Franz Stern ei ollut aina elänyt näin köyhissä oloissa. Päin vastoin.
Hän oli hyvin rikkaan pankkiirin ainoa poika ja sellaisena hän oli
elänyt suuressa ylellisyydessä ja loistossa ja saanut erinomaisen
kasvatuksen. Hänen isänsä tarkoituksena oli kasvattaa hänestä hieno
herra ja hänen kunnianhimonsa olisi ollut tyydytetty, jos hän olisi
nähnyt hänen toverillisesti seurustelevan Wienin _jeunesse dorée'n_ --
kreivien ja ruhtinaiden kanssa, jotka elostelivat Praterkilpailuissa,
böhmiläisillä syysmetsästysretkillä ja tanssiaisissa. Ringstrassen
varrella sijaitsevan palatsin ja useamman miljoonan omaisuuden
perillisenä olisi nuoren Sternin pitänyt ensin perinpohjaisesti
huvitella, matkustella, ottaa osaa kilpa-ajoihin, ja sitten ostaa
itselleen maatila, naida kreivitär ja -- tulla parooniksi.
Mutta Franz oli -- isän toiveihin nähden -- kehno poika. Hänellä ei
ollut ainoatakaan ylhäistä intohimoa: hän ei välittänyt hevosista,
miekkailu ja metsästys ei huvittanut häntä, liehakoida hän ei osannut,
eikä mikään ollut hänelle sen vastenmielisempää kuin noiden nuorten
miesten seura jotka hänen rikkaudestaan huolimatta antoivat hänen
tuntea mikä syvä kuilu muka eroitti vanhojen aatelissukujen jälkeläiset
juutalaispojasta. Mitä toverillisemmiksi he tekeytyivät voidakseen
hyötyä hänestä jonakin sopivana hetkenä, sitä selvemmin Franz huomasi
salaista alentuvaisuutta tämän toverillisuuden takana, ja hän vetäytyi
ylpeänä ja loukkaantuneena erilleen. Sen sijaan kaksi intohimoa
kahlehti hänen mieltään, jotka eivät olleet lainkaan "ylhäisiä" ja
jotka kokonaan tekivät tyhjiksi isän aikeet: hän oli intohimoisesti
innostunut opintoihin ja rakastunut köyhään porvarityttöön, jonka hän
lupasi naida heti tultuaan täysi-ikäiseksi.
Näille molemmille intohimoilleen hän oli uskollinen. Hän kuunteli
filosofian luontoja yliopistossa eikä laiminlyönyt ainoatakaan
tuntia. Ja iltahetket, sen sijaan että hän olisi mennyt teateriin tai
hauskoihin seuroihin, hän vietti kirjojensa parissa tai morsiamensa
kanssa. Täytettyään yksikolmatta vuotta hän isän kielloista huolimatta
kaikessa rauhassa antoi vihityttää itsensä. -- Sitten seurasi
taloudellinen vararikko. Sekä palatsi Ringstrassen varrella että
vanhan Sternin irtain omaisuus meni tässä haaksirikossa menojaan. Pian
sen jälkeen hän kuoli jouduttuaan täydelliseen perikatoon. Jotkut
arvelivat, että hän oli myrkyttänyt itsensä, toiset taas, että hän
oli surusta kuollut; mutta hänen poikansa tiesi tarkalleen, että
aivojenpehmennys yksinkertaisesti oli lopettanut hänen päivänsä. Joka
tapauksessa hän oli ollut niin onneton muuttuneissa olosuhteissaan,
että kuolema tuntui hänestä vapahdukselta.
Jälkeenjäänyt poika ryhtyi rohkealla mielellä taistelemaan
olemassaolonsa puolesta. Nyt hänellä oli hyötyä siitä, että hän
oli hankkinut itselleen muita tietoja, kuin mitä kilparadalla tai
esikaupunkiteatterin kulissien takana voidaan saada. Hän rupesi erään
oppikoulun opettajaksi. Näillä tuloilla he tulivat toimeen, sekä
hän että hänen uljas vaimonsa, joka ei kertaakaan valittanut sitä,
että kohtalo oli äkkiä tehnyt miljoonanperillisen puolisosta köyhän
opettajan rouvan. He elivät onnellisina yhdessä, rakastaen toisiaan
ja esikoistaan, pikku Alfredia. Viisivuotisen avioliiton jälkeen
syntyi heille toinen lapsi, mutta nuori äiti kuoli lapsivuoteeseen,
ja vastasyntynyt seurasi häntä muutamien päivien jälkeen hautaan.
Franz Stern oli surun murtama. Koko hänen elämänsä ja työnsä kohdistui
nyt pikku poikaan. Kun tämä myöhemmin sairastui ja oli pakotettu
turvautumaan kainalosauvoihin, yhtyi isän rakkauteen mitä syvin
säälintunne, joka tavallisesti tekee raajarikkoisen lapsen vanhemmille
kahta vertaa kalliimmaksi.
Tätä nykyä ei Franz Stern ollut enää koulutoimessaan. Hän hankki
toimeentulonsa antamalla yksityistunteja eikä hänellä ollut
vähintäkään toivoa tulojensa parantumisesta. Hänen uransa oli
keskeytynyt sen johdosta, että hän liian suoraan oli tuonut esille
vapaamieliset ajatuksensa. Eräällä tunnilla hän oli puhunut
oppilailleen esihistoriallisten ihmisten raakuudesta. Sattumalta oli
läsnä pedanttinen rehtori, joka piti kiinni ensimäisen ihmisparin
paratiisillisesta täydellisyysdogmista ja teki korkeampaan paikkaan
anomuksen, että Sternille tämän johdosta annettaisiin nuhteet.
