Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.
I
"Tämä on teidän kolkkanne", sanoi erään huvilan portinvahdin vaimo
Bergstrassen varrella Badenissa astuessaan erään asuntoa etsivän herran
edellä. "Jokaisella asukkaalla on oma kolkkansa puutarhassa; nämä
molemmat penkit pähkinäpuun alla kuuluvat siihen asuntoon, jonka juuri
näytin teille."
"Ja paljonko asunto maksaa?" kysyi hiukan kalvahko, noin
kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha herra.
"Kolmesataa guldenia koko kesästä."
"Se on varsin paljon -- kahdesta pienestä huoneesta..."
"Armollinen herra, siksi hyvin kalustetuista -- ja asuntoon kuuluu
keittiökin."
"No hyvä, minä otan sen. Tästä saatte etukäteen. Toukokuun alussa minä
muutan."
"Hyvä, armollinen herra. Arvasinhan minä, että ottaisitte tämän
asunnon; pian aikaan ei koko Badenissa ole ainoatakaan huonetta enää
saatavissa. Meidän talommekin on jo kokonaan vuokrattu... sattumalta
nuo kaksi huonetta olivat vielä vapaina; viimeksi eilen tarjottiin
niistä minulle kaksisataakahdeksankymmentä guldenia, mutta en saa antaa
niitä kolmeasataa vähemmällä."
"Kuka muu tulee täällä vielä asumaan -- omistajako?"
"Ei; rouva von Kranich, meidän emäntämme, on tänä vuonna matkoilla ja
siksi me vuokraamme pääasunnonkin. Tuo asunto tuolla, näettekö, suuren
penkereen luona, maksaa tuhat viisisataa guldenia kesässä. Eräs hieno
wieniläinen rouva on vuokrannut sen -- eräs leski pikku tyttärinensä
--, talli ja vaunuvaja kuuluvat myös siihen sekä puutarhasta koko tuo
puoli heisipuista muuriin saakka. Toisella puolella, alakerroksessa
-- siellä on vain kolme huonetta ja keittiö -- tulee myös eräs leski
asumaan, vanha nainen täysikäsen tyttärensä kera; ja katsokaahan tuota
pientä puutarharakennusta, jota me nimitämme huvimajaksi, sen on eräs
ranskalainen kamaripalveljoineen vuokrannut. Muita lapsia ei meillä
talossa ole kuin tuo pienokainen suuressa asunnossa, eikä koiria
liioin... vain hiljaista, hienoa väkeä. Minun mieheni hoitaa puutarhaa,
näettehän te itse, miten hyvässä kunnossa se on, meillä on useasti
kuusikin apulaista; emäntämme panee suurta arvoa puutarhaansa, mutta se
onkin luullakseni kaunein koko Badenissa."
Uusi vuokralainen ei näyttänyt kuuntelevan portinvahdin vaimon puhetta.
Hän oli käynyt istumaan penkille pähkinäpuun alle ja hänen katseensa
harhaili etäisyyteen. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hellyyden ja
ilonilme. Hän ajatteli varmaan olentoa, joka oli hänelle kallis, pientä
poikaa,jonka hän aikoi tuoda tänne ja jolle tämä paikka varmaan olisi
mieleen. Ketä se ei olisi viehättänyt? Kaunis talo viheriäkaiteisine
verandoineen, puutarha hiekkateineen, kauniit puuryhmät, taustalla
vuoret -- ja koko maisema kimaltelevan huhtikuun auringon kultaamana.
Hiirenkorvalla olevissa puissa iloisia lintujen ääniä, ilmassa raitista
tuoksua -- koko luonto täynnä ihanaa kesää ennustavaa kevättä.
"Voi sinua pientä raukkaa, miten hyvä sinun on olla täällä ja
miten terveeksi sinä täällä tulet..." Siten tuumi pähkinäpuun
alla istuva mies ja näki hengessään kauniskasvoisen pojan, joka
kulki kainalosauvoilla ja odotti nyt ikävässä wieniläisessä
esikaupunki-asunnossa isän takaisintuloa.
"On aika lähteä, jos tahdon palata kello kolmen junalla", sanoi hän
ääneensä nousten penkiltä ylös. "Siis toukokuun ensi päivinä me
saavumme tänne."
"Hyvä on, armollinen herra, kaikki on oleva silloin järjestyksessä:
puhtaat uutimet ikkunoissa ja permannot vasta pestyt."
