Neljä viikkoa myöhemmin olivat kaikki huvilan asukkaat koolla.
Ihana kesäkuun iltapuoli. Aamulla oli satanut ja kostea ilma oli
täynnä ruusujen tuoksua. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan vuorten
taakse ja sen viimeiset säteet valoivat smaragdivälkettään yli puiden
ja ruohokenttien, joiden keskessä huvila välkkyvine ikkunaruutuineen
prameili.
Sisäänkäytävän edessä ovat avoimet vaunut. Hevoset, joiden valjaissa
ohiliitävät auringonsäteet heijastuvat, kääntävät ja vääntävät päitään,
mikä antaa ikäänkuin eloa odottaville vaunuille.
Ruohokentän ympärillä juoksentelee palloa heittäen kaksi pientä tyttöä
liehuvissa valkeissa puvuissaan ja kirjavissa nauharuusuissaan.
Jonkunmoiseen lehtimajaan rakennuksen viereen on katettu pöytä
maalaisjuhlaksi: vaaleanpunainen pöytäliina, sillä kahvikupit,
leivoksia korissa ja vati kukkuroillaan hyötymansikoita. Sievä
palvelustyttö tuo tarjottimella kahvi- ja maitokannun sekä mansikoitten
lisäksi sokeria ja kermaa.
Huvilan seinää vasten on pystytetty penkki, jota kukkivat köynnökset
ympäröivät; siinä istuu kaksi naista; toinen, vanhemmanpuoleinen rouva,
tekee käsityötä, toinen, nuori tyttö, istuu kumartuneena kirjan yli.
Kaksi puutarhapoikaa kulkee ruiskukannuineen edestakaisin ja kastelee
monivärisiä kukkapenkkejä, joiden kukkaset taivuttavat päitään
vesisuihkun alla nostaakseen ne jälleen kahta tuoksuavampina ylös;
riikinkukko, joka on levittänyt kultaisenvihreäsilmäisen pyrstönsä,
seisoo vesialtaan reunalla ja peilailee kruunattua päätään.
Hiekoitetuilla teillä, jotka näyttävät valkean ja punaisen kirjavilta
matoilta, on karisseita akasian kukkia. Alakerroksen parvekkeen
avonaisesta ovesta voi nähdä saliin, jonka peräikkunoiden läpi
siintävät toiselta puolen vihreät puut, ja molemmin puolin sisään
tulviva valo leikittelee sateenkaaren kaikissa väreissä kattokruunun
kristalleissa ja hivelee avonaisen flyygelin koskettimia.
Pähkinäpuulehdostaan, missä Franz Stern ja hänen poikansa istuvat,
saattoivat he nähdä koko tämän kuvan.
"Isä", sanoi Alfred, "nyt hän tulee."
"Hän" -- oli ensimäisen kerroksen asukas, odottavien vaunujen
omistajatar -- rouva Daniela Dormes, erään tanskalaisen
kenraalikonsulin kaunis, rikas leski, Badenin mieltäkiinnittävin
kylpyvieras. Hän astui toisen naisen seuraamana pengerovesta ulos ja
molemmat laskeutuivat portaita alas.
Toinen leikittelevistä pikku tyttösistä juoksi rouva Dormesia vastaan.
"Äiti", huusi hän, "pääsenkö mukaan ajelemaan?"
"Et tänään, Dalia kulta, sinulla on pieni ystäväsi vieraisilla... ja
katsohan, teille tuodaan juuri kahviakin. Missä on Ernestine?"
"Täällä, armollinen rouva", sanoi paikalle saapuva, kelvolliselta
näyttävä vanhempi nainen, arvattavasti Dalian hoitaja.
"Hyvästi siis, kultaseni. Syökää mansikoita hyvällä halulla. Ja kun
alkaa tulla viileä, Ernestine, niin vie lapset sisään. Tahdotteko olla
hyvä ja nousta vaunuihin, kreivitär?"
Siten puhuteltu noudatti kehotusta. Sen jälkeen nousi Danielakin
vaunuihin, jolloin alushameen pitsien alta pilkisti siro jalka esille.
Olento, jonka tuo jalka oli, oli muutenkin siro. Keskikokoinen,
tyttömäisen solakka ja koko olennoltaan viehättävä. Profiili oli hieno,
iho ruusunpunainen, hiukset ruskeat. Kaikkea tätä ympäröivät mustat
pitsit. Pienen pyöreän hatun alta ja pitsihuivin poimujen välistä
kurkistivat tuoreet ruusut esille.
Nainen, joka istui Danielan rinnalla, ei ollut ulkomuodoltaan yhtä
viehättävä. Olematta nuori tai vanha, kaunis tai ruma, sekä niinhyvin
ryhdiltään kuin puvultaan varsin vähäpätöinen, ei kreivitär Olga
Barthen tehnyt minkäänlaista vaikutusta komean Daniela Dormesin
rinnalla.
Ennenkuin vaunut läksivät liikkeelle, käänsi Daniela päänsä siihen
suuntaan, missä Franz Stern istui, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt
nousta tervehtiäkseen häntä, oli hän ystävällisesti hymyillen nyökännyt
hänelle.
