KOTIIN

Vankilanportti oli juuri rämähtänyt kiinni armoitetun takana. Hän oli

saanut ylleen joitakin vaivoin koossapysyviä riepuja, matkapassin

kouraansa, ja sitten: kotiin.

Kiltit sosialidemokratit näet olivat puoluepäivillään nähneet hyväksi,

että köyhän kansan oli tyydyttävä pikkuparannuksiin eikä haviteltava

kaikkia työnsä tuloksia, joista porvariston oli saatava eteenkinpäin

ansaitsematon suurin osansa. Tästä hyvästä päättivät porvarit

puolestaan eduskunnassaan, jossa vahva sosialidemokratinen ryhmä istui

tukemassa valkoista mauseridemokratiaa, että oli oikein ja

kohtuullista, että valtio vapautettiin ylläpitämästä muutamaa tuhatta

kapinallista, joista yksi ja toinen ehkä vielä jaksaisi vuosikausia

kestää ståhlbergilaista kuritushuonejärjestelmää menehtymättä tai

leikkaamatta valtimoaan tai myrkyttämättä itseään. Suomalaiset, ne näet

ovat vietävän sitkeätä väkeä, ja eritotenkin punaiset. Mutta pahin sisu

näiltä oli jo arvatenkin nujerrettu, ja ruumiinvoimista, niistä nyt ei

enää kannattanut puhuakaan: peräti olivat menneet rempalleen. Parasta

siis oli antaa nääkähtää kunkin kotonaan. Nehän olivat putipuhtaita,

markalla ei saanut mitään, ei varsinkaan olemattomalla markalla, ja

työtä ei saisi mistään, jos ken siihen pystyisikin. Sama kohtalo

odottaisi niinmuodoin vankeja kotipuolessaan kuin kuritushuoneessakin:

menehdys. Jos nämä taas saisivat päähänsä potkia tutkainta vastaan,

eivätkä tyytyisi ystäväinsä, sosialidemokratien, suosittelemiin

pikkuparannuksiin, jotka heille merkitsivät vain nujertamistavan

vaihdosta, pitäisivät Ståhlberg-demokratian henkivartijat,

suojeluskuntalaiset, kyllä lopusta huolen. Miksi ei siis laskea osaa

kapinavangeista vapaaksi -- miksi ei ostaa työtätekevän kansaluokan

esikoisoikeutta hernerokalla? Olkoot herran nimessä vapaita, nähdäänhän

sitten maan rajojen ulkopuolellakin, mikä köyhän kansan parasta katsova

hallitus valkoisessa Suomessa oli käyttelemässä inhimillisyyttä.

Ja niinpä sitten pääsi joukko punarikollisia kotiinsa. Pääsi sellaisia,

joilla todella vielä oli eräänlainen koti, pääsi sellaisia, joilla ei

ollut mitään kotia, ja pääsi vihdoin sellaisia, jotka eivät tienneet,

oliko heillä kotia vai ei.

Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului

viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt

siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta

ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton

ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus

kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä

viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon

nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen

nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja

enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!

Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen

kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja

jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa,

särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:

-- Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?

Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa

pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se

oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat

kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille,

mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa --

kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli

surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta.

Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo

kuollut. Mökki mennyttä.

Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?

Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko

määränpäätä.

Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei

tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.

Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti

kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä

ainakin oli ollut koti.

Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta

tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa

sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään

hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.

Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla

teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta

eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.

-- Maankiertäjä, hymähtivät.

Ja sellaiset eivät kuuluneet heidän toimipiiriinsä. Työläiset, ne ne

vain olivat heidän riistansa.

Juna läksi eteenpäin, ihmiset hajaantuivat. Kapinavanki hoippuroimaan

kotiaan kohti.

Matka pitkä, metsäistä, synkkää seutua, synkkää kuin sitä astuvan

miehen mieli. Raahusti eteenpäin kunnes alkoi hämärissä päilyillä tutun

tuvan tuiketta.