Ohimennessään heitti uusi vuokralainen vieläkin tyytyväisen silmäyksen
molempiin sieviin huoneihin, joiden köynnöskasvien ympäröimät ikkunat
antoivat puutarhaan päin. Puolta tuntia myöhemmin hän istui toisen
luokan rautatievaunussa matkalla Wieniin ja toisen puolen tunnin
kuluttua oli hän jo saapunut perille. Hän nousi erääseen aseman ohi
kulkevaan raitiovaunuun ja ajoi Leopoldstadtiin. Jägerzeilen varrella
hän astui vaunusta ulos, kulki vielä useita sivukatuja pitkin, kunnes
hän saapui asuntonsa edustalle -- se oli vanha, nelikerroksinen talo,
jonka ulko-ovi oli varsin matala ja portaat ahtaat. Hän kiiruhti ylös
neljänteen kerrokseen. Saavuttuaan ovelle, jossa käymäkorttiin oli
painettu nimi: "Professori Franz Stern", hän soitti kelloa.
Palvelustyttö avasi oven. Hänen perässään kiiruhti noin
kolmentoista-vuotias poika, niin nopeasti kuin hän kainalosauvoiltaan
pääsi, häntä vastaan.
"Vihdoinkin, isä! Oletko jotain löytänyt?"
"Olen, Affi kulta."
Ja isä syleili lastaan.
"Vai todellako! Me pääsemme siis maalle? Ja miltä siellä näyttää?"
"Tulehan, niin kerron. Mutta Netti tuokoon ensin ruokaa. Minun on
nälkä, maa-ilma tuo ruokahalua... Oletko jotain säästänyt minulle,
Netti?"
"Kyllä, armollinen herra, lihaa ja kaalia; panin ne lämpiämään, heti
paikalla ruoka on valmista... Käynkö ehkä olutta hakemassa?"
"Tuo vain pullollinen, Netti, tänään tahdon herkutella."
Professori Sternin kaupunkiasuntoon kuului, samoinkuin hänen
vuokraamaansa kesäasuntoon, kaksi huonetta ja keittiö; mutta miten
synkältä ja köyhältä täällä näytti verrattuna aurinkoiseen pikku pesään
Bergstrassen varrella olevassa huvilassa. Sisään astuttiin keittiön
kautta -- se oli pieni ja pimeä huone -- jossa Netti keitti ruuan
ja pesi vaatteet; siitä tultiin professorin työ-, vastaanotto- ja
ruokahuoneeseen ja sen takana oli hänen ja hänen poikansa makuuhuone.
Netti sai joka ilta laittaa vuoteensa etumaisen huoneen sohvalle. Tämän
sohvan edessä seisoi pöytä. Toinen, paperien ja kirjojen peittämä
seisoi molempien ikkunoitten välissä, joissa ei ollut uutimia.
Suuri kirjakaappi ja muutamat tuolit täydensivät huoneen kaluston.
Ikkunassa riippui suuri häkki, joskin se tavallisesti oli tyhjänä,
sillä sen asukas, korppi, käyskenteli enimmäkseen vapaana. Viereisessä
huoneessa oli kaksi vuodetta, pesukaappi ja piironki; sitä paitsi pari
matka-arkkua ja lastenpöytä, jonka ääressä varmaan Affi pienenä oli
oppinut aakkoset. Seinällä riippui vaatenaulakko; kirjava verho varjeli
siihen ripustettuja vaatteita tomulta.
Kun professori oli lopettanut ateriansa, oli Netti korjannut tähteet
pois, ja vain puoleksi tyhjennetty olutlasi oli jäänyt paikoilleen. Sen
vieressä oli päivän "Neue Freie Presse". Mutta professori ei ottanut
lehteä käteensä, vaan jutteli edelleen pienokaisen kanssa, joka oli
käynyt hänen viereensä sohvalle istumaan ja nojannut päänsä isän
olkapäätä vasten. Tämä kietoi käsivartensa lapsen vartalon ympärille
ja hellästi kuin äiti katseli herttaisia, kalpeita, onnellisesti
hymyileviä kasvoja vieressään. Hänen äänessäänkin oli äidillisen hellä
sointu, jotain lapsekkaan hellittelevää, hyväilevää.
