Mies ja vaimo.
Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä
vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta
kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan
de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä;
tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle
annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä
— kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla
sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan
torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa
ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa
sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen
kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen
pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen
äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan
kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja
kahlehti hänen sielunsa kauhulla.
Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan
kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä
käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi
kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"
Pojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.
"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'"
"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt
pois silmänsä, muttei voinut.
"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut
voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi
— ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit
mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina
pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"
"Jehan de Bault", kuiskasi poika väristen ja tutisten.
"Kovemmin!"
"Jehan de Bault."
"Sanele se markkinajuttusi."
"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja
seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä
ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen
tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme
Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi
suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."
"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä
katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"
"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa."
"Ja tuo kaikki on totta?"
"Niin."
"Kuka opetti sen sinulle?"
"En tiedä." Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.
"Mikä on ensimäisenä muistonasi?"
"Talo metsässä."
"Muistatko isääsi?"
"En."
"Äitiäsi?"
"En — kyllä — en ole varma."
"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?"
"En tiedä."
"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"
"En tiedä."
"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"
"En tiedä."
"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli
kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis
yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen
kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi
kertaa."
Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut
ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin
viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet
asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen
tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan
vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen
tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään
aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de
Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle
yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin
yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista
kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan
maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti
rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi,
ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla
valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena
aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen
tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja
vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä,
josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.
Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella,
kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin
pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut
vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse.
Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen
ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin
vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen
totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa
Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja
siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo
oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa
valmistettiin mitä joutuisimmin.
Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime
hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului
ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni
yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi
käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies,
jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli
päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen
seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa
sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen
vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.
Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa,
pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut
koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää.
Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä
puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me
ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan
aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään
muuta vähääkään tyhjää huonetta."
"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.
Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän
virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin
ammattinne."
"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija
järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"
Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin.
Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet
sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus,
näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä,
istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan
sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen
tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen
huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja
tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu
koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä
oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen,
ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen
muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut
viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti.
Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten
miekkaakin.
Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame
on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.
"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas
hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on
tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."
"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen.
"Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos
madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"
"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän
hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä
ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.
Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen
peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti,
katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."
"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de
Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen
kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä
olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"
"Oi, Charles!" sopersi toinen heikosti.
"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä
sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin.
Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin
vesistellä."
Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää
ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti
halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana
tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa
vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin
äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa
ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen
olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja
toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."
Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se
vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi:
"Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."
"Puoskarien", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.
"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn
korjauksenne."
"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti
tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta
siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen
pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan
ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan
ennustaessaan kuolemantapauksia."
Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen
sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän
yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka
kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat
eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei
vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin
hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä
isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä
näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin
salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja
siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon —
riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.
Oli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.
Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa.
Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de
Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun
jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen
— tarkkaamattomasti.
"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä
tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista
liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."
"Hän on sievä lapsi", vastasi madame hymyillen heikosti.
"Kyllä, hyvännäköinen hän on", vahvisti mustapukuinen. "On yksi
tietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan."
"Mikä niin?" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen
tähdistälukijaa tarkkaavasti.
"Lemmenjuoma", vastasi tämä sävyisästi. "Hänen ulkomuotonsa, kuten
madamenkin, vastaa sen tehoa aina."
Toinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. "Onko sellaisia
olemassa?" hän sanoi. "Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut,
että se kaikki on lastensatua."
"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame", vastasi tähdistälukija
totisena, "suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte
pärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä
ja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin
nuo? Tai jos vielä epäilette", hän jatkoi keveämmin, "niin katsokaa
ympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia,
ylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita.
Näette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme.
Puhun aiheettomasti", hän lisäsi kumartaen, "sillä madame de Vidoche ei
voi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä".
Madame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään
luotuina. "Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa",
hän mutisi hiljaisesti.
"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme", vastasi mustapukuinen
samaan tapaan.
Mutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja
samassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. "Mitä hölynpölyä tuo on?"
hän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. "Oletko lopettanut? Maksakaamme
siis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua
viettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?"
Hän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti
ottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli
huomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta
tai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti
mustapukuiselle "hyvää yötä" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan
vaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan
hän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa
kiinnittämiseen.
Jotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua
ja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli
toista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa,
kolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti
silmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra
de Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän
katseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.
"Ka, sivumennen sanoen —" hän virkahti katsettansa nostamatta.
"Osoitteeni?" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi.
"Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä,
uskokaa minua", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, "annan teille madamen
horoskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta
halunnette".
"Luullakseni olette itse paholainen!" jupisi hra de Vidoche äkeästi,
posket kalvenneina.
"Paljon mahdollista", vastasi tähdistälukija. "Miten olleekaan —
näkemiin!"
Kun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de
Paris'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle
tuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. "Ei väliä,
hyvä ystävä — ei ollenkaan", vastasi hra Notredame leppeästi. "Seuran
kyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja
nähdäkseni rikas mies."
"Vaimonsa kautta", sanoi isäntä varovasti. "Voi, niin rikkaan, että
madame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten."
"Madame de Vidoche oli Pinatelista."
"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen
käynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja
tiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa."
"Haa!" mutisi tähdistälukija. "Taas Perigord. Sepä omituista."