Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina
katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului
keskeytymätöntä ulvontaa.
Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva
eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja
jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui
ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain
läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen
kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:
-- Perrkele!
Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.
Mutta _aivan_ lähellä, aivan kuin _hänen_ omasta, jonkin painon alla
puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja
kolmas -- väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia.
Kunnes lakkasivat. Viimeinen -- yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen
voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin
vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei
ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että
jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman
ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin
paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni
pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää,
missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen
valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui
vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen,
silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui
tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.
Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva
kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi
silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.
Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän
_uskalsi_ ymmärtää missä hän oli.
Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan
sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen
korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:
-- Ruumiskasassa!
Ruumiskasassa, -- tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan,
turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.
Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta
huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei
nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.
Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.
Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman
ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli
vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten
äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi
pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.