Se tapahtui hyvin armollisella ja varovaisella tavalla. Esimies
kutsutti hänet luokseen ja ilmoitti hänelle, että eräs lause, jota
hän tunnillaan oli käyttänyt, oli herättänyt paheksumista, ja
viittasi siihen, että hänen tulevaisuudessa tuli välttää sellaisten
mielipiteiden esiintuomista. Sen sijaan että Franz Stern olisi
ääneti vain kumartanut, alkoi hän puolustaa mielipidettään. Esimies
kävi kärsimättömäksi. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta teidän
on aivan turha pitää minulle esitelmää ensimäisistä ihmisistä --
minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, että meidän kaikkien esi-isät
olivat ihmissyöjiä, mutta kysymyksessä on lasten opetus ja siinä on
noudatettava määrättyä periaatetta, joka --" "Minä luulin ja olen yhä
edelleen sitä mieltä, että totuuden tulee olla kaiken perustana..."
Tällä kertaa toinen suorastaan suuttui. "Yhdentekevää mitä te
ajattelette, herra Stern, minä varoitan teitä ajoissa ja kehotan teitä,
jollette tahdo kadottaa paikkaanne, peruuttamaan ensi tunnillanne nuo
sananne sekä asiaankuuluvalla tavalla selittämään päinvastaista oppia.
Jääkää hyvästi, minulla on kiire!" Franz Stern poistui ja vielä samana
päivänä hän jätti erohakemuksensa. Peruttaa sanojaan -- sen hän tunsi
hänen oli mahdoton tehdä; siksi oli edullisempaa ottaa itse ero, kuin
odottaa erottamista. Hänen erohakemukseensa myönnyttiin ja hän kadotti
paikkansa. Nyt hänen täytyi etsiä yksityistunteja. Koska kaikki hänen
oppilaansa pitivät hänestä, niin sai hän helposti kotiopettajan toimia
useissa perheissä. Mutta tulot olivat hyvin vähäiset ja vaiva suuri.
Hänen ansionsa riittivät vain hyvin säästäväisesti eläen kaikkein
välttämättömimpiin menoihin.
Paljosta tämän lapsuudessaan hemmoitellun miehen täytyikin luopua. Hän,
joka oli maistanut kaikkia ylellisen elämän tarjoamia nautintoja, joka
oli tottunut kaikkiin ylhäisen maailman hienouksiin, sai nyt kokea
köyhyyden koko katkeruutta, köyhyyttä, joka oli kaksin verroin katkeraa
sen vuoksi, että sen täytyi ulospäin näyttäytyä varallisuudelta.
Opettajanhan täytyy aina olla kunnollisesti puettu, hän ei voi kulkea
rikkinäisissä saappaissa eikä saapua repaleisessa takissa oppilaittensa
kotiin, ja teurastajan ja leipurin laskuja oli suuresti supistettava,
jotta räätälin saatavat voitaisiin maksaa. Oi, miten nöyryyttävää
käyttää kuluneita kauluksia ja kalvosimia, miten väsyttävää jalkasin
kulkea keskikaupungilta kotiin saakka, koska oli pakko säästää
raitiorahat paria makkaraa varten, jotta hänellä ja Affilla olisi
jotain syötävää illalliseksi! Ettei hän voinut lähettää poikaansa
kouluun, vaan oli pakotettu itse opettamaan häntä, oli kuitenkin
lohdutus onnettomuudessa: sillä sellaisiin kouluihin, jotka erottivat
opettajansa siitä syystä, että he lausuivat julki tieteellisen
totuuden, hän ei halunnut panna Affiaan "henkisesti pilattavaksi" --
"siinä oli jo kylliksi, että poika parka oli ruumiillisesti raajarikko!"
Kaikkina näinä vuosina hänen oli ollut mahdoton viettää poikansa
kanssa kesää maalla. Pari kolme huviretkeä, siinä kaikki, mitä pieni
raukka oli nauttinut maalais-iloja. Mutta nuo harvat päivät olivat
jättäneet hänen mieleensä haikean kaipuun päästä joskus pitemmäksikin
aikaa maalle, ja isän suurimpana suruna oli se, ettei hän ollut voinut
tyydyttää tätä kaipuuta. Ei mikään ollut siis sen luonnollisempaa, kuin
että ensimäiset rahat, jotka hän sattumalta sai käsiinsä, määrättiin
maallaoloa varten ja samalla hankittiin tilaisuus kylpyjen saamiseen,
joiden vaikutus, lääkärin vakuutuksen mukaan, piti olla pikku
Alfredille erittäin edullinen.
Jälellä oleva aika ennen Badeniin muuttoa kului tosin hitaasti,
mutta hilpeästi, niinkuin aina jotakin hyvää odottaessa. Toukokuun
ensimäisenä päivänä -- ilma oli ihmeen ihana ja koko Wien varustautui
loistavaan Prater-retkeen -- isä ja poika läksivät kaupungista ja
asettuivat kesäasuntoonsa. Affi parka luuli siirtyneensä satujen
maailmaan, kun he pysähtyivät huvilan edustalle, jonka puutarha loisti
keväisessä prameudessaan; kaikki oli vihantaa ja kukoistavaa, raitista
ja tuoksuavaa.