"Sen takaan!" vastasi toinen ponnekkaasti, ja suunnatonta
kaksimielisyyttä ilmeni hänen äänenpainossaan ja silmissään. "Se on
samaa kiinnytysjauhetta, jolla Diane de Poitiers voitti kuninkaan
rakkauden, vaikka hän oli kahtakymmentä vuotta vanhempi tätä, ja
madame de Valentinois piti sen avulla puolellaan miesten sydämet
seitsemänteenkymmenenteen talveen saakka. Madame de Hautefort käyttää
sitä. Se on valmistettu nesteytetystä kullasta, eetteröity ja väkevöity
salaisilla rohdoilla. Olen laatinut kaksi kääröä, mutta varmempaa on
madamen nauttia molemmat yhtaikaa, hyvään viiniin liotettuina ja ennen
yhdeksännen vuorokauden loppua."
Madame de Vidoche otti kääröt vapisten. Hänen valjut poskensa
punehtuivat hiukan. "Siinäkö kaikki?" hän sopersi heikosti.
"Niin, madame, paitsi että teidän tulee juodessanne muistaa miestänne",
vastasi tahdistälukija. Tämän lausuessaan hän käänsi pois kasvonsa,
sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan kyennyt hillitsemään häijyä
hymyä, johon huulensa vääntyivät. _Dieu!_ Oliko koskaan kuultu niin
karmeata kokkapuhetta? Tai nähty noin nuopeata, noin avutonta, noin
peräti lapsekasta hupakkoa? Hän olisi melkein voinut sääliä tätä. Mitä
hänen mieheensä tuli — voi, kyllä hän osaisi iskeä arvoisan herran
suonta kaiken mentyä ohi!
"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään
kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä
oli ahdistava kiire päästä pois.
"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti.
"Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"
"Tarvinnen lisää?" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.
"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden
omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen
tehon jäävän pysyväiseksi."
Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta
vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi
ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi
häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli
sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli
osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa
lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka
ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte
hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle
kadulle.
"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa
saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"
"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän
on täällä. Hyvää yötä, monsieur."
Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame
de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän
kääntyi ja palasi sisälle.
Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa
ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet
lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli
tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi
— sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli
suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä
oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat
sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä
eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut
valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan
siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut
mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä
varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä
rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt
hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.
Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut
huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien
suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua
jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen
äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui.
"Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä
kolme tuntia keskiyöstä."
"Nythän on Pyhän Tuomaan päivä", vastasi saattolaisnainen.
"Niin onkin", vastasi madame, pitkittäen jälleen kulkuansa, mutta
verkallisemmin. "Aivan oikein; on enää neljä päivää jouluun. Eikö häntä
sanota uskon apostoliksi, Margot?"
"Sanotaan kyllä, madame."
"Niinpä niin", virkkoi madame miettivästi. "Niinpä niin, meidän tulee
uskoa — meidän tulee uskoa." Ja sillä ajatuksella hän kevensi jälleen
mieltänsä niinkuin ihmiset erityisissä mielentiloissa menettelevät,
käyttäen mitä kummallisimpia kohoja. Nyt hän jälleen asteli eteenpäin,
jalat sipsutellen sydämen pamppailun mukaan ja käsi kallisarvoisella
kääreellä, joka oli muuttava maailman hänelle toiseksi. Iljettävimmässä
liejussa kimmeltelee toisinaan kirkkain fosforihohde; muutoin ei olisi
ollut helppo käsittää, miten Touchet-kadun talosta saattoi tulla
hetkellistäkään onnea!
Naiset olivat melkein saapuneet Greveturun laidassa sijaitsevan St.
Gervais-kirkon luo, kun kamarineidon korvaan otti nopeasti hiipivien
askelten ääni takaapäin. Se ei ollut tyynnyttävä ilmiö yöllä ja siinä
paikassa. Heidän edessään oli pieni aukio, jonka yli pyyhälteli jäinen
viima virralta; ja vaikka keskitorilla loimusi hiilipannu, jonka
ympärille oli keräytynyt kaupunginvartion miehiä, olivat molemmat
naiset vastahakoisia näyttäytymään paikassa, missä heidän osalleen
saattoi tulla töykeätä kohtelua. Margot laski kätensä emäntänsä
käsivarrelle, ja jonkun sekunnin he seisoivat kuunnellen, jyskyttävin
sydämin. Askeleet lähestyivät — keveänä tepasteluna. Yhteisen
vaikuttimen mukaan toimien naiset kääntyivät katsomaan toisiinsa
ja pujahtivat sitten äänettömästi kirkonkuistin luomaan varjoon,
painautuen muuria vasten ja seisten melkein hengittämättä.
