"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla
on lyhyt muisti."
Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein
kuiskasi Jehan: "Paholaisen."
"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä
tämä on?"
Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi
nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.
"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä
tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."
Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame
verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua
vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä
hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"
Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan
kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi
kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein
silmin.
"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on
kuin sanoin. Sinä olet _hänen. Hänen!_ Tästälähtein muistanet. Mene
nyt."
Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei
täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä,
mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä,
sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen
läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko.
Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään
suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta.
Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.
Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin
hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet
kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä,
kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi
erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi,
mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin
kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan
käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä
uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen
syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.
Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven
jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta
vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää,
mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä
uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.
Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka
oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä —
siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika
tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta
mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja
uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.
Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön.
Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun —
muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin
toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään,
kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti
toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan,
— tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi
heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi
senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli
pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli
vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että
kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki
mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.
Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone
mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty,
poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo
enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen
hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän
kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä
takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia
esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä
esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän
yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti
kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan
siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista
narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän
ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi
longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.
Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää
tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi
hiljaa pois.
V
Ylempi holviovi.
Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen
kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään
ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea.
Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä
katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen
haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette
tunne minua?"
"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun
päästään.
"Tiesittekö, että seurasin teitä?"
"Tulin näyttämään teille tietä."
"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen;
"sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".
"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.
"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."
Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen
ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti
ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun
naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita
pidätte lasten säikyttämiseksi."
"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset
ovat kaupan".
"Kaupan?" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. "Kuka niitä ostaa?"
"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa
esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä
ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavan _tuolle_ varsin väleen."
Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin.
"Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän
kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja
ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua
seisaalla kaiken yötä?"
Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun
taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison
saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan
hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche.
Istuutukaahan."
"Olemmeko yksin?" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.
"Tottahan toki", vastasi tähdistälukija. "Ymmärrän asiani."
Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa,
vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui
päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin
ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti
Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä.
Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä
kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.
"Oh, lempo!" ärähti nuori mies viimein.
"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän
lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".
"Olen halullinen kuulemaan asianne", vastasi tähdistälukija
kohteliaasti.
"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!"
Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä
on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme
sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua
tällähaavaa, hra de Vidoche."
Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te
tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen
otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta
mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos
teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin
annosta sille."
Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli
kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa
pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa
kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen
tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan
ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne
vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu
vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi
Beaufortin herttuattarelle, niin _cui malo?_ — siinä ei ole mitään
pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin
tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"
Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja
kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi,
"ja entä jos olinkin?"
"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi.
"Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa
häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä,
kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä
laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät
hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.
Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi
käheästi. "Mitä tarkoitatte?"
"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa.
Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli
lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.
Hra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.
"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla",
pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule
samaa, hra de Vidoche?"
Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili
tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti
ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli,
että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen
pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua.
Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän
olisi nyt köyhä mies."
Hra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.
"Naimisiin mennessään hän _oli_ köyhä mies, luullakseni", pitkitti
tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista
ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame —
nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee
tuonut hänelle suuren omaisuuden."
"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti
päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä
menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan
viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle.
Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on,
että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja
pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet.
"Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä
olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä
olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen
ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei,
kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee
minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä!
Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"
Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?"
virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen
varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.
"Ka, kyllä", vastasi aatelismies katkerasti.
"Perigordissa?"
"Niinpä kyllä."
"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen
silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti
käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki
jotain kerskattavaa!"
"_Mon Dieu!_ Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut
sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche
halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta.
Hän harppaili edes takaisin.
"Mikä hänen tyttönimensä oli?" tiedusti tähdistälukija ja kumartui
ahjoon päin.
Nuori mies seisahtui, mielenkuohussaan pidätettynä — seisahtui ja
katseli häntä epäluuloisesti. "Tyttönimensä?" hän mutisi. "Mitä se
kuuluu asiaan?"
"Jos tahdotte minua — laatimaan hänen horoskooppinsa", vastasi
tähdistälukija kavalasti hymyillen, "niin minulla täytyy olla jotain
pohjaa".
"Diane de Martinbault", vastasi nuori mies jurosti, ja sitte hän
uudessa raivonpurkauksessa sähähti: "_Diane! Diable!_"
"Hän peri sukutilat isältään?"
"Niin."
"Jolla oli poika? Kuollut nuorena?" jatkoi tähdistälukija tyynesti.
