Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.
Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli
päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja
hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.
Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella:
olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun
täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä
seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin
itsekurikin valkoisen sisimmässä -- voisiko nyt sanoa: sydämen --
sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että
itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että
itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka
muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan
painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja
toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin
vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin
suihin.
No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.
Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä
valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto
liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän
herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka
aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat
nöyrinä -- ylöspäin, mutta nokka pystyssä -- alaspäin: sekulia.
Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin
saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset;
sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta
eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti
liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti,
kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa
rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä
tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi
lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.
-- Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan
katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:
-- Sanonko ma?
Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista
keventämään sydäntään.
Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja
häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:
-- Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.
-- No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti
ystävättärensä.
Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin
hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti
turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta --
muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän
viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni,
kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin
heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.
-- Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka
tapauksessa minun omaisiani.
-- Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia
tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.
-- Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta
jotakin minun täytyy tehdä.
Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen
saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään
saarelta, sun fralilalilei.
* * * * *
Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen
oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta
vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia
luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton
velipekka oli aikoja "kuollut". Sekä kuollut että kuopattu.
Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen
pelastamiseksi.
Sitten Tammisaareen.
-- Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten
poloinen omaistensa etsijä tiellä.
Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas
selailtiin papereja -- pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä
etsittiin:
Isä oli jo aikoja ammuttu.
Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi.
Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä,
vaikka olikin -- valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi
pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli
korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien
valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta
tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään
omantunnon taakkaa.
Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.
-- Missä hänen ruumiinsa sitten?
-- Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä
tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei
isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.
Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis
kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi
hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.
Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta
mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja
isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli
veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen
kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että
kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan
itsensä.
Omantunnon tähden näet.
Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan -- pieni
marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi --, niin
erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään.
Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt
niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai
päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli
rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä
sanomaan.
Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä
araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin
mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen
teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.
Sun fralilalilei.