Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja
arvottomasta lutkasta:
Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa
siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon
vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin,
siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja
pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille
ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä
selkämme takana.
Valkoinen kansalaisemme -- arvoltaan kamreeri -- oli aivan liian
silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää
vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston
kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi
tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista
roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja
lähti viemään kohti "vankileiriä" -- kohti kaupungintaloa, joka oli
varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla.
Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan
vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät,
että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat
punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.
Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa
pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi
kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan
henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat
tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet
takaisin haltuunsa.
Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria
herra ties minne.
Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet
eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan
yksinäinen hameniekka -- tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin
näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että
hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä
luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän
vaarattomaksi.
Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen
komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui
arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.
Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja
sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset
jälleen olivat herroina kaupungissa.
Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat
tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa
vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita.
Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset
saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi
elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä
suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan
yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille
työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen
kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa
peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.
Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän
satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei
tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian
puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä
punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin
lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin
arvohenkilöä ammuttavaksi".
Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?
Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan
viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi
"oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut
suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden
jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat
olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta
suhtautumaan ymmärryksellä.
Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista
ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja
vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella -- puolueettomalla
alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan,
niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut
valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva
valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus
vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.
Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.
Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö,
tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota
selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää
viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja
urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten
kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi
vielä ilotyttökin.
-- Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti
sosietee uteliaana.
Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara
komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja
kutkuttava.
Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen
valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman
katutytön asiassa.
"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri
puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän
avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista
syytettyyn.
Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta
(mikä oli ilmeistä, sillä _kaikki_ valkoisethan sitä nauttivat, olkoon
heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu
tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta,
tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".
Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän
takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön
ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla
arvokkuudella:
-- En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.
Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten
sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut
olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa -- oikeuden edessä.
Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä
kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin
piiriä, mutta julkisessa paikassa -- kuinka sellainen voisi pälkähtää
kenenkään päähänkään?
-- En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä
leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin -- rauhoittuneempana.
"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta
oli se -- pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden -- hetken
pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä -- äityisi kertomaan
mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs -- herran kiitos.
Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.
Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan
mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää,
ettei hän ollut muuta odottanutkaan: _tunsihan hän tuttavansa_. Olihan
hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen
isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä.
Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. -- --
No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja.
Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja
niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden
kuritushuonerangaistukseen.
Kuinkas myös.
Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän
esiintyneen typerästi.
Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän
_lainkaan_ tuntenut syytettyä -- herra jumala: kuka tässä nyt sitten
ihan ilman virhiä on, hm --. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa
jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan
ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei
vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että
se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut
sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: _mitäs siitä, kunhan
tyttö vain sai tuomion_.
Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle
hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.