Hra de Vidoche katsoi häneen. "Se on totta", hän sanoi ynseästi. "Mutta
minä en käsitä, mitä tekemistä teillä on sen seikan kanssa."
Vastaukseksi alkoi mustapukuinen mies nauraa, ensin hiljaisesti,
sitten ääneen — ovelaa hornan naurua, joka enemmän kuulosti kadotettua
sielua pilkkaavien paholaisten riemukkaalta hörötykseltä kuin miltään
inhimilliseltä ratolta, niin täynnä se oli kirpeätä ivaa ja loukkausta.
Hän ei yrittänytkään pidättää tai peitellä sitä, vaan tuntui pikemmin
ilkastelevan vieraalleen päin kasvoja, sillä kun nuori aatelismies
kysyi häneltä tuiman kärsimättömästi, mikä hänelle oli tullut ja mitä
hän tarkoitti, ei nauraja selittänyt. Hän vain huusi: "Tuossa paikassa!
Kohtsiltään, teidän jalosukuisuutenne, saatte haluamanne, sen vannon.
Mutta — ha! ha!" Ja sitte hän räjähti jälleen nauramaan, entistä
kovemmin ja kimakammin.
Hra de Vidoche vaaleni ja punastui vimmasta. Hänen ensimäisenä
ajatuksenaan oli, että hänelle on ansa viritetty ja että hän on
joutunut siihen, — että hänen sanoilleen on ollut todistajia ja että
tähdistälukija oli nyt heittänyt pois naamionsa. Kamala häpeän ja pelon
ilme kasvoillaan hän seisoi varuillaan, tirkistellen huoneen lukuisiin
pimeihin soppiin ja mittaillen varjoja. Kun ei ketään ilmestynyt tai
mitään tapahtunut, hälveni hänen pelkonsa, vaan ei raivonsa. Käsi
miekan kahvassa hän käännähti kiukkuisesti liittolaiseensa päin. "Sinä
koira!" hän ärähti, ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti lampun
valossa; "tiedä, että voisin surkeilematta sivaltaa kurkkusi poikki! Ja
sen teenkin, jollet ihan heti lopeta tuota velhon irvistystä! Aiotko
tehdä mitä pyydän, vai etkö?"
"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä
lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."
"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette
leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean
viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"
Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa
liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä:
sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja
rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen
toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin,
ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen
kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."
"Mainitkaa se!" sanoi toinen käskevästi.
"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi
holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche.
Siinä on vaaraa, nähkääs."
"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!"
Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta
eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen
ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku
laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä
käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa,
kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui
hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli
vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku
kuuntelee!"
Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi
pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de
Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat
talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet,
syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä
varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat
valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä
ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut
mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset,
tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.
Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä
kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja
väijyttyään.
"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi
vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.
"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.
"Millainen ääni se oli, mies?"
"Kumea jyrähdys. Joku liikkui."
Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän
selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on
ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen
takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta
tulkaa katsomaan."
Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia
esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin
oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun
rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä,
hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän
väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"
"Koettakaa", vastasi tähdistälukija lyhyeen.
Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä
kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."
Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella
valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi
tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään
haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä,
joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli
koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan.
"Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain
— oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna,
nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään
maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti
sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."
"Onko se tuskallista?" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen
toisaanne.
Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se
ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."
"Se ei tule ilmi?"
"Ei lääkäriksi sanottujen patustajien toimesta", vastasi tähdistälukija
halveksivasti. "Sokeiden yökköjen! Uskokaa vain minua. Mihin kuoli
Englannin kuningas? Vuoroittelevaan horkkaan. Samaten käy madamen.
Mutta jos arvelette —"
Hän vaikeni äkkiä, käsi ilmassa, ja salaliittolaiset seisoivat
tuijottaen toisiinsa säikähtynein kasvoin. Äänekäs kellon soitto
tunkeusi pahaenteisesti heidän korviinsa. "Mitä nyt?" mutisi hra de
Vidoche levottomasti.
"Asiatuttava", vastasi tähdistälukija säveästi. "Menen katsomaan. Älkää
hievahtako ennen kuin tulen takaisin."