Mutta onni oli heitä vastaan, tai tavoittajan katse oli harvinaisen
läpitunkeva. He eivät olleet värjötelleet siinä montakaan sekuntia, kun
hän juoksi esille — kumarainen olento, hento ja lyhyt. Hän hiljensi
äkkiä vauhtiansa ja pysähtyi ihan heidän lymynsä kohdalle. Hetkinen
jännitystä, ja sitte valjut kasvot, jotka sai näkyviin etäisen tulen
kajastus, kumartuivat heitä kohti, ja piipattava, läähättävä ääni
sopersi arasti: "Madame! Madame de Vidoche, suvaitkaa!"
"_Saint Siege!_" oihkasi kamarineito hämmästyksissään. "Sehän on
totisesti lapsi!"
Madame melkein nauroi huojennuksesta. "Voi, kuinka säikäytitkään
meitä!" hän sanoi "Luulin sinua väijyväksi mieheksi — varkaaksi!"
"En ole", vastasi poika yksinkertaisesti.
Tällä kertaa Margot nauroi. "Kuka sinä sitten olet?" hän kysyi astuen
ripeästi esille, "ja minkätähden olet seurannut meitä? Sinulla näkyy
olevan rouvan nimi hyvin selvillä", hän lisäsi terävästi.
"Tahdon puhutella häntä", vastasi poika vapisevin huulin. Hän tosiaan
vapisi kauttaaltaankin pelosta ja kiihtymyksestä. Mutta pimeä peitti
sen.
"Kas!" sanoi madame de Vidoche suopeasti. "No, puhu pois. Mutta sano
minulle ensin, kuka olet, ja joutuin. On kylmä ja myöhä."
"Olen siitä talosta, missä kävitte", vastasi Jehan urheasti. "Näitte
minut myös Les Andelysin majatalossa, kun olitte siellä illallisella,
madame. Minä olin ovipoika. Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."
"Kahden kesken!" huudahti madame.
Poika nyökkäsi lujasti. "Jos suvaitsette", hän sanoi.
"Hui — hai!" huudahti Margot, ja hänen teki mielensä vastustaa. "Hän
vain tahtoo kerjätä", hän väitti.
"En tahdo!" huusi poika itkevällä äänellä.
"No, sitte hän haluaa lahjaa!" huomautti kamarineito halveksivasti.
"Noissa paikoissa kaivataan hyväntekijäisiä. Ja meidän pitää tässä
jäätyä hänen sepustaessaan juttunsa."
Mutta säälistä tai uteliaisuudesta tahtoi madame kuulla häntä. Hän
käski palvelijattarensa odottaa muutaman askeleen päässä. Ja heidän
jäätyään yksikseen hän sanoi ystävällisesti. "No, mikä on asiasi? Sinun
on kiirehdittävä, sillä nyt on kovin kylmä."
"Hän lähetti minut peräänne — tuomaan sanoman", vastasi Jehan.
Madame säpsähti, ja hänen kätensä sujahti kääröön. "Tarkoitatko hra
Notredamea?" hän sopersi.
Poika nyökkäsi. "Hän — hän sanoi unohtaneensa erään seikan", hän
pitkitti pysähdellen ja hytisten. "Hän — hän sanoi, että teidän pitää
muuttaa erästä kohtaa, madame."
"Niinkö"! vastasi madame jäykästi; hänen sydäntään masensi ja
ylpeyttään nostatti väliintulollaan poika, joka näkyi tietävän kaikki.
"Mitä uutta, kuulehan?"
Jehan vilkaisi pelokkaasti olkansa yli. Mutta kaikki oli hiljaista.
"Hän sanoi unohtaneensa, että miehenne on tummaverinen", hän änkytti.
"Tummaverinen!" mutisi madame ihmeissään.
"Niin, tumma", jatkoi Jehan ponnistaen. "Ja niin ollen ei teidän
sopinut nauttia sitä — taikaa itse."
Madamen silmät välähtivät suuttumuksesta. "Kas!" hän sanoi; "vai niin!
