Vankilanportti oli juuri rämähtänyt kiinni armoitetun takana. Hän oli
saanut ylleen joitakin vaivoin koossapysyviä riepuja, matkapassin
kouraansa, ja sitten: kotiin.
Kiltit sosialidemokratit näet olivat puoluepäivillään nähneet hyväksi,
että köyhän kansan oli tyydyttävä pikkuparannuksiin eikä haviteltava
kaikkia työnsä tuloksia, joista porvariston oli saatava eteenkinpäin
ansaitsematon suurin osansa. Tästä hyvästä päättivät porvarit
puolestaan eduskunnassaan, jossa vahva sosialidemokratinen ryhmä istui
tukemassa valkoista mauseridemokratiaa, että oli oikein ja
kohtuullista, että valtio vapautettiin ylläpitämästä muutamaa tuhatta
kapinallista, joista yksi ja toinen ehkä vielä jaksaisi vuosikausia
kestää ståhlbergilaista kuritushuonejärjestelmää menehtymättä tai
leikkaamatta valtimoaan tai myrkyttämättä itseään. Suomalaiset, ne näet
ovat vietävän sitkeätä väkeä, ja eritotenkin punaiset. Mutta pahin sisu
näiltä oli jo arvatenkin nujerrettu, ja ruumiinvoimista, niistä nyt ei
enää kannattanut puhuakaan: peräti olivat menneet rempalleen. Parasta
siis oli antaa nääkähtää kunkin kotonaan. Nehän olivat putipuhtaita,
markalla ei saanut mitään, ei varsinkaan olemattomalla markalla, ja
työtä ei saisi mistään, jos ken siihen pystyisikin. Sama kohtalo
odottaisi niinmuodoin vankeja kotipuolessaan kuin kuritushuoneessakin:
menehdys. Jos nämä taas saisivat päähänsä potkia tutkainta vastaan,
eivätkä tyytyisi ystäväinsä, sosialidemokratien, suosittelemiin
pikkuparannuksiin, jotka heille merkitsivät vain nujertamistavan
vaihdosta, pitäisivät Ståhlberg-demokratian henkivartijat,
suojeluskuntalaiset, kyllä lopusta huolen. Miksi ei siis laskea osaa
kapinavangeista vapaaksi -- miksi ei ostaa työtätekevän kansaluokan
esikoisoikeutta hernerokalla? Olkoot herran nimessä vapaita, nähdäänhän
sitten maan rajojen ulkopuolellakin, mikä köyhän kansan parasta katsova
hallitus valkoisessa Suomessa oli käyttelemässä inhimillisyyttä.
Ja niinpä sitten pääsi joukko punarikollisia kotiinsa. Pääsi sellaisia,
joilla todella vielä oli eräänlainen koti, pääsi sellaisia, joilla ei
ollut mitään kotia, ja pääsi vihdoin sellaisia, jotka eivät tienneet,
oliko heillä kotia vai ei.
Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului
viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt
siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta
ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton
ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus
kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä
viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon
nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen
nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja
enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!
Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen
kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja
jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa,
särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:
-- Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?
Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa
pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se
oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat
kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille,
mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa --
kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli
surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta.
Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo
kuollut. Mökki mennyttä.
Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?
Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko
määränpäätä.
Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei
tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.
Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti
kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä
ainakin oli ollut koti.
Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta
tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa
sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään
hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.
Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla
teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta
eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.
-- Maankiertäjä, hymähtivät.
Ja sellaiset eivät kuuluneet heidän toimipiiriinsä. Työläiset, ne ne
vain olivat heidän riistansa.
Juna läksi eteenpäin, ihmiset hajaantuivat. Kapinavanki hoippuroimaan
kotiaan kohti.
Matka pitkä, metsäistä, synkkää seutua, synkkää kuin sitä astuvan
miehen mieli. Raahusti eteenpäin kunnes alkoi hämärissä päilyillä tutun
tuvan tuiketta.
