta en minä

siltä tahdo päästä sinusta eroon -- tahdon päästä asumaan vävypoikani

luo, se on tärkein ehtoni..."

"Kova ehto!" tuumi Daniela itsekseen.

Ja totta tosiaankin, kenenkään ei tarvitsisi kadehtia sellaista

anoppia. -- Paroonitar Kimmersperg oli erään wieniläisen lukkosepän

tytär. Hän oli myöjättärenä tupakkakaupassa, kun eräs nuori,

hyvään perheeseen kuuluva upseeri typeryydessään nai tämän aivan

sivistymättömän tytön. Sen johdosta mies riitaantui perheensä

kanssa, ja rykmentissäkin kävi hänen olonsa varsin tukalaksi, sillä

muut upseerinrouvat kohtelivat kovin loukkaavalla tavalla uutta

paroonitarta. Hän erosi virastaan ja vetäytyi maalle rouvansa kanssa.

Hän koetti kaikella tavalla sivistää häntä, mutta turhaan; sillä kaiken

sivistymättömyyden ja epähienouden alkulähteenä oli suuri vika, jota

oli mahdoton parantaa: typeryys. Kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen

kuoli parooni Kimmersperg. Ei kukaan tiennyt, mikä oli syynä hänen niin

varhaiseen kuolemaansa, mutta ei olisi ollut ihme, jos hänen rouvansa

typeryys olisi kiusannut hänet hengiltä.

Jouduttuaan leskeksi yritti paroonitar jälleen lähennellä miehensä

perhettä aikoen tunkeutua heidän piiriinsä; mutta hänen auttamattoman

taitamaton käytöstapansa tuotti hänelle mitä hirveimpiä nöyryytyksiä,

jotka hän pani kaikki "itserakkaan aatelisperheen inhottavan ylpeyden"

laskuun. Hänessä heräsi kiihkeä kunnianhimo antaa tyttärellensä täysin

ylhäinen kasvatus ja hän hankki hänelle niin paljon opettajia ja

kasvattajattaria kuin hän vain saattoi. Pikku Julia oli hyväpäinen

ja oppi helposti. Järkensä hän oli perinyt isältään, mutta äidiltään

hän oli saanut -- joko perintönä tai kasvatuksen tuloksena --

pintapuolisuuden, ja nyt, aikaihmiseksi tultuaan ei hän ajatellut

muuta kuin "edullista naimiskauppaa" -- sen ohella kuitenkin myös

pukuja, turhamaisuutta ja huveja. Giulietta oli kaunis ja hän oli

antanut nimellensä italialaisen muodon siksi, että hänen peilikuvansa

esitti etelämaalaista kaunotarta: hänellä oli sysimusta tukka,

tuuheat, melkein yhteenkasvaneet kulmakarvat, jotka varjostivat

säkenöiviä, mustia silmiä; sen lisäksi tuore iho, hohtavan valkeat

hampaat ja punoittavat huulet; vartalo oli kookas ja täyteläinen --

sanalla sanoen, huomiota herättävä olento, jota monet miestenkatseet

seurasivat, saaden usein osakseen yllytystä.

Yksi tuska oli Giulietalla elämässään: hän häpesi äitiänsä. Tämä

oli usein ollut läsnä tyttärensä tunneilla ja siten oli häneen

tarttunut vieraskielisiä sanoja sekä historiallisista ja kirjallisista

esitelmistä kokonaisia lauseita, joita hän kovin mielellään käytti,

joskin useimmiten aivan takaperoisesti. Siten hän vähä väliä tuotti

tyttärellensä kiusallisia hetkiä.

Giuliettan oli mahdoton olla korjaamatta suoranaisia virheitä ja

kompastuksia, mitä parooniter muuten ei lainkaan pannut pahakseen.

Hän kunnioitti suuresti nuoren tytön viisautta ja kaikkia muitakin

ominaisuuksia. Usein hän kesken puhettaan, kun häneltä uupui joku sana,

katsoi kysyvästi tyttäreensä, jolloin tämä täydensi lauseen; vieläpä

lausuttuaan jonkun vieraskielisen sanan hän suuntasi kysyvän katseensa

Giuliettaan ja yskäsi, ikäänkuin hän olisi epähuomiossa erehtynyt; ja

jos tytär oikaisi häntä, toisti hän sanan, lisäten: "Aioin minä sanoa."

