"Kutsuttakoon hänet siis", sanoi tuomari juhlallisesti. "Kutsuttakoon
Solomon Notredame asetettavaksi vastakkain syytetyn kanssa."
Määräys herätti yleistä kohua, uteliasta ja jännittynyttä
liikehtimistä. Lehtereille ahtautuneet nojasivat eteenpäin, nähdäkseen
paremmin, huoneen perällä istujat nousivat seisaalle. Madame, huulet
avoinna ja nopeasti hengittäen — madame, kaiken huomion keskus —
tuijotti koko sielunvoimansa pinnistäen ovea kohti, jota hän näki
muiden pitävän silmällä. Hänen kohtalonsa riippui tästä miehestä,
joka oli nyt tulossa hänen näkyviinsä. Valehtelisiko tähdistälukija,
syyttääkseen häntä? Vai puhuisiko hän totta, vahvistaen hänen
kertomuksensa — myöntäen hänen tulleen ostamaan lemmenloihtua eikä
myrkkyä? Tokihan hän myrkyn ostamisen kieltäisi? Sitähän vaati hänen
oma etunsa?
Mutta hänen sitä tuskallisesti tuijottaessaan sulkeutui hänen
pettymyksekseen jälleen ovi, joka jo oli avattu raolleen. Samassa
syntyi hänen ympärillään yleistä liikettä ja kahinaa, kaikkialla
suojamassa noustiin seisomaan. Ihmeissään, melkein kärsimättömänä, hän
kääntyi tuomareihin päin ja huomasi heidänkin nousseen. Sitte hän näki
heidän takanaan olevasta ovesta kuuden herrasmiehen astuvan sisälle
ja värikkäillä loistoasuillaan kirkastavan kolkkoa tuomion paikkaa.
Ensimäinen oli kuningas.
Ludvig oli silloin noin viidenneljättä vanha — tummaverinen, kelmeä
mies, yllään musta puku, jonka leveälieriseen hattuun oli kiinnitetty
kallisarvoisella timantilla valkoinen sulkatöyhtö. Hänellä oli
kädessään kävelykeppi, ja hän tervehti tuomareita tullessaan. Kolme
herrasmiestä — kaksi jokseenkin kuninkaan ikäistä, kolmas noin
kuudenkymmenen vanha vanttera, soturin näköinen mies — saattoi
häntä ja istuutui kuninkaalle varatun, kunniakatoksella peitetyn
istuimen taakse. Viides tulija astui tuomarien taitse istuimen
luo, joka oli heidän vasemmallaan; hänellä oli yllään turkiksilla
reunustettu punainen kauhtana ja päässään punainen pieni lakki. Hän oli
keskimittainen ja hipiältään vaalea, hänellä oli terävät italialaiset
kasvonpiirteet ja, kirkkaat läpitunkevat silmät. Tuossa kaikessa ei
ollut mitään merkillistä. Mutta hänellä oli myöskin sysimustat viikset
ja poskitupsut sekä maidonvalkea tukka, ja tämä vastakohta teki hänet
tunnettavaksi kaikkialla. Hän oli Armand Jean du Plessis, herttua ja
kardinaali Richelieu, soturi, pappi ja näytelmäseppo sekä kuudentoista
vuoden aikana Ranskan valtias.
Madame katsoi heihin pamppailevin sydämin; väkisinkin heräsi hänen
mielessään huimia toiveita. Mutta, voi taivas, kuinka kylmäkiskoisesti
he silmäsivätkään häntä! Heidän järkkymättömässä tuijotuksessaan näkyi
pelkkää uteliaisuutta, välinpitämättömyyttä, halveksimista! Voi, he
olivat tulleet sitä varten! He olivat tulleet tähystelemään. Tämä
oli heidän joulunviettoaan — numerona joulukarkeloissa. Ja hän — hän
oli tuomittavaksi joutunut nainen, myrkyttäjätär, kehno hylkiö, joka
oli alistettava kuulusteluun, kidutettava ja laahattava häpeälliseen
kuolemaan!
Kuningas puheli hetkisen tuomarien kanssa. Sitte hän jälleen istuutui.
Presidentti antoi merkin, ja ovenvartija huusi kaikuvalla äänellä:
"Solomon Notredame! Tulkoon Solomon Notredame esille!"