Kaikki pimeää.
Rähmi eteenpäin, kunnes töksähti tuttuun veräjänpieleen. Vaipui
väsyneenä lumiselle kivelle, katsahti tuvan ikkunoihin.
Kaikki pimeää, kaikkialla hiljaista.
Kauempaa vain, talosta, tuikkivat tulet ja kuuluu koiranhaukuntaa.
Koira on vainunnut kulkijamme ja luskuttaa yhä kiihkeämmin.
Kotinsa veräjänpieleen lysähtänyt armoitettu aavistaa suunnilleen,
ettei hänellä ole enempää kotia kuin omaisiakaan. Kaikki ovat kuolleet,
kaikki on kadonnut.
Tuvan nurkalta häämöittää jotakin valkoista. Mies hoipertelee
lähemmäksi. Nurkkaan on naulattu laudanpätkä, johon on kirjoitettu:
Myytävänä.
-- Isäntä myyttää, tuumii yökulkija.
Miestä herpaannuttaa. Kodittomuus, orpous, toivottomuus, vilu, nälkä,
sairaus vievät viimeisetkin voimat.
Kompuroi kuistinovelle. Mielisi yhtäkaikki astua sisälle. Ovi on
salvattu. Käydessä käsiksi ripaan rämähtävät teljet.
Voimaton kulkija istahtaa entisen kotinsa kynnykselle. Nyyhkyttää
tuskin kuultavasti. On tuskin voimia siihenkään.
Mutta nyt alkaa haukunta lähestyä. Kuuluu ihmisääniä. Vilahtelee
lyhtyjä, kunnes joukko miehiä, isäntä niiden mukana, kaikilla kiväärit
käsissä, patruunavyöt kupeilla. Kuinkas sitten.
Nähdään outo olento portailla.
-- Mikäs perkeleen bolsheviki sinä olet ja mitä sinä täältä haet?
urkkii isäntä viehättävällä suojeluskuntalaismaneerilla tähtäillen
pyssyllään yöllistä nyyhkyttäjää. Isäntä näet on paikkakunnan
valkoisten päämiehiä, paikallinen demokratian nurkkapylväs,
harjaantunut monimurhaaja.
"Perkeleen bolsheviki" hätkähtää ja vastaa sitten vaivoin:
-- Kotiini tulin.
-- Kotiisi tulit? Valetta: tässä töllissä ei ensiksikään ole kenenkään
koti ja toiseksi en tunne sinua.
-- Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne
syntynyt ja kasvanut.
-- Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta
tuntevatko nämä vieraan.
Eivät tunne.
-- Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään
ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit
hänen poikansa.
-- Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut
vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan
siellä.
-- _Valkoinen kulttuuri!_ Kyllä minä annan sinulle valkoista
kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen
perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.
Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään
kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.
Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois
mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:
-- Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!
Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään
nalkuttelee nyreänä.
Menehtyneenä retkahtaa matkamies pitkin pituuttaan kylmälle
kynnykselle.
Hämärtyneisiin silmiin loistaa joitakin yksinäisiä tähtiä. Kaukana,
kaukana loistavat. Saavuttamattomissa kuin kodittoman kotiliesi,
määrättömän määränpää.
Uneksii puoleksi tajuttomana onnellisesta elämästä, missä
työläiselläkin olisi koti ja omaiset ja missä häntä ei uhkaisi
sivistyksen vaalijain väkivaha. Herää vielä tuskaisen tuokion
kokeakseen helvettiä, johon työläinen todellisuudessa oli tuomittu
maassa, missä valkoiset verimiehet keltaisten veijarien avulla
vallitsivat, maassa, missä yksi pohjavirtain vyöry oli laantunut ja
toinen vasta alussaan vavahteli.
Heräsi -- uudelleen iäksi uinahtaakseen.
"Perkeleen bolsheviki!" -- korjasi luunsa.