IX.

Oikeuden edessä.

Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa

Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen

uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt

Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen

kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen

joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen

vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin

mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin

vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä

tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä,

Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa.

Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche

oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki.

Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä

joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin

kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että

uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos

hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei

sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin

miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun

viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin

huomatuksi.

Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan

Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään

vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen,

miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä.

Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin

piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään

hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi

— vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä

vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata —

että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi,

epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa,

lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla

vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän

sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta

tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."

Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se

pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti

silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja

penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies?

Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet,

niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen

tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin

nimeä mainittaessa aina välillä.

Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta

myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty

määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja

kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi

aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa

vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli

sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse

kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä

oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia

olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset

vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia,

toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden

ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat

varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.

Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista

Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa

kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen,

mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä

sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus;

tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen

hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista

kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä

vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen

tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen

suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen

ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö

vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei

enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut

olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta.

Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät

nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat.

Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien

huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin

johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä

kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin

saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien

ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan.

Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei

kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä,

satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa

hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää

nainen.

Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä

muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin

hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta

muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet

tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja

kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle

tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua,

pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki

hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut —

puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä

kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.

Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden

miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa

haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli

ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa,

keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos

puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua

eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli

kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli

kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä

katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän

ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin

epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat

silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä

himmenivät, hän painui kokoon.

Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.

Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää

syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai

mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti

tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa

suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin

katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän

kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.

"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche,

nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.

"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen

vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.

"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten.

"Tahdon hänet tuotavaksi tänne."

"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"

"Niin."

"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"

"Niin."

"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari

nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä.

"Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen

jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä

lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi

kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa,

vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos

toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne

tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa

parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."

Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta,

jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten

presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty

oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman

läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin

haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn

läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet

vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä,

tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät

olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut

ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.

Mutta naisissa on sitkeyttä, joka kärsimysten hetkinä verrattomasti

voittaa miesten kestävyyden. Suunnattomalla ponnistuksella madame pääsi

tointumaan. Hän vastasi presidentin alkukysymyksiin heikosti, mutta

selvästi; ja kun hänet johdettiin suoraa päätä kertomaan käynnistään

Notredamen luona, tajusi hän asemansa kyllin hyvin, tehostaakseen

nimenomaan kahta hänelle tärkeätä seikkaa — että hän oli mennyt

ostamaan lemmenjuomaa eikä myrkkyä ja että hän oli ensin saanut

ohjeekseen nauttia sen itse. Jälkimäinen vakuutus teki hätkähdyttävän

vaikutuksen oikeussalissa. Se oli aivan odottamaton. Ja vaikka

yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta piti sitä epätoivoisen naisen rohkeana

keksintönä, myönsivät kaikki, että se lisäsi jutun jännittävyyttä.

Luonnollisesti presidentti piti häntä lujalla näistä vakuutuksista.

Hän yritti sekä suostuttelulla että vastaväitteitä esittämällä saada

syytettyä peräytymään niistä. Mutta tämä ei taipunut, eikä häntä

saatu eksytetyksi kertomaan mitään niiden kanssa ristiriitaista.

Vihdoin presidentti luopui. "Hyvä on, jätämme sen silleen", hän sanoi,

ja niin salavihkaa oli vangin kertomus voittanut myötätuntoa hänen

puolelleen, että suojamassa ihan kuului yleinen huojennuksen humahdus.

"Me siirrymme eteenpäin, jos suvaitsette. Poika, joka saavutti teidät

kadulla ja puheenne mukaan muutti kaikki — kuka hän oli, madame?"

"En tiedä."

"Olitte nähnyt hänet ennen?"

"En."

"Eikö hän ollut avaamassa ovea, kun tulitte Notredamen taloon?"

"Ei."

"Eikä lähtiessännekään?"

"Ei."

"Kuinka siis saatoitte tietää, madame, että hän tuli tuon katalan

henkilön lähettämänä, jonka luona olitte käynyt?"

"Hän sanoi niin."

"Ja tahdotteko te väittää meille", muistutti tuomari, "että pelkästään

tuon tuntemattoman pojan sanasta, saamatta vakuudeksi mitään

tunnussanaa tai valtuuttavaa merkkiä, te jätitte sikseen Notredamen

ohjeitten pääkohdan ja annoitte rohdon miehellenne, sen sijaan että

olisitte sen itse nauttinut?"

"Tahdon."

"Epäilemättänne sen olleen muuta kuin mitä olitte pyytänyt?"

"Niin."

"Madame", virkkoi tuomari verkalleen, "se on uskomatonta". Hän

vilkaisi virkaveljiinsä ikäänkuin kysyäkseen heidän mielipidettään. He

nyökkäsivät. Hän kääntyi jälleen vankiin. "Ettekö tekin huomaa sitä?"

hän sanoi melkein lempeästi.

"En", vastasi madame lujasti. "Se on totta."

"Kuvatkaa se poika, olkaa hyvä."

"Hänellä oli — luullakseni hänellä oli mustat vaatteet", vastasi

syytetty, häilyen ensi kertaa. "Hän näytti noin kahdentoista vanhalta."

"Vai niin", sanoi presidentti; "jatkakaa".

"Hänellä oli — en saanut nähdyksi enempää", mutisi madame heikosti.

"Oli pimeä."

"Ja odotatteko meidän uskovan tätä?" vastasi presidentti kiivastuen,

todella tai näön vuoksi. "Odotatteko meidän uskovan tuollaista juttua?

Tai että te ainoastaan tuon pojan kehoituksesta — pojan, josta te

ette tiennyt mitään, jota te ette kykene kuvaamaan, jota te ette

ollut koskaan ennen nähnyt — että te ainoastaan hänen kehoituksestaan

annoitte rohdon miehellenne ettekä nauttinutkaan sitä itse?"

Syytetty horjahti hiukan, tavaten kiinni aidakkeesta. Oikeussali pyöri

hänen silmissään. Hän näki, kuten tutkija tarkoittikin, asemansa

täydellisen toivottomuuden, kohtalon kietoman verkon lujuuden, oman

voimattomuutensa, avuttomuutensa. Kuitenkin hän pakoittausi tekemään

ponnistuksen. "Olen puhunut totta", hän sanoi särkyneellä äänellä.

"Minä rakastin miestäni."

"Kas vain!" vastasi presidentti ivallisesti. Hän tyynnytti

kädenliikkeellä pikku häiriön, jota ilmeni salin perällä. "Niin,

luonnollisesti. Se kuuluu juttuun, muutoinhan lemmenjuomasta ei olisi

puhettakaan. Mutta ettekö näe, madame", hän jatkoi rypistäen kulmiansa

ja puhuen sellaisella äänenpainolla kuin kuulustellessaan tavallisia

pahantekijöitä, "että kaikki Parisin vaimot voisivat myrkyttää miehensä

ja ilmitullessaan sanoa: 'Se oli lemmenjuomaa', jos te vältätte

rangaistuksen? Ei, ei; meidän tulee saada joku parempi juttu tarjolle."

Syytetty katseli häntä kauhuissaan ja häpeissään. "Minulla ei ole

muuta", hän huusi tuskastuneesti. "Olen puhunut totta. Jollette usko

minua, niin kysykää Notredamelta."

"Te pyysitte äsken ristikuulustelua hänen kanssaan", vastasi

presidentti katsahtaen virkaveljensä, jotka nyökkäsivät. "Haluatteko

sitä vieläkin?"