I.

Kerrankin!

Kulmalassa olivat kakarat tavalliseen tapaansa kirkuneet kuin kaijakat.

Ne olivatkin aina äänessä. Päivisin se nyt vielä meni joinkin. Mutta

iltaisin -- ja niin pitkiä kuin illat olivat, kun ei ollut

minkäänlaista valonkeinoa, ei niin minkäänlaista: kahden kolmen ajoissa

"päivällä" alkoi pimetä ja sitä kesti sitten yhdeksään asti aamulla:

kahdeksantoista tuntia yhtämittaista pimeyttä, yhtämittaista

kyyröttelyä --, niin oliko sitten ihme, jos lasten ärinä kävi

kiusottavaksi. Se on muutenkin niin ikävää. Saatikka sitten kun

tiesi mistä niiden levottomuus johtui: ruuan puutteesta, leivän

puutteesta, valon puutteesta, kaiken puutteesta. Ja se oli sitäkin

tuskastuttavampaa, kun itsekin oli niin ärtyinen ja herkkä kaikelle.

Nälkäinen ruumis värähti jännitettynä kalvona pienimmästäkin

risahduksesta. Mitä sitten sellaisesta yhtämittaisesta kirkunasta.

Telmisivät edes, kuten ennen. Mutta ei: lasten energia näytti enää

jaksavan ilmetä vain vaikerruksena mutta sinä sen itsepintaisempana. Ja

mitä apua siitä sitten oli? Ei niin kerrassaan mitään. Kuluttivat

siihen vain loppujakin voimiaan.

Vaikka eihän tässä ollut apua mistään muustakaan. Oli perin perästäkin

tullut perimmäinen seinä eteen. Tähän astihan sitä sentään oli tultu

toimeen joinkin -- niin Kulmalassa kuin muissakin sahayhteiskunnan

mökeissä. Sahasta kyllä ei ollut enää vuosiin ollut mitään taikaa. Koko

tuo valtava laitos äänettömine törröttävine suojineen, savupiippuineen

ja kymmenien miljoonien arvoisine varastoineen näytti pystyvän enää

ylläpitämään vain herransa. Näiden loistoauton huohotus olikin ainoa

elonmerkki tuosta valtaisasta laitoksesta. Mutta työväki. Sen se oli jo

vuosia sitten ripoittanut jumalan tuuleen kuin -- sahajauhon. Työväki

oli saanut luvan katsoa itse eteensä. Työväen oli täytynyt yrittää

katsoa eteensä. Ja työväki meni Muurmanskilta, Viaporista ja Moskovan

takaa hakemaan leipää nälkäisten kakarain suuhun, ja palasi takaisin

ryysyisenä, täisenä ja tautisena. No, joka oli kestänyt, joka oli

sietänyt, joka oli jaksanut puskea oikein pirusti, hänellä oli joku

määrä rupliakin, mutta niillä ei tehnyt mitään. Ei rahallakaan saanut

ruokaa muut kuin sahan herrat. Ne jaksoivat maksaa enemmän.

Kunnes nyt oli mennyt kerrassaan kaikki tiet tukkoon. Niin Kulmalassa

kuin muissakin mökeissä. Mutta varsinkin Kulmalassa.

Kulmala näet ei ollut mikään erin miehekäs mies. Kyllä hän työtä puski

siinä kuin toinenkin. Vieläpä piti aivan luonnollisena, että työväen

oli pidettävä yhteiskuntaa yllä ja huolehdittava, ettei sahan herrain

tarvinnut kävellä eikä kokea muutakaan harmia. Mutta se oli surkeampaa,

ettei hänen päähänsä mahtunut mitään muuta. Niinkuin nyt että pitäisi

sitä työväelläkin sentään olla varmuus edes jokapäiväisestä leivästä,

vaikkapa nyt ei haviteltaisikaan loistoautoja. Ja siitä johtui, että

hän oli koko ikänsä saanut olla kaikkein huonoimmalla puolella. Ne

pienemmät edun rippeet, joita hän joskus olisi voinut tavoitella, ne

tietysti sieppasi aina toimekkaampi. Säännöllisissä oloissa meni kaikki

sentään edes niin ja näin: tunsi nahoissaan mihin ei kyennyt. Mutta

annas kun tuli esim. työtaistelu. Silloin hän oli kerrassaan

tuuliajolla. Herra jesta, sehän oli ihan tavatonta. Miksei, kyllähän

työväki oli oikeassa, eihän sitä lisäpalkka ja lyhempi työaika pahaa

tekisi, mutta eihän sitä sentään niin pitäisi. Lakko, pelkkä sen

ajatteleminenkin ihan pyörrytti päätä. Eihän työväen toki sopinut mennä

niin pitkälle. Puhua kauniisti ja tuoda edes, että niin ja niin on

asianlaita, herra inspehtööri. Ja jos se ei auta, niin -- se ei auta.

Siinä kaikki. Siinä Kulmalan luokkakatkismus. Ja mene ja tiedä: ilman

muijaansa hän kukaties olisi joutunut vaikka lakkopetturiksi. No, miksi

panetella. Ehkäpä ei. Mutta varmaa vain on, että eukko se monesti

oikealla hetkellä tyrkkäsi.

Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei

hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut,

ei niin hiventäkään.

Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän

verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime

aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat

suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan

sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti.

Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan

hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille

lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta

tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa

koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa

pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin,

jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään,

mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta

luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.

Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan

riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit.

Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain

joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen

visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka

useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa -- kuka sitten

antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille.