Hra de Vidoche teki kärsimättömän liikkeen Touchet-kadun puoleista
ovea kohti ja olisi epäilemättä paljoa mieluummin poistunut heti, kun
kerran oli saanut haluamansa. Mutta mustapukuinen mies avasi jo pikku
portaiden yläpäässä ovea, ja tuskastuneesti sadattaen alistui vieras
odottamaan. Synkin katsein hän kätki jauhekääröt taskuunsa.
* * * * *
Hän luuli olevansa yksinään. Mutta kaiken aikaa makasi valkeakasvoinen
poika muutaman jalan päässä hänestä, tarkaten hänen jokaista liikettään
ja kuunnellen hänen hengitystään — pienoinen poika, jonka aisteja
herkisti viha ja inho. Rankaisemattomuus tekee ihmisen huolimattomaksi,
muutoin ei Notredame olisi ollut niin kerkeä panemaan rupisammakon
tiliin apurinsa aiheuttamaa jyrähdystä. Judas-reikä ja vakoilukomero
olisivat johtuneet hänen mieleensä, ja tuossa tuokiossa hän olisi
keksinyt kuuntelijan, ja tämä kertomus olisi jäänyt kirjoittamatta.
Sillä Jehan ei ollut kyennyt pitkääkään aikaa pysyttelemään loitolla,
vaikka hänen isäntänsä äkillinen saapuminen oli ensin häätänyt hänet
säikähtäneenä vartiopaikaltaan. Talo oli ikävä, äänetön, pimeä;
ainoastaan komerossa oli huviketta saatavissa. Kauhu veti häntä
yhtäälle, uteliaisuus tempoi toisaalle ja pääsi viimein voitolle.
Hän kuunteli ja värisi portaiden päässä, kunnes se kimakan kaamea
naurunröhötys, josta tähdistälukija näki hyväksi nauttia, saaden
siitä sittemmin kalliisti maksaa, tunkeutui paksun oven läpi. Silloin
hän ei kyennyt pidättymään kauvemmin. Hänen uteliaisuutensa yltyi
sietämättömäksi. Naurua! Naurua siinä talossa! Hitaasti ja varovasti
poika avasi pimeän kammion oven ja hiipi sisälle. Ihan kynnyksen
juurella hän kompastui sammutettuun kynttilään, ja tämä se aiheutti hra
de Vidochen hätäännyksen.
Jehan luuli tulleensa ilmi ja makasi hioten ja vapisten, kunnes
rupisammakon etsintä oli päättynyt. Silloin hän nousi istualle ja alkoi
vakoilla, huomatessaan olevansa turvassa. Hänen kuulemansa ei ollut
selvää tai täysin tajuttavaa, mutta vähitellen alkoi poikamainenkin
mieli uumoilla jotakin kauheata. Puhujain pelokas esiintyminen, heidän
matala äänensä ja kolkot katseensa, aavistamansa kuuntelijan herättämä
säikky ja luulemansa erehdyksen tuottama huojennus selitti pojalle
enemmän kuin heidän sanansa. Puheestakin hän käsitti sen verran, että
joku aiottiin myrkyttää — toimittaa pois maailmasta. Ainoastaan uhrin
nimi — se jäi häneltä tietämättä.
* * * * *
Nähtävästi hra de Vidoche yksikseen jäätyänsä huomasi ajatustensa
olevan huonoa seuraa, sillä vähitellen hän kävi levottomaksi. Hän
käveli huoneen poikki ja kuunteli, käveli taas ja kuunteli. Jälkimäinen
liike osutti hänet kuusiaskelmaisten pikku portaitten juurelle,
joita myöten tähdistälukija oli poistunut; hän katsahti ylös ja näki
yläpäässä oven olevan raollaan. Uteliaisuus, epäluulo tai pelkkä halu
paeta omaa itseään kannusti hänet hiipimään ovelle ja työntämään sen
enemmän longalleen; hän pisti päänsä sisäpuolelle ja kuunteli.
Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi
jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan
niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut.
Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään!
Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki
muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään
ihmetykseen.
Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan
askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet
ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.
Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan
kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli.
Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä
kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun
ja itserakkauden valju myhäily.
Hra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. "Vaimoni!" hän kuiskasi.
Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän
nyökkäsi — kerran, toisen. "_Mais oui, madame!_" hän sanoi.
"Täällä? — nyt?" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.
"Hän on astrolabikamarissa."
"_Mon Dieu!_" huudahti aatelismies. "_Mon Dieu!_" Ja sitte hän vavahti
ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat
valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän
mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"
"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet
arvoituksellisessa hymyssään.
"Kelle?"
"Teille."