"Huomasitko, isä, että hän hymyili?" sanoi Alfred katsoen vaunujen
jälkeen.
"Kyllä", vastasi Stern; "hän vastaa tervehdykseeni aina ystävällisesti,
mutta tällä kertaa hän tervehti vielä lisäksi ensiksi. Mutta, Affi, nyt
kun kaunis rouva on kadonnut näkyvistämme, ala sinä jälleen lukea; olet
luvannut minulle, että osaisit vielä tänään koko luvun ulkoa."
"Mutta en sanasta sanaan; ainoastaan sisällön, eikö niin?"
"Tietysti!"
Lehtimajassa, pöydän ääressä istuivat nyt molemmat tytöt Ernestinen
kanssa. Tämä laski täydet kupit kummankin eteen.
"Istu suorassa, Dalia, ja mitä sinä ajattelet? Tahdot juoda vettä,
vaikka olet juoksusta aivan hiestynyt?... Kas, tässä on kakkua teille,
Emmy... Teidän poskennekin aivan punoittavat; ettekö huoli kahvia?
Ainoastaan mansikoita? No niin, antakaahan lautasenne tänne."
Ja Ernestine pisti lusikan keskelle mansikkavuorta. Pienokainen seurasi
hänen liikkeitään loistavin silmin. Miten hauskalta näyttikään, kun
lusikka vajosi punaisten marjojen keskelle ja sitten tyhjensi koko
saaliinsa lautaselle, jossa marjat vierivät toistensa yli.
"Kiitos, ei enää!"
"Nyt sokeria."
Pikku tyttö sirotti itse sokeria. Miten hauskaa sirottaa valkeata
hiekkaa lautaselle ja katsella miten marjat katoavat yhä enemmän,
kunnes vain yksityisiä punaisia läikkiä näkyy; sitten sekoitetaan
kaikki yhteen, jolloin lusikan tielle sattuu tuollaisia hauskoja
pyöreitä palloja; jotkut musertuvat rikki ja tummanpunaista sokerin
tiivistämää mehua kerääntyy reunalle. Nyt vielä hiukan vaahtokermaa ja
"kaikki kaiho on tyydytetty".
Vaunut, joissa Daniela Dormes ja kreivitär Barthen ajoivat,
vierivät Bergstrassea pitkin, poikkesivat sitten Alleegasselle
ja Café Schimmerin ohi Helenenstrasselle. Helenenstrasse, joka
johtaa samannimiseen laaksoon, on Badenin Korso: sen merkitys tällä
paikkakunnalla on sama, kuin Praterin Wienissä, Boulognen metsän
Parisissa. Ehkäpä vieläkin enemmän, sillä suurissa kaupungeissa
kohtaa kaikkialla joukottain tuntemattomia ihmisiä, jota vastoin
Badenin asukkaat näkevät Korsollaan ainoastaan tuttuja. Kaikki
vaunujenomistajat käyvät joka päivä samaan aikaan täällä ajelemassa,
ja muut vieraat, jotka eivät omista vaunuja, kävelevät huvikseen
katukäytävällä; moneen kertaan he kulkevat siellä edestakaisin, niin
että he kohtaavat toisensa alituiseen ja tervehtivät toisiaan. Myöskin
ohiajajia tervehditään, ja vaunuissa istuvien päät ovat sinne mennessä
aina vasemmalle kääntyneet, kotiin palatessa taas oikealle, voidakseen
nähdä kaikkien jaloittelijoiden tervehdyksiä ja vastata niihin. Ajotien
toista puolta reunustaa koko rivi kauniita, puutarhojen ympäröimiä
huviloita.
Helenenwegin varrella on monta pysäkkiä. Kaikki ohitse-ajajat ja
-kulkijat eivät tosin niillä pysähdy, mutta ne ovat sittenkin sellaisia
kokoontumispaikkoja, joihin badenilaiset kerääntyvät pieniin ryhmiin ja
joissa voi tavata useimmat tuttunsa. Ensiksikin on aikaisemmin mainittu
Café Schimmer. Pöytiä on katukäytävällä, ja niiden ääressä istuu naisia
ja herroja, enimmäkseen upseereja, jäätelöä syömässä. Joskus soittaa
siellä mustalaisorkesteri. -- Niinpä se, joka on menossa Helenentaliin,
saa, jo ennenkuin hän ennättää itse Korsollekaan, vastaanottaa puolen
tusinaa tervehdyksiä, jotka tekevät sitä iloisemman vaikutuksen, kun ne
lähtevät hauskassa toimessa olevien -- nimittäin jäätelöä syövien --
ihmisten parista, vieläpä csardassävelten säestäminä.