"Kuka tulee iloiseksi? Minun Affini tulee iloiseksi ja hänen
Korpoksensa myöskin" -- samassa hyppäsi pöydälle musta, viisaan
näköinen lintu tuolinnojalta, missä se oli istunut, ja näytti
syventyvän sanomalehden lukemiseen -- "kaiken päivää he saavat
oleskella ulkoilmassa ja hengittää kukkasten tuoksua... Ikkunan edessä,
Affi, kasvaa köynnöskasvi, joka ulottuu aivan sisään saakka; kello
viideltä aamulla linnut visertävät..."
"Ja onhan siellä puutarhakin, pappos?" Siitä saakka kuin korppi oli
saanut komealta kajahtavan nimentä, liitti Affi kernaasti espanjalaisen
päätteen myös muihinkin sanoihin.
"Puutarha siellä on, Affi, kaunis puutarha, jossa puut ovat yhtä suuret
kuin Schwarzenbergin puistossa, ja siellä meillä on oma nurkkamme
pöytineen ja penkkineen, jossa ei kukaan muu saa istua kuin minun
Affini ja Affin Korppos ja pappos. Siellä me juomme aamukahvimme,
siellä me teemme työtä, hyvin paljon työtä, lapseni... Jumalan kiitos,
että voin omistaa nuo neljä siunattua kuukautta kokonaan sinulle, ja
silloin me jatkamme työtämme ja koetamme saada sinusta aika miehen."
"Voi, isä raukka", sanoi Alfred nyt vakavalla äänellä, "voiko
raajarikosta, joka kulkee kainalosauvoilla, tulla aika mies?"
"Sinä paranet, poikaseni!" jatkoi professori yhtä vakavalla äänellä.
"Siksi minä vien sinut Badeniin. Lääkäri on vakuuttanut, että
rikkikylvyt parantavat sinut. Mutta aika mies, jalo ihminen sinusta
voi tulla, Alfred kulta, vaikka sinun koko ikäsi olisi pakko kulkea
kainalosauvoilla. Kunniallinen, henkevä ja totuuttarakastava,
sen ohella hyväsydäminen ja vaatimaton, ne ovat ne ominaisuudet,
jotka mieheksi tekevät; jaloista se vähemmän riippuu. Kerran sinä
voitat vielä rakkauttakin, naisen rakkauden, joka on tekevä sinut
onnelliseksi, niin että unohdat onnettoman lapsuutesi ajan."
"Sanotko sinä minun lapsuuttani onnettomaksi?" Alfred painautui vielä
hellemmin professorin rintaa vasten. "Sinun kauttasi minä olen saanut
kokea niin paljon iloa, sinä olet aina niin hyvä minulle... Isä kulta,
en minä ole ollut onneton lapsi! Ja miten onnellinen minä nyt olen,
sitä en saata lainkaan sanoa; miten iloitsenkaan päästessäni ihanaan
Badeniin! Kaksi vuotta sitten -- muistathan isä --, kun me kerran
ajoimme Brühliin, näin tuon ihanan seudun kaukaa, ja kolme vuotta
sitten me olimme myös päivän maalla; oi, ajatellessani, että saan
viettää kokonaisen kesän maalla, olen tulla aivan hulluksi ilosta!"
"Sinä olet minun kiltti, vaatimaton Affini. Niin, on aivan totta, poika
parkani, koko elämässäsi et ole ollut muuta kuin kolme tai neljä päivää
maalla, jota vastoin muut lapset saavat joka kesä vapaasti juoksennella
maalla."
"Olethan itse, isä, opettanut minulle, ettei minun pidä verrata itseäni
niihin, jotka ovat meitä onnellisemmat, vaan ajatella niitä, jotka
saavat vieläkin enemmästä kieltäytyä kuin me. Miten minä esimerkiksi
säälin sellaisia lapsia, joilla on kova ja sydämetön isä, jotka koko
ikänsä saavat olla sitä rakkautta ja hyvyyttä vailla, jota sinä annat
omalle Affillesi. Ja nyt tämä suuri, odottamaton ilo... maalle pääsö!"
"Niin, aivan odottamaton todellakin; viikko sitten me emme olisi
voineet sellaista uneksiakaan. Mikä onni, että arpalippuni, ainoa, mikä
minulla oli, lankesi niin onnellisesti, että voitin yhdeksän sataa
guldenia ja että siten saatoin hankkia sinulle tilaisuutta kylpemiseen!"
"Etkö kiitä Jumalaa sellaisesta onnesta, isä?"
