X.

Kaksi todistajaa.

Madame de Vidoche kuuli nimen ja reipastausi jälleen, kääntyen ovea

kohti kuten muutkin ja odottaen kuivin huulin ja kuumeisin silmin

miestä, jonka piti pelastaa hänet — pelastaa kuninkaan ja hovin

uhallakin. Eikö hän milloinkaan tule? Ovi oli auki, pysyi auki! Hän

näki sen läpi käytävän alastomat seinät ja tomuttuneen laen ja kuuli

syvässä hiljaisuudessa laahustavien askeleitten tömistystä. Vähitellen

melu kävi äänekkäämmäksi, vaikka se vielä oli niin etäinen, että

oikeussalissa, missä jokainen odotti äärimäisilleen jännittyneenä,

kuului vähäisinkin hisahdus, hiljaisinkin kuiskaus. Kun ovenvartija

jälleen huusi: "Solomon Notredame esille!" vilkaisi useakin häneen

vihaisesti. Hän häiritsi heidän odotustaan.

Haa! viimeinkin! Mutta he kantoivat häntä. Madame värähti nähdessään

neljän miehen tulevan vitkallisesti pitkin käytävää, kantaen tuolia

välissään. Ovella he kompastuivat ja pysähtyivät, jotta hän sai aikaa

ajatella. Miestä oli siis kidutettu, ja hän ei kyennyt kävelemään; sen

olisi voinut arvatakin. Madamen ennestään valkoiset posket kävivät

harmahtaviksi, ja hän kouraisi lujemmin aidakkeen laitaa.

He toivat hänet hitaasti alas kolme porrasaskelmaa ja pitkin kaitaa

käytävää häntä kohti. Kantajat olivat katsojan tiellä, mutta piankin

hän näki miehen pään suhteen jotain kummallista. Heidän laskiessaan

hänet alas, kolmen askeleen päähän, hän näki mitä se oli. Miehen kasvot

oli peitetty. Hänen päänsä yli oli heitetty irrallinen vaate, ja hän

nojautui omituisesti eteenpäin.

Mitä se merkitsi? Syytetty alkoi vapista, tähystäen häntä epämääräisin

aavistuksin. Ja Notredame ei liikahtanutkaan.

Presidentin juhlallinen ääni keskeytti äkkiä hiljaisuuden. "Madame",

hän sanoi, mutta syytetystä tuntui ääni tulevan kovin kaukaa, "tässä

on todistajanne. Te pyysitte häntä saapuville, ja oikeus suostui

siihen siinä toivossa, että tämä saattaa olla säälivämpi tapa

taivuttamiseksenne tunnustamaan rikoksenne. Mutta minä varoitan teitä,

että hän ei todista teidän puolestanne, vaan teitä vastaan. Hän on

tunnustanut."

Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa

palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.

"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.

Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"

Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan,

huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli

menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa

melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.

"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni

oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen

rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä

uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton

nainen, katsokaa rikoskumppanianne."

Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä

ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten

kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti,

monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin.

Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä

voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa

silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät

kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä

heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut

näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä

kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet

hirmustuksella.

Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman

kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena,

paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen

kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista

tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut.

Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.

Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle

vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä!

Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui

pyörtyneenä lattialle.

Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja

likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet

alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan

muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki

sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä

ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki

silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta

omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen

asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.

Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa

kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän

silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen

taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen

piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja

hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.

Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän,

että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä

ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että

kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja

yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan,

joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo

hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen

sanovan. "Niin."

"Ja kuinka pitkä aika kului ennen kuin madame de Vidoche tuli?" kysyi

presidentti, nähtävästi pitkittäen kuulustelua, jonka alkuosasta

syytetty ei tiennyt mitään.

"Puolisen tuntia", vastasi poika lujasti ja rohkeasti,

"Olet varma siitä, että hän pyysi nimenomaan myrkkyä?"

"Varma olen."

"Ja madame?"

"Lemmenjauhetta."

"Kuulit molemmat keskustelut?"

"Molemmat."

"Olet varma Vidochen ja tuon miehen tekemästä sopimuksesta, josta olet

meille kertonut? Että myrkky annettaisiin madamelle lemmenjauheena?

Että hänen piti nauttia se itse?"

"Niin."

"Ja sinä juoksit madame de Vidochen perässä ja sanoit hänelle, että

juoma olikin annettava hänen miehelleen?"

"Niin."

"Myönnätkö siis", pitkitti presidentti hitaasti, "että sinä oikeastaan

surmasitkin hra de Vidochen?"

Ensi kertaa poika häilyi ja hämmentyi; hän katseli ympärilleen

ikäänkuin etsien pelastuksen mahdollisuutta. Mutta sitä ei ollut, ja

laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen näytti isä Bernard antavan

hänelle urheutta.

"Myönnän", hän vastasi matalalla äänellä.

