Kiinnytysjauhe.
Sillaikaa madame de Vidoche istui muutaman kyynärän päässä
astrolabikamarissa odottaen ja vapisten, uskaltamatta hievahtaa
paikalta, mihin tähdistälukija oli hänet asettanut, ja kaivaten
hänen paluutansa. Minuutit tuntuivat loppumattomilta, talo haudalta.
Häntä kiehtova äänettömyys ja salaperäisyys, synkät verhot, palavat
kynttilät, salatieteelliset kuviot herättivät hänessä pelkoa ja
ahdistusta. Hän oli arkaluontoinen nainen; mikään muu kuin kaikkein
kalvavin nälkä — rakkauden nälkä — ei olisi voinut häätää häntä
tähän epätoivoiseen askeleeseen, pakoittaa häntä tänne. Mutta täällä
hän oli sen ajamana, ja vaikka kauhu vaalensi hänen poskiansa ja
jäsenet huojuivat hänen allaan ja hän ei rohjennut rukoilla — sillä
mitä olikaan hän tekemässä? — ei hän katunut tai toivottanut tehtyä
tekemättömäksi tai halunnut peräytyä aikeestaan.
Paikka oli hänelle kamala, muttei niin kamala kuin kylmä koti, tylyt
sanat, rakkauden pilkkaaminen, verkalleen vahvistuva tieto, että
rakkautta ei ollut alkujaankaan olemassa, — ja siitä kaikesta oli hän
täällä pelastumassa. Hän oli yksin, vaan ei yksinäisempi kuin oli ollut
kuukausimääriä omassa talossaan. Se mies, joka kohteli häntä joka
päivä ivasanoin ja herjauksin ja harvoin puhui muistuttamatta hänelle,
kuinka valjulta ja värittömältä hän näytti hovin kukkeiden ja sukkelien
kaunottarien rinnalla — _hänen ystäviensä_ — oli yhä hänen kaikkensa
ja oli ollut hänen epäjumalansa. Jos hän miehensä menettäisi, niin
maailma olisi hänelle tosiaan tyhjä. Vain yksi tehtävä oli senvuoksi
jäljellä: suurin surminkin, kaikella mitä nainen saattoi tehdä täi
uskaltaa, — alistumisella, urheudella, — voittaa takaisin hänen
rakkautensa. Hän oli yrittänyt. Jumala tietää, että hän oli yrittänyt!
Hän oli polvistunut miehensä eteen, ja tämä oli lyönyt häntä. Hän
oli pukeutunut hienosti ja ollut hilpeä ja koettanut laskea leikkiä
niinkuin miehen ystävät puhuivat pilojaan: mies oli suominut häntä
katkeralla ivailulla. Hän oli rukoillut, ja taivas ei ollut vastannut.
Hän oli kääntynyt pois taivaasta — valkeakasvoinen, riutuva nainen,
melkein vielä tyttönen — ja hän oli täällä.
Kunhan se mies olisi nopea! Kunhan hän vain kiireesti antaisi pyydetyn,
ja silloin tuskin mikään hinta, mitä myyjä saattoi vaatia, laimentaisi
hänen kiitollisuuttaan. Viimein hän kuuli salatieteilijän askeleet,
ja samassa tämä ilmestyikin huoneeseen. Mustaa taustaa vasten ja
kynttiläin synkässä hohteessa nähtynä hän näytti vielä pitemmältä,
laihemmalta, kalpeammalta, kolkommalta kuin todellisuudessa.
Hänen silmissään hehkui luonnoton leimu. Madamea värisytti hänen
lähestyessään; tulija näki sen ja irvisti ruumismaisen naamionsa
suojassa.
"Madame", hän virkkoi vakavasti ja päätänsä taivuttaen, "asema on
sellainen kuin toivoin. Venus on nousuasennossa yhdeksän vuorokautta
tästä päivästä lukien ja onnellisessa yhtymässä Marsin kanssa. Olen
hyvilläni siitä, että tulitte luokseni näin otolliseen aikaan. Näinä
päivinä on teho saatavissa hyvin vähällä. Mutta jos tahdotte, että
lumous vaikuttaa, tulee teidän noudattaa ehdotonta äänettömyyttä ja
salaisuutta sen suhteen."
Kuulijan huulet olivat kuivat, hänen kielensä tuntui takeltuvan
kitalakeen. Hän häpesi kuten pelkäsikin tämän miehen läsnäollessa.