Ja siinäkö kaikki?"
"Vaan antaa se hänelle, mitään sanomatta" lisäsi poika äkillisen
reippaasti ja lujasti.
Madame hätkähti ja henkäisi syvään. "Oletko varma siitä, ettet erehdy?"
hän kysyi yrittäen tähystää pojankasvoja. Mutta niiden tulkitsemiseen
oli liian hämärä.
"Ihan varma", vakuutti poika sitkeästi.
"Vai niin", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; "hyvä on. Eikö muuta?"
"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään
vastahakoisesti.
Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt
ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä
lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan
yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan
minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee
minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät
väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."
"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli
yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta
sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.
"Ei muuta", vastasi poika.
Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän
siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin
kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen
vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."
"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa
hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.
"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua,
heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten
Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä
päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"
"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi
kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä
kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan
vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla
oivallisia uutisia."
Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä
oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin
rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten
vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan
kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen
ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten
istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet
palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli
ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.
Tästä joulusta oli tulossa toisenlainen.
Madamen silmät alkoivat jälleen hohtaa ja hänen sydämensä sykkiä
mieluisassa vauhdissa. Jos hänen tahtonsa pitää paikkansa, niin he
eivät lähde mihinkään pitoihin tai remutilaisuuksiin. Mutta mies pitää
sellaisista ja näyttäytyy niissä edukseen. Ei, kyllä he lähtevät,
ja hän istuu hiljaisena kuin hiiri kuunnellen, kun hänen miestään
ylistellään, elvyttäjänään kaiken aikaa se suloinen tieto, että mies on
nyt hänen — hänen omansa.
Hän ei ollut päässyt unelmistaan vielä heidän saapuessaan kotiin.
Portinvartija torkkui kopissaan, veräjä oli raollaan. He pujahtivat
pimeälle hiljaiselle pihalle ja sipsuttivat sen poikki taloon.
Kaksi palvelijaa lojui nukuksissa eteissuojaman lattialla, ja
vasemmanpuoleisesta pikku huoneesta he kuulivat toisten puhelua,
mutta yksikään ei kurkistanut ulos. Onni ei olisi voinut olla heille
myötäisempi. Keventyneesti ja kiitollisesti naurahtaen madame juoksi
ylös isoja portaita ja suuren lampun alitse, joka valaisi niitä ja
eteissuojamaa.
Margot seurasi, mutta hän tai hänen emäntänsä ei nähnyt, kuka seurasi
heitä, — kuka oli seurannut heitä tuulisen turun yli, pitkin katuja
ja kujia ja vieläpä hetkisen epäröittyään pihallekin ja taloon.
Muuan palvelija, joka kuuli portaitten narahtavan heidän mennessään
ja katsahti ulos, luuli näkevänsä pienen mustan haamun vilahtavan
ylikertaan; mutta kun talossa ei ollut lapsia, ja tuo oli lapsi, jos
mikään, luuli hän silmiensä pettäneen — ollen puolittain nukuksissa —
ja meni ristinmerkin tehtyään takaisin haukotellen.
Poika ei osannut koskaan oikein selittää, — vaikka häneltä myöhempinä
vuosina usein kysyttiin — mikä johti hänet antautumaan siihen vaaraan.
Tosin hän ei uskaltanut palata Touchet-kadulle, ja hän oli vain
kahdentoista vanha eikä tiennyt muutakaan suojapaikkaa. Mutta —
Kuitenkin, siinä kaikki, mitä siitä seikasta voi sanoa. Hän seurasi
heitä.
Hän pysähtyi portaiden päässä ja seisoi väristen ison lampun alla.
Hänen edessään riippui raskaat oviverhot. Tuokion epäröittyään hän
hiipi niiden välitse ja huomasi olevansa uhkeassa huoneessa, tilavassa,
vaikka niukasti kalustetussa; se oli katosta valaistu ja laatuaan
puolittain suojama, puolittain vierashuone. Vastapäätä kohosi korkea
uuteen italialaiseen kuosiin sommiteltu marmoriuuni, ja molemmin puolin
oli kaksi verhoilla peitettyä isoa ovikäytävää. Lattia oli laskettu
parkettikuutioista, seinät alirajasta laudoitettu kastanjapuulla.
