Solomon Notredame.
Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo
toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään
valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen
vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi
matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden
perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti
oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti
siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli
kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta
mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla,
ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa
jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä
nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan
ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.
Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä
hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen
mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja
niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina
heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä.
Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä
häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti
hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla
hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes
kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.
Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja
nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina
samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan
silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.
"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"
Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän
sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen,
että se tuskin kummastuttikaan häntä.
"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies.
Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin
viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota
hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila.
Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen.
Ymmärrätkö, poika?"
"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka
oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."
"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla
äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet
kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."
Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko
jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli
entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään,
olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se
oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys
kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.
Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että
mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt
sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut
sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan
tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen
työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä
tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla
oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein
kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana
ja vapisevana.
Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin
mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka
oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä
tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään.
Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran
varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän
tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä
mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut
kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.
Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan
valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin
viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla
hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti
kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen
omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta
kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi
viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen
vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.
Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti
kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta
poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas
vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen
päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui
tätä kohti.
Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.
Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen,
se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti
ratsastaja, tähystäen alas häneen.
"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.
"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."
Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti
pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi
hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä
arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen
alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen
tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."
Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti
hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun
keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle.
Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä
hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia
aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät
esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika
värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin
tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään
ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä
maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin
ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa
hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin
onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat
vapauden merkkejä.
Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin
toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään
istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys
saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä
hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi?
Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia
metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista
seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt
ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin
suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua
tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin
johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän
ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa
metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.
Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän
totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai
kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin
kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä
vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä
on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."
Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.
"Rahan", vastasi Jehan.
"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.
Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä.
"Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät
matkaansa.
Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen
kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen
liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen
isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.
Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat
sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.
Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja
jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma.
Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen
viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset
saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin
parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita.
Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän
lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi,
hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut
paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa,
mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi
vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa
Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota
siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi —
eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta
alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan
käyttänyt ruokaa!
Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia
ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien
varressa puolen leaguen [_League_ vastaa jokseenkin kuutta kilometriä.
Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin
Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt
otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta
sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli
erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan
riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon
taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de
Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."
Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan
tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen
sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan
virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei
maantiellä odottavalle isännälleen.
"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen
tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa
huomaat kyltistä _Kolmen kyyhkysen_ majatalon. Pistäydy pihalle ja
tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta
niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin,
missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen
apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet
minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"
Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan
ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja
valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja
muistutti näöltään vuorisuolaa.
Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli
ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on
Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista
oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa,
oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin
kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut
ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan
kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta,
oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut
kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin
pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat
voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet
kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi
niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei
tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua
esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.
"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta
laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän
ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu
salaisopillisia kuvioita.
Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin
yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt
vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui
ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella
häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä
hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.
"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen
silmänsä häneen.
"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja
toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun
tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."
"Täällä ei ole ketään sairaana?"
"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan."
"Eikä ketään rujoa?"
"Ei."
"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen
Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame,
oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi,
— joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman
Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."
Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka
olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan
jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä",
pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen
ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa.
Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on
pahansuopa voima vaikuttamassa."
Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä
oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka
pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät,
kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.
"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin,
missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."
Isäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.
"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!"
kuului hämmästyttävä tieto.
"Hiirakkoni?"
Vieras taivutti päätänsä.
"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut
periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä
aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"
"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen
läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen
isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen
vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on
saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja
vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."
Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti
kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli
tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä
uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin
ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin
huoneessa silmät alas luotuina.
Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut
pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.
"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti.
"Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette
minua, niin näytän toteen."
"Niinkö?" virkahti isäntä uppiniskaisesti.
Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös
ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka
oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten
tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja
täyttäkää tämä vihkivedellä".
Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen
ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan
ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa
ulos hevonen".
Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä
muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja
osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja
piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi
ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus,
hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.
Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän
piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä elukka potee mitään
maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului
aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä
pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön
sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut
pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa
ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä
niinkuin tuli. Amen! Amen!"
Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho
oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti
kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät
laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei
niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä
kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti
lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!
Taikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. "Haluan syödä", hän sanoi.
Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati
tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä
omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja
paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt
vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän
vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi
hevosen kanssa.
Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen
selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.
"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen
hevoseenne", oli vastauksena.
"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän
jalosukuisuutenne ottaisi sen?"
"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista
vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi
poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei
tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun.
Siten luen merkeistä."
Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä
tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa
loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli
parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.
"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras.
"Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan
veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän
voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."
Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun
siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän
ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä
sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.