Jäi jäljelle vain nämä akanat ja -- Kulmala, saamaton ystävämme. Muut

liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja -- ja kuka sitä

enää kieltää --, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä

ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä

samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli

sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo

sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla

puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän

vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee

ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin

maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla,

Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset

ja taudit -- kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat

ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin,

ettei milloinkaan ennen; -- työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä

mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin

ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa

suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi,

ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino:

_väkivalta_ ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei

siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät

heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten

supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; --

niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi

ollut enemmän _tätä_ ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu

voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi

ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne

kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.

Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.

Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu

nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista -- edes

uneksivat.

Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten

maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei

päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta

puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo

jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta

muijan mielestä ei oltu edes kajottu _pääasiaan_. Makasi harrittaen

apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain

viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.

Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi

miestään kylkeen ja tokaisi:

-- Jokos nukut?

No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos

olisi nukuksissa -- sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan

hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora,

niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin

ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken -- kuten

tavallista -- ja kiusaantuneena melkein ärähti:

-- Enhän minä tässä.

-- Niin, sitä minä vaan, että mitäs sinä ajattelet: meinaatko _sinä_

jäädä kotiin?

Ja siinä se sitten oli mitä Kulmala oli pelännyt kuin ruttoa. Tietysti,

tietysti se muija nyt sorkkimaan, että _hänenkin_ muka. Ähisi. Mutta

sitten yhtäkkiä ilahtui. Tuli mieleen "rauhallinen kehitys", josta oli

kuullut erään hänen laillaan kotiin jääneen veitikan suurella ponnella

puhuneen. Sanoi sen takia:

-- Tiedä siitä aseellisesta toiminnasta. Minä olen niitä rauhallisen

kehityksen miehiä.

Sanoi, mutta onnettoman vaisusti: täytyihän muijan korvan eroittaa

siinä falskin soinnun, ja sitä paitsi ymmärsi hän jo sanoessaan, että

kelpasi sitä nyt eukon haukata siihen kiinni. Veti tolkuttomana

peitonriekaleen korvilleen ja rukoili jumalaa muitta mutkitta

uuvuttamaan muijan uneen. Mutta eihän köyhää jumalakaan kuule.

-- Kyllä se rauhallinen kehitys tiettään, intti vaimo. Tässä on nyt

meillä rauhallista kehitystä enemmän kuin kylliksi. Tässä me itse

kääntelemme nälkäisinä kylkeämme ja lapsia taas käy yhä vaikeammaksi

petkuttaa uneen huomispäivän olemattomalla suunavauksella, eikä sen

lisäksi ole edes pienintäkään ansion eikä leivän toivoa mistään. Näin

on nyt, mitä sitten, kun lahtarit pääsevät tekemään selvän: silloin on

meillä ja muilla edessä kerrassaan haudan rauha.

-- Hautaan sitä pääsee tappelussakin, järkeili Kulmala peiton alta.

-- Aivan oikein, mutta silloin ei sinne kompuroi ehdon tahdon.

Mitäs Kulmala siihen? Tiesihän hän itsekin olevansa suuri kekkuli.

Mutta vaikka hän olikin sellainen tuontuonanen, oli hänellä kuitenkin

eräänlaista kunniantuntoa. Hän oli kautta aikojen kärsinyt siitä, että

perheellä oli niin huonosti, että vaimo ja lapset kävivät niin kehnosti

puettuina ja kärsivät puutetta. Peijakastako hän itsestään, mutta

perhe, mutta vaimo, ja vielä sellainen topakka ja viisas vaimo.

Kerrankos oli kuuma katkeruuden kyynel vaivihkaa kihonnut tämän takia

hänen silmiinsä, kerrankos hän oli manannut itsensä maan alle, itsensä,

mutta ei riistojärjestelmää, ei riistäjiä. Ja tämä kunniantunto se

taaskin heräsi -- olihan vaimo oikeassa: eihän ollut tällaisesta

"rauhallisesta kehityksestä" minnekään. Tällainen kehitys vei

kerrassaan päin mäntyä. Kävi sen takia käsiksi itse asian ytimeen:

-- Minusta ei ole tappelijaksi.

-- Kyllä hätänsä edestä loikasee. Eiväthän ne muutkaan mitään

sotamiehiä ole.

-- Mutta niillä on kurssia.

Ja siihen ei vaimolla taas ollut mitään lisättävää. Mutta sitten

hoksasi:

-- Mene punaiseenristiin! Olethan siten edes mukana. Mutta tämä

tällainen ei vetele. Ei passaa, että sinä venyt täällä kotona, kun

_miehet_ panevat nahkansa alttiiksi sinunkin puolestasi. Mene

punaiseenristiin!

Ja kuinka ollakaan: itse Kulmalallekin alkoi seljetä mikä vaimolle heti

paikalla.

-- Niin, onhan se niin, että jos tämmöinen alempi kansa jotakin meinaa,

niin täytyy kaikkien olla yksistä puolin, niinkuin herrainkin, ja vielä

suuremmallakin syyllä: nämähän olivat lukeneita ja oppineita, näillä

oli rahaa ja vehkeitä, osasivat kaikki konstit, hätäkös niiden oli

yrittää tehdä köyhemmästä kansasta hamppua. Mutta ei se ollut vielä

kirkossa kuulutettu, kunhan minäkin tästä, -- hymähteli Kulmala, ja

hänen tuli pitkästä aikaa oikein hyvä olla. Tiesi kerrankin ihan

tarkalleen mitä piti tehdä, pääsi tasapainoon oman itsensä kanssa,

kunnioitti itseään, ja -- kunnioitti vaimoaan, joka oli niin

jumalattoman ymmärtäväinen.

Ja ennenkun hän hoksasikaan, oli hän vaipunut mitä sikeimpään uneen.

Rauhallinen omatunto näet -- se se vasta pielus on, parempi kuin

untuvapatja, jolla murhavaistojen raiteilta suistama kylläinen kuhnuri

unettomana väänteleiksen.