Kaksiovinen talo.
Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin
paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä
ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla
ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta,
ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja
Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi.
Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin —
se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier
du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli
silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen
käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja _primeron_ syrjäytyvän
ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä
aikoina tarkkailivat.
Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai
loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään
loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista.
Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja
luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne
vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa
takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat
kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise.
Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina
ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili,
olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen
salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty,
Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla
sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen
nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi
historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla
takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema,
Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren
— Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron
syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren
ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan
liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman,
häijynilkisen, vaarallisen maailman.
Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin
Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva
kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle
rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti
ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia
kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle
päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä
sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa
isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi
umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus,
joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan
virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan
siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli
Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi
nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä,
jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja
ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta
Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen
ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen
takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.
Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia
asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan
kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä
tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen
tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat
ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan
pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.
Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun
asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla
esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki
taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin
ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin
astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen
varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä
merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura,
eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi
täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka
hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita
ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja
epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota
tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja
huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon
kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti
ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella
kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet
hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.
Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä
huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija
otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki
toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät,
laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone
sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison
kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka
sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.
Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää,
oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi
jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen
patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse
lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen
kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä
oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen
sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti
korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden
ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties
siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — _ja heistä_.
Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen,
Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja
laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien
rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät
häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän
pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät
ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita
ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää
häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa
kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava
katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku.
Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut
mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi
ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.
Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle,
jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä.
Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni
löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut
hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota
häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys
menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti
herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus
voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja
salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen
leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan
puutteessa.
Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut
pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan
sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon
kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman
elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella.
Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot
kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet
peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat
unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.
Poika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.
"Kenen olet?"