Kaikki pimeää.

Rähmi eteenpäin, kunnes töksähti tuttuun veräjänpieleen. Vaipui

väsyneenä lumiselle kivelle, katsahti tuvan ikkunoihin.

Kaikki pimeää, kaikkialla hiljaista.

Kauempaa vain, talosta, tuikkivat tulet ja kuuluu koiranhaukuntaa.

Koira on vainunnut kulkijamme ja luskuttaa yhä kiihkeämmin.

Kotinsa veräjänpieleen lysähtänyt armoitettu aavistaa suunnilleen,

ettei hänellä ole enempää kotia kuin omaisiakaan. Kaikki ovat kuolleet,

kaikki on kadonnut.

Tuvan nurkalta häämöittää jotakin valkoista. Mies hoipertelee

lähemmäksi. Nurkkaan on naulattu laudanpätkä, johon on kirjoitettu:

Myytävänä.

-- Isäntä myyttää, tuumii yökulkija.

Miestä herpaannuttaa. Kodittomuus, orpous, toivottomuus, vilu, nälkä,

sairaus vievät viimeisetkin voimat.

Kompuroi kuistinovelle. Mielisi yhtäkaikki astua sisälle. Ovi on

salvattu. Käydessä käsiksi ripaan rämähtävät teljet.

Voimaton kulkija istahtaa entisen kotinsa kynnykselle. Nyyhkyttää

tuskin kuultavasti. On tuskin voimia siihenkään.

Mutta nyt alkaa haukunta lähestyä. Kuuluu ihmisääniä. Vilahtelee

lyhtyjä, kunnes joukko miehiä, isäntä niiden mukana, kaikilla kiväärit

käsissä, patruunavyöt kupeilla. Kuinkas sitten.

Nähdään outo olento portailla.

-- Mikäs perkeleen bolsheviki sinä olet ja mitä sinä täältä haet?

urkkii isäntä viehättävällä suojeluskuntalaismaneerilla tähtäillen

pyssyllään yöllistä nyyhkyttäjää. Isäntä näet on paikkakunnan

valkoisten päämiehiä, paikallinen demokratian nurkkapylväs,

harjaantunut monimurhaaja.

"Perkeleen bolsheviki" hätkähtää ja vastaa sitten vaivoin:

-- Kotiini tulin.

-- Kotiisi tulit? Valetta: tässä töllissä ei ensiksikään ole kenenkään

koti ja toiseksi en tunne sinua.

-- Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne

syntynyt ja kasvanut.

-- Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta

tuntevatko nämä vieraan.

Eivät tunne.

-- Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään

ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit

hänen poikansa.

-- Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut

vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan

siellä.

-- _Valkoinen kulttuuri!_ Kyllä minä annan sinulle valkoista

kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen

perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.

Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään

kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.

Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois

mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:

-- Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!

Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään

nalkuttelee nyreänä.

Menehtyneenä retkahtaa matkamies pitkin pituuttaan kylmälle

kynnykselle.

Hämärtyneisiin silmiin loistaa joitakin yksinäisiä tähtiä. Kaukana,

kaukana loistavat. Saavuttamattomissa kuin kodittoman kotiliesi,

määrättömän määränpää.

Uneksii puoleksi tajuttomana onnellisesta elämästä, missä

työläiselläkin olisi koti ja omaiset ja missä häntä ei uhkaisi

sivistyksen vaalijain väkivaha. Herää vielä tuskaisen tuokion

kokeakseen helvettiä, johon työläinen todellisuudessa oli tuomittu

maassa, missä valkoiset verimiehet keltaisten veijarien avulla

vallitsivat, maassa, missä yksi pohjavirtain vyöry oli laantunut ja

toinen vasta alussaan vavahteli.

Heräsi -- uudelleen iäksi uinahtaakseen.

"Perkeleen bolsheviki!" -- korjasi luunsa.

Suuri rikos · 第 12 / 22 题