Seuraavat pysäkit ovat n.s. "maitolat". Ensimäinen näistä maalaisista
maitoloista sijaitsee kadun loppupäässä, laakson suussa. Vähäiseltä
penkereeltä, jonne johtavat portaat, voivat vieraat seurata katseillaan
sekä ohiajavia että jaloittelijoita. Täällä ei ole jäätelöä tarjona, ei
pyöreitä pöytiä eikä rautatuoleja niinkuin kahviloissa, vaan maalaisia
puupöytiä ja -penkkejä, joiden ääressä vieraat voivat juoda piimää tai
maitoa ja syödä voileipiä. Jalkamiehet kulkevat harvoin kauemmaksi kuin
tähän maitolaan; tästä käännytään takaisin tai jäädään tänne hetkeksi
lepäämään; vain jotkut harvat rohkeat jalkamiehet poikkeavat vielä
vasemmalle, suurelle niitylle tai lähtevät metsäteille samoilemaan,
joita kulkee ristin rastin vuoristossa. Korso ulottuu vielä hiukan
kauemmaksi toiseen notkoon, ja sieltä vaunut kääntyvät takaisin. Kaikki
ne tuttavat, joita tullessa ei ole sattunut tapaamaan, tulevat sitten
kotimatkalla aivan varmaan vastaan.
Molemmat naiset eivät olleet vaihtaneet sanaakaan ennenkuin he
sivuuttivat Café Schimmerin. Vastattuaan kolmen vastaan tulevan
upseerin tervehdykseen, sanoi vanhempi naisista:
"Hän ei ollut mukana!"
"Kuka --?"
"Oi, kyllä te tiedätte ketä minä tarkoitan; teidän naapurinne."
Daniela punastui eikä vastannut mitään.
Vaunut kääntyivät nyt Helenenstrasselle. Kreivitär Barthen osoitti jo
kaukaa katukäytävällä kulkevia tuttuja.
"Kas paroni Rolldorf... ja kaunis Thekla Horwitz, husaarieversti
on taaskin hänen rinnallaan, kuinkas muuten; tuolla tulee eversti
Roderich tyttäriensä kera -- kuinka laitetut nuo raukat jälleen
ovat! Ja kuka tuo on? Ei, tuttu hän ei ole, varmaankin joku Wienin
juutalainen... Sepä oli kaunis tyttö, uusi tulokas, kukahan se mahtanee
olla?... Tuolta tulevat hovivaunut: arkkiherttua Wilhelm ajaa itse;
miten ystävällisesti hän tervehtikään meitä; minä lyön vetoa, te
miellytätte häntä, Daniela... Kas, miten kauniit hevoset pankkiiri
Rothsteinilla on, luulenpa, että ne ovat kauneimmat koko Badenissa...
Mutta katselkaahan tuota hattua, miten erikoinen se on, kokonainen
kukkapuutarha... Tuo amatsooni luullakseni on näyttelijätär, -- kaunis
vartalo. Ja miten kaunis tuo huvila on -- ruohokenttä aivankuin vihreää
samettia; joka kerta ohitseajaessani kadehdin sen omistajaa... Kenraali
Kilk parka rullatuolissaan -- kyllä kai hän jää rammaksi koko iäkseen.
-- Sieltähän tulee myös rampa kenraali Bretter tuolissansa... ovatpa
hänen molemmat tyttärensä sentään kovin rumia! Taaskin hovivaunut...
siinä ajoivat nuoret prinsessat... Eikö tuo ole kaunis rouva von
Lacher? Ja kaikki nuo ihailijat hänen ympärillään -- enpä tahtoisi olla
herra von Lacherin sijassa... No -- nyt olemme jo maitolan kohdalla --
kaikki pöydät täynnä... kas tuossa ovat Nosserit ja Geldenheimin perhe
sekä luutnantti Zimmer. Mutta täälläkään _hän_ ei ole. Miten kauniilta
Weilburg sentään näyttää puiston keskellä -- se on oikea ruhtinaan
linna -- ei minulla olisi mitään vastaan asua siellä... Mutta tehän
ette sano sanaakaan, Daniela?"
Nuori rouva kohotti nopeasti päätään, niinkuin on tapana tehdä, kun
äkkiä kuullessaan nimeään mainittavan herää unelmistaan. "Niin,niin",
sanoi hän, "te olette aivan oikeassa."
"Missä suhteessa?"
"No... siinä mitä äsken sanoitte."
"Mitä minä sitten sanoin?"
"Suokaa anteeksi, rakas kreivitär, ajatukseni olivat tosiaankin
muualla."
"Siltä minustakin tuntui. Käännymmekö takaisin?"
"Kernaasti."
Ja ajaja sai käskyn kääntyä.
Kun naiset uudestaan sivuuttivat Café Schimmerin, oli siellä jälleen
muutamia tuttuja, ja joukossa oli eräs, joka tervehtiessään nousi ylös
ja teki kunniaa.
"No, Jumalan kiitos", huudahti kreivitär, "näimmehän me sittenkin
hänet. Ajomatka oli varsin onnistunut."
"Siksikö että näimme kreivi Trélazuren?" naureskeli Daniela, punan
kohotessa hänen poskilleen. "Sama onni voi kohdata meitä melkein kaiken
päivää parvekkeeltani, koska hän on minun naapurini!"
Kreivitär Barthen, samoinkuin kaikki muutkin badenilaiset, palasi
tyytyväisenä kotiin ajelulta vain siinä tapauksessa, että hän oli
nähnyt kaikki mielenkiintoiset tuttavansa ja että hän tiesi heidän myös
nähneen hänet.