"En, Affi, minä vain iloitsen siitä, muuta ei Jumala voi vaatia,
jos hänen katseensa osuu minuun. Jos häntä kiittäisin, niin se
edellyttäisi, että pitäisin Jumalaa arvanvetäjänä, joka olisi juuri
minut, vahingoksi muille arpojen omistajille, määrännyt voittajaksi;
sillä minä loukkaisin Jumalaa ja olisin itse kovin ylpeämielinen."
"Niin, nyt muistankin, että sanoit minulle kerta jotain samantapaista,
lukiessamme eräästä haaksirikkoontuneesta, joka sanoi: 'Minä kiitän
sinua, armollinen Jumala siitä, että kolmestasadasta matkustajasta
pelastit yksin minut!'"
"No niin; tuo mies kuvitteli varmaankin mielessään, että hän näistä
kolmestasadasta oli kaikkein ansiokkain, jos hänen Jumalansa samalla
hänen mielestään on vanhurskas Jumala, vai luuliko hän ehkä kohtalonsa
riippuvan Jumalan oikusta? Ja olisiko kaikkivaltiaan ollut vaikeampi
pelastaa kaikki kolmesataa?"
"Oikeastaan, kun asiaa oikein ajattelen, isä, niin ei kaikkivaltias
minun mielestäni yleensä voi esiintyä pelastajana."
"Samaa mieltä minäkin olen, mutta miten sinä sen selität?"
"Vaikea minun on sitä selittää, minä huomaan vain ristiriidan."
"Niinpä autan sinua. Pelastaminen on samaa kuin vaaran ehkäiseminen.
Vaaraa on vain olemassa, jos olettaa, että määrättyjä lakeja seuraava
luonnonvoima on olemassa; mutta tämän voiman on kaikkivaltias itse
pannut liikkeelle ja pakottanut sen seuraamaan eittämättömiä lakeja.
Pelastamisen käsite edellyttää kahta eri voimaa: uhkaavan ja auttavan;
mutta kaikkivaltiasta ei voi ajatella muuna kuin yksimielisenä. Siinä
ristiriita piilee. Ymmärrätkö?"
"Minä luulisin esimerkiksi, että jos Korpos putoaisi veteen ja minä
pelastaisin sen, niin olisi vesi uhkaava voima ja minä pelastava ja
silloin Korpos on kiitoksen velassa minulle; mutta jos minä itse manaan
vaaran esille, niin että hän putoaa veteen ja ajoissa taas pelastan
hänet, niin ei hänen tarvitse siitä minua kiittää."
"Oikein, poikaseni. Entäs mitä sinä siihen sanot, Korpos? Oletko
tutkinut eri kursseja?"
Puhuteltu, joka tähän saakka oli tarkastellut vain pankkikursseja,
kohotti nyt nokkansa, avasi sen ja sanoi:
"Kahvia"
"Vai kahvia!" vastasi professori. "Sitäkö sinä haluat -- eivätkö
mustajuuret enää maita?"
"Mitenkä tulit ajatelleeksi mustajuuria, isä?"
"Ajatusyhtymän kautta -- jollaisia kaikki meidän päähänpistomme
ovat; minä puhelin mustan korpin kanssa ja silloin tulivat mieleeni
hänen serkkunsa kasvien parissa, mustajuuret. Mutta nyt minun täytyy
lähteä, Affi, on keskiviikko ja kello on kuusi, minulla on kaksi
iltapäivätuntia. Sinä jäät taaskin yksin, poika parka... Badenissa on
kaikki aivan toisin. Poissa ollessani voit koettaa ratkaista uudestaan
sitä matematista tehtävää, joka ei eilen sinulta onnistunut ja
kirjoittaa aineen..."
"Ehkäpä kiitosrukouksista?" esitti Alfred.
"Ei, se on liian vaikeaa, ja huonosti esitettynä se voisi helposti
saada hurskattomuuden ikävän sivumaun... Koetahan kuvata pojan
tunnelmaa, jonka aina on täytynyt viettää kesänsä kuumassa, pölyisessä
esikaupungissa ja nyt kerran pääsee pitemmäksi aikaa maalle."
"Silloin minun pitäisi kuvata suurta, hyvin suurta iloa, isä!"
"No, jos se sinulta onnistuu, niin on sekin kiitosrukous. Kello
kahdeksalta minä palaan takaisin; illallistamme varten tuon jotain
mukanani; Nellin ei tarvitse ostaa muuta kuin leipää ja pullon olutta.
Sinunkin pitää sitä juoda, -- se vahvistaa sinua."