Paroonitar Rimmersperg ei ollut rikas, mutta kylliksi varakas

voidakseen huolettomasti elää. Sittenkin olivat äiti ja tytär aina

rahapulassa, usein he joutuivat hyvinkin kiusalliseen asemaan, kun

kumpikaan ei kyennyt hoitamaan varojaan -- toinen typeryydestä, toinen

kevytmielisyydestä. Puvut maksoivat vuosittain kaksinverroin enemmän,

kuin mihin heillä olisi ollut varaa; toisaalla täytyi sen sijaan

supistaa, ja sattuipa ettei talossa kahteen viikkoon ollut liharuokaa,

jos uusi hieno hattu juuri oli tullut ostetuksi. Mutta tämä pukuhulluus

tarkoitti vain tytärtä. Äiti oli hyvinkin yksinkertaisesti, usein

köyhästikin puettu. Hän ei ymmärtänyt sitä sopivaisuudenvaatimusta,

että vanhemman naisen tuli esiintyä kallisarvoisemmassa puvussa kuin

nuoremman; ja kun hän ei itse enää ollut kiemaileva ja koko hänen

turhamaisuutensa ja kaikki toiveensa kohdistuivat vain tyttären

kauneuteen ja hänen naimiseensa, niin kului kaikki raha Giuliettan

koruihin, jota vastoin hänellä itsellään usein ei ollut mitä yllensä

panna. Hän ei käsittänyt sitäkään, että nuori tyttö yksinkertaisimmissa

puvuissa ja hatuissa -- kunhan ne vain ovat siistit ja puhtaat --

näyttää aina viehättävältä, vaan hän arveli, että puvun täytyi olla

kotoisin parhaan ompelijattaren -- jos mahdollista ranskalaisen --

työpajasta, jotta vaikutus olisi "comme il faut".

Giulietta oli nyt yhdenkolmatta-vuotias ja jo neljättä kesäkautta hän

vietti Badenissa. Talvisin molemmat naiset asuivat Wienissä. Siellä he

elivät kaikessa hiljaisuudessa; ensiksikin, koska heidän varansa eivät

olisi riittäneet tanssiaispukuihin ja sen semmoisiin, ja toiseksi,

koska heidän asemansa seuraelämässä oli kovin kiero. Porvarillisissa

piireissä he eivät tahtoneet seurustella, eivätkä heidän sukulaisensa

tunnustaneet heitä omikseen. Badenissa on asian laita toinen. Siellä

seuraelämä ei ole yhtä suljettua, pakostakin kaikki tapaavat toisensa

puistossa, kävelyteillä, tanssiaisissa, ja siellä Giuliettan nimi,

hänen kauniit pukunsa ja ennenkaikkea hänen harvinainen suloutensa

kelpasivat kyllä tekemään hänestä kylpykauden kuningattaren. Äiti

sai kaupantekiäisinä seurata mukana. Baden oli siis oikea luvattu

maa edullisen naimakaupan tekemiseen; mutta tähän asti ei sellaista

vielä ollut ilmaantunut. Kaikki kiihkeät hakkailut olivat päättyneet

muodolliseen jäähyväisvisiittiin. Äiti ja tytär olivatkin päättäneet,

jos tämäkin kesä jäisi tuloksettomaksi, tehdä seuraavana vuonna

hyökkäyksensä Saksan kylpylaitoksiin.

Danielan mielestä seurustelu näiden naapurien kanssa ei ollut erittäin

miellyttävä. Kuitenkin Giuliettan kauneus viehätti häntä. Nainen, joka

itse on kaunis, eikä kadehdi toista, tuntee aina jonkinmoista, vaikkapa

ei muuta kuin esteettistä mielenkiintoa kaunista tyttöä kohtaan, ja

tällainen mielenkiinto korvaa miltei sympatiaa. -- Äiti sitä vastoin

oli nuorelle rouvalle suorastaan vastenmielinen; heillä oli vain yksi

ainoa yhteinen toive: se että Giulietta pääsisi hyviin naimisiin.

Se lankesi jo aivan itsestänsä; sillä se, joka katsoo nuoren tytön

parasta, ei voi samalla olla toivomatta, että hän niinpiankuin suinkin

joutuisi hyviin naimisiin.

"Te ette siis millään ehdolla tahdo tulla meidän mukanamme, rakas rouva

von Dormes?" Vaikka Daniela alussa oli koettanut vastustaa tuota pientä

"von" sanaa, joka ei kuulunut hänen nimeensä, ei paroonitar Rimmersperg

jättänyt sitä käyttämättä, ja siten rouva Dormesin oli ollut pakko

alistua siihen.

"Ei, en millään ehdolla, paroonitar. Minä päivänä teidän huviretkenne

on?"

"Päivää ei ole vielä määrätty", vastasi Giulietta; "me koetamme ensin

saada kylliksi osaanottajia kokoon."

"Ehkäpä koko juttu menee vielä myttyyn", arveli Daniela. "Minulla on

se kokemus, että vain pieni prosentti meidän aikeistamme todellakin

täyttyy. Enkö ole oikeassa, paroonitar?"

"Miten te sanoitte? Prosentti? Oi, minä en ymmärrä mitään

raha-asioista."

Palvelija toi käymäkortin sisään. Nuori rouva silmäsi sitä ja punastui.

"Käskekää sisään", sanoi hän palvelijalle, ja kääntyen vieraittensa

puoleen hän lisäsi: "Naapurimme, monsieur de Trélazure, on päättänyt

tulla luokseni käymään."

Paroonitar nousi paikaltaan.

"Tule, Giulietta, meidän on parasta..."

"Jääkäähän toki!" pyysi rouva Dormes.

Samassa astui vieras sisään. Hän kumarsi talon emännälle ja lausui pari

kohteliasta sanaa, joihin rouva Dormes vastasi yhtä kohteliaasti, mutta

kalveten aina huuliaan myöten.