VIII.

Kainin merkki.

Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun

talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen

perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin

saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä

ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli

nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti

lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen

ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä

pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen

päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.

Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja

varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle.

Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa

yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan

kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, —

juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti.

Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se

tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut,

vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta

terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen

suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa,

ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta

tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä

pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa

rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti

pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.

Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli

esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta

ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi

oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman

mitään omantunnon nuhteita.

Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten

tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja

kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen

kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta

sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt

viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika

tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja

jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta

talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta

miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan,

yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien

ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan,

ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi.

Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien

etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän

oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut.

Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli

tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!

Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja

tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun

äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli

melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen

kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan

korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin

purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut

vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin

hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä

levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin

kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen

ankeuteensa.

Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus

nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten

uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään

uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin

nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.

Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella,

rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti

täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista

katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme

tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin

se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se

maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta

kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli

katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua,

joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen

pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja;

likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti;

"sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin

muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."

Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän

ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "_Morbleu!_" hän

kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"

Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti.

Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin

heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä

hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale

alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat

pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen

ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli

hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli

valju, mykkä, tylsä.

"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen

hänen kasvoihinsa.

"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan

päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen

ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä

näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on.

Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."

"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.

"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand

Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni.

Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen

suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka

päivä löydä tryffeleitä."

"No", kysyivät hänen tyhmemmät kumppaninsa, joiden silmät alkoivat

säihkyä voitonhimosta, "mitä siis, Bec de Lièvre?"

"Jos viemme hänet takaisin kotiinsa, me rehelliset torikantajat, niin

mikseikäs meitä palkittaisi? Mitäs sanotte, veikkoset?"

"Oiva aatos!" sanoi muuan. Samaten toinen. Loput nyökkäsivät. "Kysy

siltä, missä se asuu, ollessaan kotona."

He kysyivät. Mutta Jehan pysyi mykkänä. "Väännä sen käsivartta!" neuvoi

viimeinen puhuja. "Kyllä se pian sanoo. Tai pistä sormesi sen silmään

uudestaan. Helkkarissa, olisikohan se vekara mykkä!" jatkoi mies

tähystäen kummastuneesti pojan älyttömiin kasvoihin ja kiillottomiin

silmiin.

"Kai minä hänelle kielen löydän", vastasi äskeinen tutkistelija

silmäänsä vilkuttaen. "Hei, poikaseni, vastaa nyt ennen kuin sinua

sattuu, vastaatkos? Missä sinä asut?"

Mutta Jehan pysyi vaiti. Roisto kohotti kätensä. Seuraavana hetkenä se

olisi iskenyt, mutta viime tingassa tuli keskeytys. "_Nom de ma mère!_"

huudahti lähistöllä joku kummastuneesti. "Siinähän on minun Jehanini!"

Saalistajista kääntyi kaksi kiukkuisesti häiritsijään, joka oli

keskimittainen ketunsilmäinen mies ja kantoi nälkiintynyttä apinaa

olallaan. "Kuka pyysi sinua puhumaan?" ärähti toinen. "Mene matkoihisi,

miekkonen, tai näverrän sinuun reiän!" huusi toinen.

"Mutta se on minun poikani!" vastasi tulokas, ihan vapisten ilosta ja

ihmetyksestä.

"Se on minun poikani!"

"Sinun poikasi?" huusi Bec de Lièvre halveksivasti. "Sen olet tosiaan

näköinenkin! Kyllä näyttää kuin aterioitsisit kultalautaselta joka

päivä ja käyttäisit pikku herttuaa kantopoikanasi, jo vain! Laputa

siitä, mies; älä yritä peijata meitä, tai sinun käy huonosti!" Ja

vihaisesti muljauttaen hän kääntyi uhriinsa. Mutta vaikka näytösmies

oli arkimus, ei häntä voinut masentaa niin helposti. "Poika se peijaa

teitä!" hän väitti. "Te luulette häntä teikariksi! Mutta hänellä on

vain näytöspukunsa yllään. Hän on ilmassahyppijän apupoika, uskokaa

pois. Hän kierteli tasapainotaiturina minun matkassani kaksi vuotta.

Viime marraskuussa hän karkasi. Jos ette usko minua, niin kysykää

apinalta. Katsokaa, apina tuntee hänet."

Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä

tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun

se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin

inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin

paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta

hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin

olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.

Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä

petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin

otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki,

ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."

Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista

hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on

enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he

alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta

kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.

Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta

ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki

miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.

"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.

Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen",

hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka,

en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka

pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle

rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte

Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä

opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."

"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä

kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."

"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan.

"Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun

tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri

tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä.

Aion aterioida — hänestä!"

"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen

välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun

puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."

"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan

melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "_Bon

appétit!_" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen

osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin

välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.

Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien

sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä

helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä

varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen

vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka

oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä

säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti.

Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän

oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää

kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin

eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä,

jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan

ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.

Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista

tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän

rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän

nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti,

jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja

lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle

koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät

mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.

Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä.

Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän

toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte

hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä

vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut

kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.

Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä

tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat

yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään

ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai

oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot

ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen,

nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli

omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut

pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa

näytösmiehen ullakkokamariin.

Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi

asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili

vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja

sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo

kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan.

Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni

virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"

Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti

ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää

sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."

"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä.

Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät

näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja

jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö,

niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"

"_Diable!_" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka

sitten olettekaan?"

"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.

Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"

Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi

melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan

rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä

ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä

— uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä

Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta

häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden

innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia

mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän

mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään

keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin

ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen,

että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi

hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili

haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa,

missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana

ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.

Tämän miehen ankara ääni se sai näytösmiehen seisahtumaan. Mestari

Viekassilmä häkeltyi. Sitte hän mutisi, että poika oli hänen

apupoikansa, että hänen isännyytensä oli pätevä. Hän sanoi sen jurosti.

"Apupoikasi?" vastasi pappi kulmiansa rypistäen. "Mikä siis olet

miehiäsi?"

"Nuorahyppijä, isä."

"Sitä ajattelinkin. Mutta käyttävätkö temppuilijain pojat hopeanappisia

mustia samettivaatteita?"

"Hänet varastettiin minulta", selitti näytösmies kiihkeästi. Hänellä

oli hyvä omatunto vaatteiden suhteen. "Olen juurikaan saanut hänet

takaisin, isä."

"Kuka hänet varasti? Missä hän on ollut?"

Pappi puhui nopeasti ja melkein kiihtyneesti. Hän tähysti poikaa

tarkoin kaiken aikaa, pidellen häntä käsivarren mitan päässä. "Missä

hän esimerkiksi vietti viime yön?"

Näytösmies levitti kätensä ja kohautti hartioitaan. "Mistä minä

tietäisin?" hän sanoi. "Minä en ollut hänen mukanaan."

"Hänellä on musta tukka ja siniset silmät!"

"Entä sitte?" tuumi Viekassilmä. "Voin vannoa asiani oikeaksi. Poika on

minun."

"Ja minun!" vastasi isä Bernard tarmokkaasti. "Hän on se, jota

kaipasin!" Papin silmät sädehtivät, hänen runkonsa näytti paisuvan

riemusta. "_Deo laus! Deo laus!_" hän lausui niin kaikuvasti, että

kourallinen vetelehtijöitä, jotka olivat kerääntyneet ympärille

tuijottamaan ja värisemään, kavahti taaksepäin säikähtyneenä ja teki

ristinmerkkejä. "Poika kuuluu minulle! Jumala on toimittanut hänet

tielleni tänään yhtä selkeästi kuin olisi enkeli taluttanut minua

kädestä. Ja hän lähtee mukanani, hän lähtee mukanani. Joutavia, mies!"

— näytösmiehelle, joka seisoi yrmeänä hänen edessään — "älä uskallakaan

murjottaa minulle. Poika tulee kanssani, sanon. Tarvitsen häntä

erääseen tarkoitukseen. Voit tulla sinäkin, jos haluat."

"Minne?"

"Châteletiin", vastasi isä Bernard armottomasti naurahtaen. "Et näy

pitävän siitä aatoksesta. Mutta tee miten mielit."

"Te otatte pojan?"

"Suoraa päätä", vastasi pappi.

"_Mon Dieu!_ Mutta ette vain otakkaan!" huudahti näytösmies. Raivostus

hääti hetkeksi pelon. Hän tarttui lapsen käsivarteen. "Hän on minun

poikani! Häntä ei viedä, sen sanon!" huusi hän melkein vaahdoten

vimmasta. "Hän on minun!"

"Epatto! Elukka! Hirtehinen!" jyrisi pappi vastaukseksi. "Käden

käänteessä voisin sinkauttaa sinut viereiselle kadulle. Hellitä,

tai minä — kas, hyvä on itsellesi, että tulet järkiisi. Mene nyt!

Matkoihisi — tai yhdestä ainoasta sanastani rientäisi tähän kymmenenkin

apuria, jotka —"

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä näytösmies peräytyi masentuneena

ja seisoi loitompana väkijoukossa, ilkeyden ja raukkamaisen pelon

taistellessa hänen kasvoillaan. Pappi otti pojan leppeästi syliinsä ja

katseli tätä. Hänen kasvonsa kävivät silloin ihmeellisen lauhkeiksi.

Synkät silmäkulmat silisivät, huulten jäykkä piirre katosi.

"Toimittakaa hiukan vettä"; hän sanoi likeisimmälle miehelle, isolle

tummapintaiselle etelämaalaiselle. "Lapsi on pyörtynyt."

"Suokaa anteeksi, isä", vastasi mies, "hän on kuollut".

Mutta isä Bernard pudisti päätänsä. "Ei, poikani", hän sanoi säveästi;

"Hän, joka johdatti minut tänne tänään, pitää pienokaisen hengissä

hiukan kauvemmin. Jumalan tiet eivät milloinkaan pääty umpikujaan.

Tuokaa vettä. Hän on vain tainnuksissa."