"Minkätähden?" kysyi presidentti luoden nopean katseen virkaveljiinsä.

Hän puhui keskellä vastustamatonta mielenkiinnon sorinaa. Juttu oli

kerrottu kertaalleen, mutta sitä kannatti kuulla toistamiseen.

"Sentähden että — kuulin hänen suunnittelevan vaimonsa kuolemaa — ja

minä pidin sitä oikeana", sopersi poika kauhuisin katsein. "Tahdoin

pelastaa madamen. Minä en tiennyt. En ajatellut."

Presidentti katsoi kuninkaaseen päin, mutta äkkiä tuli odottamattomalta

taholta keskeytys. Madame nousi vapisten jaloilleen ja seisoi pidellen

kiinni edessään olevasta aidakkeesta. Hänen silmänsä välkkyivät

kyynelten läpi. Vieressä seisova nainen tahtoi pidättää häntä, mutta

hän ei antanut hallita itseään. "Mitä tämä on?" hän huohotti. "Sanooko

hän, että mieheni oli — siellä?"

"Kyllä, madame, niin hän kertoo", vastasi presidentti suopeasti.

"Ja että hän tuli ostamaan myrkkyä — minua varten?"

"Niin hän sanoo, madame."

Syytetty katsoi häneen tovin sekavasti, vaipui sitte takaisin ja

alkoi nyyhkyttää. Hän oli kokenut niin monia mielenliikutuksia;

rakkaus ja kuolema, häpeä ja pelko olivat niin vaihdellen pitäneet

ilvettänsä hänelle niinä päivinä, että hän ei kyennyt tuntemaan

mitään täydellisesti nyt, ei suloista eikä katkeraa. Niinkuin elämän

ja toivon kajastus oli jättänyt hänet pikemmin huumaantuneeksi kuin

kiitolliseksi, samaten tämä pisto, joka olisi vähää aikaisemmin

lävistänyt hänen sydämensä, vain nirhasi häntä nyt. Jälkeenpäin saattoi

tulla kiitollisuus ja tuska — ja parannus. Mutta täällä kaikkien näiden

ihmisten nähden, missä hänelle oli tapahtunut niin paljon, hän kykeni

vain nyyhkimään heikosti.

Presidentti kääntyi jälleen kuninkaaseen. Ludvig nyökkäsi, ja puhui

vaivaloisesti ponnistaen, sillä hän änkytti kamalasti. "Kuku—kuka on

tä—tämä poika?" hän sanoi. "Ky—kysykää häneltä."

Tuomari kumarsi ja kääntyi todistajaan. "Nimität itseäsi Jehan

de Baultiksi?" hän sanoi hieman tylysti. Nimi, ja etenkin sen

aatelislisäke, närkästytti häntä.

Poika myönsi.

"Kuka siis olet?"

Jehan avasi suunsa vastatakseen, mutta isä Bernard puuttui puheeseen.

"Kerro hänen majesteetilleen", hän sanoi, "mitä kerroit minulle".

Hetkisen epäröittyään poika totteli, puhuen nopeasti, alla päin

ja tulistunein poskin. Kuitenkin kuului jokainen sana huoneen

hiljaisuudessa. "Minä olen Jehan de Bault", hän lasketti kimeällä

äänellä, "en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista

kartanon herra Perigordin kreivikunnassa —" ja niin edelleen koko sen

omituisen kaavan, jonka olemme jo parikin kertaa kuulleet.

Melkein jokainen kuulija kuunteli häntä epäuskoisen kummastuneesti

ja piti tarinaa temppuilijan laverruksena, vaikka se laverrus oli

uudenlaista, näppärästi keksittyä ja hyvin lausuttua. Pari kolme

rohkeampaa nauroi. Vähänpä oli siinä jutussa ollut naurettavaa tähän

asti. Kuningas liikahteli levottomasti istuimellaan, sanoen: "Pyh!

M—mi—mitä roskaa se—se on? Mi—mitä hän sa—sanoo?"

Presidentti rypisti kulmiansa, ja omaksuen kantansa kuninkaan sävystä

alkoi hän nuhdella poikaa tuimasti, kun asiaan sekaantui ääni, joka ei

ollut vielä virkkanut sanaakaan, mutta vaiensi heti sekä ylhäiset että

alhaiset. "Se juttu kuulostaa todelta!" sanoi kardinaali sävyisästi.

"Mutta Perigordissa ei ole mitään Bault-sukua, vai kuinka?"

"Hänen majesteettinsa luvalla sanoen, ei!" vastasi reipas, karhea ääni,

ja samassa se vanhanpuoleinen soturi, joka oli saapunut kuninkaan

kanssa, siirrähti askeleella herransa istuimen sivulle. "Minä olen

Perigordista kotoisin ja tiedän, teidän ylhäisyytenne", hän jatkoi.