Tulisijassa kumotti hiipuvaa hehkua pesänjalkojen lomitse, ja sen
kumpaisellakin puolella kulki pitkin seinää sametilla päällystetty
pitkä lavitsa. Liedelle oli asetettu kolmijalkaiselle jalustalle
juomakolpakko, ja keskilattialla oli marmoripöydällä kulhossa namusia
ja tarjottimelle sovitettuina pulloja ja laseja. Siihen aikaan, kun
ihmiset söivät päivällistä yhdeltätoista ja illastivat kuudelta, oli
tapana nauttia _les épices et le vin du coucher_ ennen kuin mentiin
makuulle yhdeksältä.
Poika seisoi kyyristellen ja kuunnellen omituinen, valjukasvoinen
pikku olento heijastui kapeaan kuvastimeen, joka eräällä seinällä
ulottui lattiasta katonrajaan. Täälläkin oli hyvin kylmä; ulkona hän
olisi varmaan kuollut viluun. Hän kuuli molempien naisten liikkuvan ja
puhelevan jossakin huoneessa vasemmalla; muutoin oli talossa hiljaista.
Hän katseli ympärilleen, epäröitsi ja hiipi viimein varpasillaan
lattian poikki eräälle oikeanpuoleiselle ovelle. Sitä peittävä verho
laahasi kyynärän verran lattialla. Hän istuutui sen ja oven väliin,
kietoi paksusta raskaasta kankaasta kulman jähmettyneiden raajainsa
ympäri ja huokasi huojennuksesta. Hän oli päässyt jonkunlaiseen suojaan.
Hän aikoi nukkua, muttei voinut, sillä kaikki hänen hermonsa olivat
jännittyneinä kiihtymyksestä. Ainoakaan hisahdus talossa ei välttänyt
hänen huomiotaan. Hän kuuli pehmeän tuhan ripisevän takassa; hän kuuli
eteissuojamassa nukkuvan miehen kääntyvän ja oihkaavan unissaan.
Vihdoin avautui ovi ihan hänen lähellään.
Jehan liikahti hiukan ja tirkisti lymystään. Melu oli tullut madamen
huoneesta. Hän ei kummastunut nähdessään tämän kasvojen pistäytyvän
esiin. Madame työnsi piankin uutimen kokonaan syrjään ja tuli ulos,
seisahtuen vähän matkan päähän hänestä kuuntelemaan tarkkaavasti.
Hänellä oli yllään pehmeä, väljä kauhtana, ja arvattavasti hän oli
avojaloin, koska liikkui äänettömästi.
Hän kuunteli hyvinkin minuutin, käsi povella. Sitte hän nyökkäsi
ikäänkuin varmistuneena siitä, että kaikki oli kunnossa, ja astuen
pöydän ääreen hän katseli sen kalustoa. Hänen kasvoillaan oli hieno
myhäily, hänen poskensa hehkuivat heikosti, silmissä näkyi arka säihky.
Lamppu tuntui antavan hänelle uutta viehkeyttä.
Nähtävästi hän ei löytänyt hakemaansa pöydältä, sillä hetkisen kuluttua
hän kääntyi ja meni tulisijan luo. Hän otti kolmijalalta kolpakon,
nosti kantta ja katsoi sisälle. Näkemänsä näytti tyydyttävän häntä,
sillä hän vei kolpakon nopeasti pöydälle ja laski sen alas avoinna.
Hän seisoi nyt selin Jehaniin, joten tämä ei kyennyt näkemään, mitä
hän teki, vaikka tarkkasi hänen jokaista liikettään ja osittain
arvasi. Suoriuduttuaan hommastaan hän kohotti kolpakon huulilleen, ja
pojan sydän salpautui. Niin, salpautui! Hän nousi puolittain, kasvot
valkeina. Mutta hän erehtyi. Madame vain suuteli viiniä ja peitti sen;
sitte hän palautti kolpakon kolmijalalle, mutisten jotain sen yli
kumartuneena, laskiessaan sen alas.
Poika lojui alallaan kuin lumottu, sillaikaa kun madame hiipi takaisin
ovelleen, painaen kahta silkkitötteröä poveansa vasten. Kohottaessaan
toisella kädellä uudinta hän äkillisen mielijohteen valtaamana kääntyi
suutelemaan toisen sormenpäitä takkaa kohti. Verkalleen painui esirippu
ja kätki hänen hohtavat silmänsä.