Klytemnestra.
Hän oli tuskin kadonnut, kun poika kiihkeästi kuunnellessaan kuuli
alikerran ison ulko-oven paiskautuvan auki ja vaistomaisesti vaipui
jälleen alas. Kylmä hönkä tuulahti alhaalta. Karski ääni, jonka hän
hyvin tunsi, kirosi jotakuta tai jotain eteissuojamassa, raskaat
askeleet kompuroivat ylös portaita, ja samassa hra de Vidoche unisen
palvelijan seuraamana työntyi uudinten läpi. Hän oli tulistunut
väkijuomista, vaan ei päissään, sillä lattian poikki astuessaan hän loi
nopean silmäyksen vaimonsa oveen — synkkää pahansuopaisuutta kuvastavan
silmäyksen; ja vaikka hän kiukkuisesti sätti palvelijaa tulen
päästämisestä sammuksiin, näytti hän puhuessaan ikäänkuin kuuntelevan
ja tahtovan sadattelullaan osoittautua huolettomaksi.
Mies jupisi jotain puolustelua ja polvistui kohuttelemaan hiillosta,
Vidochen katsellessa hänen puuhaansa äreästi. Hän ei ollut riisunut
hattuansa ja viittaansa. "Onko madame ollut ulkona tänä iltana?" hän
kysyi äkkiä.
"Ei, monsieur."
"Kamarineito makaa hänen kanssaan?"
"Niin, monsieur."
Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen
tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi
hoidostaan päättäen sikolääväksi!"
Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui
kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen
asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan,
otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin.
"Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma. _Nom du
diable_, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"
Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli
hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen
ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai
huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi.
Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai
tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti
ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään?
Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun
katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen
rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä.
Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna
minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna
tänne, kuuletko!"
Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen
isännälle.
"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän
yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."
Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki
eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten
avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija
meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa
kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti
kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä
moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut
liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet
määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle.
Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja
tätä saattaisi kestää päiväkausia. _Dieu!_ talosta koituisi helvetti!
Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella,
kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.
Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä
siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan
hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli.
Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija
liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen
pöydälle.
Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi
siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina.
Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen.
Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat —
purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät
veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku
oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui
jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.
Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti —
tämän?" hän ähkäisi.
Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi
kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.
"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän
heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen.
"Onko siellä — siellä mitään?"
Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän
otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi
Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.
"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa
minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"
"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi
sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen
myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän
menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa, _mon Dieu!_ Armoa! Armoa!" hän
rääkyi.
Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti —
niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät
auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli
pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä
kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja
naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui
lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli
tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen
pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä
pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet
ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat
ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo,
tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.
Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan
niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan,
puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle,
jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut
suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen
kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä
piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin
taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan
ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät
nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla,
ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta
palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat
kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen
kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät
rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.
Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien
ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni,
ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös
portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista
kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat
kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen
likeisimmän palvelijan käsivartta.
"Hra de Vidoche", vastasi mies.
"Onko hän kuollut?"
Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän
kuiskasi. "Niin, monsieur."
"Hän ei siis ole kuollut?"
"En tiedä, monsieur."
"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat
hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen
yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden
te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja
koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi
ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".
Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään
tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen
korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä
toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu
niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa
langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta
mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut
illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä
säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan
hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei
enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä
menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa
mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä
rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki
loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon
palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa
ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi
miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena
lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan.
Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui
ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa.
Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!
Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt
iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin
kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi.
"Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä
vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän
katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle
merkin.
"Hän on kuollut?" jupisi madame.
"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu
pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on
myrkytetty."
"Kuollut!" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. "Kuollut!"
"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti.
"Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.
Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."
"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli
harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä
Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut
pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.
"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on
ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."
Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa
pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota,
nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka
hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen
poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen
säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta!
Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"
"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman
sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin
kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään
lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on
kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"
Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken
tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja
tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt
hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa,
jota ei olisi pitänyt siellä olla.
"Sinä sekoitit itse viinin?" sanoi vartion kapteeni terävästi.
Mies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.
"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni.
"Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."
Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää
kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin.
Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän
seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin
ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti
liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi
lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki
— kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he
eivät kiduttaisi häntä!
Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä
piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen
hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa
totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.
On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti
kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä
vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa
todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten
armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin
ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan
keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin.
Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja
avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään
häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen
äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja
olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun
kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat
olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen
sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän
pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen
edelleen.
"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän
meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"
"Hän? Kuka on hän, nainen?" kysyi kapteeni tuikeasti.
"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin
tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St.
Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä,
mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli
minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain
tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja
verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt,
mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta
minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"
Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi
hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä,
"onko tämä totta?"
Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli
marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin
hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus.
Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä,
mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui
vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi —
tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti
hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan —
"onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut
hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä —
minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet.
Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen,
ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."
"_Mon Dieu!_" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen
itkuun. "Hän on mielipuoli!"
Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain
hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta
samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui
pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua.
Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä,
ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan
nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko,
mies? Sanokaa!"
Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä
tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän
hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen
ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat
raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin
kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin
repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet
vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.
"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja
puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena
en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin,
rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa
kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän
jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen
käsivarttaan.
"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta.
Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin
päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.
Kapteeni seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, muttei nähnyt muuta
kuin säikähtyneitä kasvoja ja kyyristeleviä vartaloita. "Mikä poika?"
hän ärähti. "Mitä tarkoitat?"
"Poika, joka juoksi meidän perässämme kirkolle", vastasi toinen. "Näin
hänet juuri-ikään — tuolla! Hän seisoi tuon miehen takana, kurkistaen
hänen kainalostaan."
Kolmella harppauksella pääsi kapteeni osoitetulle paikalle. Mutta
siellä ei ollut mitään poikaa — sellaista ei näkynyt missään. Vieläpä
vakuuttivat lähellä seisseet peljästyneet palkolliset, että he eivät
olleet nähneet mitään poikaa — että siellä ei ollut voinut olla
sellaista katselijaa. Kapteeni ei suurestikaan välittänyt heidän
vakuutuksistaan, arvellen heidän pitäneen silmällä ainoastaan madame
de Vidochea; mutta se tosiseikka jäi varmaksi, että poika oli poissa,
ja etsijä palasi ähmissään ja ymmällä, — enemmän kuin puolittain
taipuisana ajattelemaan, että tuo väite saattoi olla tekeytymistä
kamarineidon taholta, jolloin kuitenkin oli mahdoton oivaltaa, mitä
hyötyä siitä saattoi olla tälle. Hän kysyi naiselta karskisti, minkä
ikäinen se poika oli.
"Noin kahdentoista", vastasi tämä vilkaisten hermostuneesti olkansa
yli. Hän alkoi tosiaan kuvitella, että poika oli henkiolento, sillä
mikä olikaan saattanut toimittaa hänet tänne? Miten oli hän tullut
sisälle? Ja mihin oli hän kadonnut?
"Millaisissa pukimissa hän oli?" kysyi kapteeni vihaisesti, kätensä
heilautuksella torjuen palkolliset, jotka olisivat uteliaina
tunkeutuneet hänen lähelleen.
"Mustassa sametissa", vastasi kamarineito. "Mutta hänellä ei ollut
lakkia. Hän oli avopäin. Ja silmääni pisti, että hänellä oli musta
tukka ja siniset silmät."
"Oletko varma siitä, että täällä näkemäsi poika oli sama, joka
seurasi teitä ja puhutteli madamea kadulla?" tivasi kapteeni. "Varo
väitteitäsi, vaimo!"
"Varma olen", vakuutti toinen kuumeellisesti. "Tunsin hänet heti."
"Voitko väittää, että madame ei tuonut häntä taloon sinun kanssasi?"
Kamarineito takasi jyrkästi, että niin ei ollut käynyt, ja yhtä
jyrkästi, että poika ei ollut voinut seurata heitä taloon salavihkaa.
Tässä kohden tiedämme hänen erehtyneen; mutta hän uskoi niin, ja siihen
uskoon joutui kyselijäkin.
Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan
lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut
tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle?
Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua
ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!
Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän
lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle.
"_Pardieu!_" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin
vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta!
Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen,
paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain
se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli
hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen,
katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä
tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle
annos nyt ja lopettaa kaikki."
Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka
olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja
kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka
ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia
ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta
aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja
toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin
St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat
kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät
vitkalleen ruumiiksi.
Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin
kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä
tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti
sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, —
raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän
hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään
kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta
siitä.