"Vielä enemmänkin. Kaksi kuukautta takaperin näin tämän pojan — tunnen

hänet nyt — Fécampin markkinoilla. Hän oli silloin toiseen tapaan

puettu, mutta juttu hänellä oli sama, paitsi että hän ei maininnut

Perigordia."

"J—jo—joku on opettanut sen hänelle", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne on epäilemättä oikeassa", vastasi presidentti

nöyrästi. Sitte hän kääntyi poikaan: "Puhu, poika — kuka opetti sen

sinulle?"

Mutta Jehan vain pudisti päätänsä ja näytti olevan ymmällä. Viimein hän

ahdistettuna virkahti: "Baultin linnassa Perigordissa."

"Ei ole mitään semmoista paikkaat" huusi hra de Bresly lujasti.

Isä Bernard näytti huolestuneelta. Häntä alkoi kaduttaa, että oli

johtanut lapsen kertomaan tarinansa; hän alkoi peljätä, että siitä

saattoi koitua vahinkoa eikä apua. Kenties hän oli lopultakin ollut

liian herkkäuskoinen. Mutta taaskin puuttui kardinaali puheeseen.

"Onko Perigordissa mitään sukua, joka voi ylpeillä kolmesta marskista,

hra de Bresly?" hän tiedusti ohuella katkonaisella äänellään.

"Ei minun tietääkseni. Monetkin voivat ylpeillä kahdesta."

"Rolandin verestä?"

Hra de Bresly kohautti olkapäitänsä. "Se on yhteistä meille kaikille",

hän sanoi hymyillen.

Suuri kardinaali hymyili myös — vilahdukselta. Sitte hän kumartui

eteenpäin ja tähtäsi poikaan läpitunkevat mustat silmänsä. "Mikä oli

isäsi nimi?" hän kysyi.

Jehan pudisti päätänsä, hervottomasti, surkeasti.

"Missä asuit?"

Sama tulos. Kuningas heittäysi taaksepäin ja mutisi: "Ei kelpaa."

Presidentti liikahteli istuimellaan. Lehtereillä alettiin supattaa.

Mutta kardinaali kohotti kätensä käskevästi. "Osaatko lukea?" hän

tiedusti.

"En", vastasi Jehan hiljaa.

"Entä sukusi vaakuna?" Kardinaali puhui nyt nopeasti, ja hänen kasvonsa

alkoivat käydä tuimiksi. "Se oli portin päällä, oven päällä, tulisijan

otsassa. Ajattele — muistele — mieti. Mikä se oli?"

Tovin tuijotti Jehan häneen hämmentyneenä, luimistellen noiden

terävien silmien tähystyksestä. Sitte pojan kasvot äkkiä sävähtivät

tulipunaisiksi. Hän nosti -kätensä kiihkeästi. "_Or, mount vert!_" hän

huusi innoissaan — ja pysähtyi. Mutta seuraavana hetkenä hän lisäsi

hitaasti, muuttuneella äänellä: "Se oli puu mäellä."

Voitonriemuisesti vilkaisi kardinaali hra de Breslyyn. "No", hän sanoi,

"se kuuluu —"

Soturi nyökkäsi melkein jurosti. "Se on madame de Vidochen", hän

vastasi.

"Ja hänen nimensä oli —"

"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!"

Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni

kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu.

Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se

kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset

katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat

rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät

merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen

kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta

palautumaan.

Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta

kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa

olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt

muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin.

Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon

häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet,

joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika.

Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"

"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas

työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.

"Veli, _sire_", vastasi hra de Bresly.

Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja

häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli,

katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva.

Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän

näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä

vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen

ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan

tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä

sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"

* * * * *

Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä

joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat

saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä

keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden

huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin,

joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan

uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta

hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan

hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu,

jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen

juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä

valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet

Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti

päivässä.

Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa,

hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän

Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin

nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa

avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa,

hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja

kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta

yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin

rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta

kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin

paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.

Vuoden verran oikeudenkäynnin jälkeen kierteli viekassilmäinen mies

Perigueux'n tienoilla, apina olallaan. Hän näki jonkun matkan päässä

maantieltä — kuten hänen kova onnensa osutti — vanhan linnan kohoavan

puiden keskeltä. Paikka näytti lupaavalta, ja hän meni pihalle

esittämään temppujansa palvelijoille. Tovin kuluttua tuli ulos häntä

katsomaan maahovin isäntä, nuori poika.

Enempää ei ole tarvis mainita, paitsi että tuntia myöhemmin

puolialaston liejukasvien ryvettämä mies ryömi maantielle kolottavin

jäsenin ja laahusti matkoihinsa murhemielin — syytäen suun täydeltä

sadatuksia, ja että sitte Tarasiksi puhuteltu apina vuosikausia

kiusoitteli koiria ja riuhtoi muurinvihreätä ja kisaili mielinmäärin

Martinbaultin suurella eteläisellä pengermällä.