Armas heräsi silmiään räpytellen suuressa sairassalissa. Sähkövalo
huikaisi silmiä, ja sieramia kutkutti eetterin, jodoformin ja lysoolin
katku -- sairaalahaju.
Viereisessä vuoteessa heittelehti muudan kuumepotilas, ja jostakin
kauimmaisesta kuului heikkoa vaikerrusta.
Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai
osanoton tunteita -- tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että
kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput,
pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse -- heikkona,
avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa -- merkillistä!
Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan
juolahti jokin ajatus kodista.
-- Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi,
ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat -- tuttuja äsken
elettyjä latuja.
Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä
oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.
-- Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten
sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä
sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä
jätetään "talo" kylmille.
Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi
vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt
hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin
puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä.
Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka
kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli
kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.
Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa
hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset
olisivat pysytelleet poissa -- olihan sitä työssäkin tehtävä
suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä
olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun _kerran_ piti tehdä jotakin
itsensä köyhän kansankin hyväksi?
Eikähän sitä äiditkään _niin_ ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi.
Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.
Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".
Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen
sotauransa.
Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin -- tulilinjoilla oli _niin_
nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä,
ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt
nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja
sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään
mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin
pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä -- kun
sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes
vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat
hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta
seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua
taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä
sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat,
jalka oli katkaistava.
Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen
kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista
kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen
suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän
epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt
suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen
iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä,
sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta
valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.
Mitä suurempaa, ihanampaa
elo ihmislapselle suo
kuin onnen: _kaikkensa antaa_,
kera kaikkein kun uutta luo?
Niin... Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän
kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen
sairaalaan.
Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja
paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon
muita punasotilaita hoitoonsa -- näyttäneet, että he ainakin
laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit
olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin
Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla,
aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa,
mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon
suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen,
herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle -- punasotilaalle,
joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.
Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika
hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja
väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa
elämiään merkillisiä seikkoja.
Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä
määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin
herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.
Mutta siitä pääsi hän pian selville.
Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja
kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin:
työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin
aseettomia, tapettaisiin kaikki...
Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat
entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei
ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään -- ei enää punaisia
vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne
mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa
oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä
vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?
Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien
tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin
tehnyt mieli kysyä...
Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä -- entistä
niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten
tavallista.
Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen
oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:
-- Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?
Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti,
koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin
nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:
-- Mitäkö tehdään? _Ammutaan!_
Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.
-- Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin
johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen
kuumeista ruumistaan.
Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä
tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän
paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen
päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen
sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen
häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut
sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut
vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin
epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön
verenhimo.
Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin
hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä
käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti:
työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli
työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja
vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat
perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset
hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen
muuttuivat mustimmiksi paheiksi.
Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton
jylhyys, tämä sydämetön kovuus!
-- Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie
tästä kaikesta kauheudesta.
Mutta tehtiinkin toisin.
Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat
vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin
kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.
Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi,
pois vain tieltä!
Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä
viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin,
siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä
kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat
Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska
typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun.
Juna vihelsi, nytki, lähti.
Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden
matkalla -- muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen
toveriensa vaikeroidessa -- vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä
kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui
pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan
lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.
Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille
ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita
"pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää
pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu
työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren
proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa
sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen
esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman
petomaisuuden ristillä.
Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille
tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään
pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen
piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.