Sitten hän alkoi ajatella.
Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat
järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes
ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut
vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja
kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka
hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä
joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen
edessään: _kymmenen_. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa
tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei _se_
sentään sattunut hänelle -- hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei
hän olisi mitenkään jaksanut --. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli,
että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt
selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja
riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli
valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava
pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!
Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis
todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään
tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti
liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä
olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten
hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin
kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään
tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen
perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella.
Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha,
kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut
valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.
Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien
kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli
lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja
yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli
iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten
manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten
pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä
omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen.
Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan
vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin
olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut
valkoiset.
-- Mars mars!
Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä
kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli
tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten
ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee
perille --.
Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle -- edellisenä päivänä
ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt
tarvinnut rasittaa itseään sillä -- puhkesi muudan nuori, hirveän nuori
ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:
-- Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei!
Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme
sotavankeja. Eihän meitä saisi -- -- --
Alkoi jatkaa mutta purskahtikin -- nauruun. Nauroi kimakasti,
sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.
Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta
siitä ei tullut sen valmiimpaa. "-- -- -- joka olet taivaassa.
Pyhitetty -- -- --". Sitten takertui kieli.
Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo
jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren
hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.
Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe
yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:
-- Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit,
älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut
rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä
_täytyy_ olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian
puolesta on aina täytynyt kuolla, _ai-na!_ Haudoille, raunioille on
uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva
nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön!
Eläköön siis -- -- --.
Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian
aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista
marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.
Kunnes _hän_ nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita
yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona
dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.
Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä
tauonnut. Keväthämärä aamuyö.
Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.
Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä,
hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea
puoli tuntui vahingoittumattomalta.
Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon
vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä
itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä
vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että
tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta,
tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä
suolia.
Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan
partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni
mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.
Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.
Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija,
valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana
hoiperrellen.
Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta
kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.