Ja aamulla varhain kompuroi hän ylös. Puki pimeässä vaateriekaleet
päälleen, kuhki tovin ja lähti sitten hiihtelemään kohti läheistä
kaupunkia, mitä seudun työläisten oli määrä puolustaa. Hiihteli kireänä
pakkasaamuna viuhuvan viiman purressa vaillinaisen vaatekerran läpi
nälän riuduttamaa ruumista ja saamatta lähtiessään lämmitteeksi muuta
kuin eukon yksikantaisen hyvästelyn:
-- Ja sano nyt niille muille meidän kylän miehille, etteivät pelaa
sikaa, ja tule sitten takaisin, kun olette antaneet lahtareille kalliin
ajan lisäystä.
Tuli kaupunkiin ihan yhdennellätoista hetkellä, sillä jo matkan päähän
kuuli hän kiivasta kivääriammuntaa, ja päästyään perille sai hän
kuulla, että ne jo oikeastaan kolmelta taholta piirittivät sitä, että
kaikki miehet oli jo komennettu ja että kaikki kiväärit oli jo jaettu,
niin ettei hänelle enää voitu antaa mitään.
-- Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä.
Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan?
tutkasi hyvillään.
-- Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.
Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli
marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.
Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli
joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat
kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin
kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli
oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella
rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta
ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset
mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja
joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi
harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen
tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.
Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi
kävi käynti.
-- Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta
tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.
Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari
punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman
puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille
viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen
verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat
kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana,
sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire,
Työläishenki oli _kerrankin_ kurssissaan.
Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä
alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla.
Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt
missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja
kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti
pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin
kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan
näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä
eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat
haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei
ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti
vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös
punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä
eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia
haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja
valkoisten ketju tuntui lähestyvän.
Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt
raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla
särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin
kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia,
kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta.
Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät
lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain
silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös
valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta
hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten
vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli
punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai -- hankea
vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä
syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan
lyyhistynyt.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin
naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia
tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi
ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi
kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi
muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä
hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas
langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata
haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko
asian.
Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi
sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse,
koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat
vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain
reippaasti eteenpäin. _Sehän kuului hänen virkaansa_.
Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä.
Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt
naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän
kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan
juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli
tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne --
lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä
näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut.
Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä,
suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja
nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin,
ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä
lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli -- valkoisia,
koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin
haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa
kaikkia.
Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein
kuumennettiin maitotilkka -- ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui
siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin
taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka
sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella
_viimeiseen veripisaraan_ isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä
ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia
kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.
Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun
huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui
nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten
sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli
"houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt
rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt
nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja
pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt
tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule
unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän
mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt --
siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat
joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin --,
niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti
Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.
Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki
mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:
Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli
kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan
päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa
Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies
nälkäleirille vain: mars!
Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli
lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä
kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää.
Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.
Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta
kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi
remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin
vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri
tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun.
Kuoli.
Sovitti hengellään suuren rikoksensa.
Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä
tapauksessa _se oli ilmeinen_.
Sillä voitaisiinhan lyödä vaikka vetoa, että valkoinen pojan vintiö,
jonka onnettomasti päivänsä päättänyt ystävämme pelasti, jatkoi
alkamaansa uraa, kun ensi kommelluksestaan pääsi niin vähällä. Oppi
paremmin väistämään vaaraa, pysytteli rintaman selkäpuolella, teki
siellä sankaritekoja päästämällä päiviltä työläisvankeja: sehän oli
ihan vaaratonta. Sai sitten vapaudenristin. Se kannusti uusiin
urotekoihin. Meni Viroon. Suoritti hirmutöitä ja palasi takaisin
mukanaan vaununlasti ryöstösaalista. Auttoi sitten sorrettua Karjalan
kansaa jaloilleen: murhasi ja ryösti. Kunnes kommunistisoturi katkaisi
kantimet. Päästi päiviltä valkoisen ihannenuorukaistyypin.
Mannerheim-kultapojan: monimurhaajan ja varkaan.
Jolloin tolkuttoman sahalaistoverimme tekemä suuri rikos vasta tuli
lopullisesti hyvitetyksi. Mutta hyvä kun kerrankin.