Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.
-- Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.
Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa,
tuskaisina -- niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.
Minne? Pois. Pois.
Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.
Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta
pois kuitenkin. Parasta varoa.
Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan
kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut -- kranaatit olivat jo
monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on
kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin
tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava
turvaan.
Kumpa ei vain olisi myöhäistä!
Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä
kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi
alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan
olevansa äitinsä lämpöisellä povella.
Sitten pois.
Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.
Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain
joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa
eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman
intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla:
pakoon!
Tulee vastaan joitakin yksilöitä.
-- Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne
sielläkin.
Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!
Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.
Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.
Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa
valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta
joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa
yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota,
yltympäri kiertää -- valkoisten ketju.
Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat
kuularuiskujaan.
Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen
kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen;
nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää
suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten
kuulien lävistämänä.
Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. -- Antaudumme!
Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien
miesten, naisten ja lasten puolesta.
Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät
korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.
Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä.
_Oikeassa_ sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat
saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on
murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: _valkoista
murhaa_.
Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta,
ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus,
lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.
-- Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän
kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin
ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin
rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu
luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin:
herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia -- parempia
ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: _mahdotonta_.
Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin
komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet
rätistä.
Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa
vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun
rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee
äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu
hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.
Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt
kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa:
satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit -- kansanopistojen,
seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.
Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä --
sylilapsen.
Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin
käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta
yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.
Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu
nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.
Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset,
seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut -- koko
sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan:
alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat
herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet
ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.
Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion
ja Gallenin Suomi -- ja keitä ne kaikki ovat -- siinä nyt esittää
katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan,
mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. -- -- --
Ryöstämättä on enää -- sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu
valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne
hajuhousu.
-- Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.
Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.
Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen
ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.
Mutta käykö tekeminen vastarintaa valkoisen Suomen laillisille
puolustajille?
Kohoo körttiläisen rautakanta ja jymähtää raskaana sylilapsen pienen
pieneen päähän.
Kääpiöpunikki lakkaa taistelemasta laillista esivaltaa vastaan, ja
Pohjanmaan rehtiydestään kuulu talonpoika sieppaa sotasaaliinsa,
rintalapsen ainoan vaatekappaleen: villahuivin.
Mikä soma tuliainen siskolle tai morsiamelle rintamalta. Mikä
eittämätön sankaruuden todistuskappale.
Se on kyllä veren ryvettämä -- äidin ja sylilapsen veren --, mutta
ainahan ne tahrat lähtevät.
Pappi siistii sielun ja pyykkäri vaatekappaleet, niin sitkeästi kuin
veriläiskät juuttuvatkin kiinni. Taikka sanotaan juuttuvan -- pahemmin
kuin mitkään muut tahrat.