"Nimettömän kreivikunnan olemattomasta paikasta", ivasi vieras
vakavasti. "Ylhäistä ja mahtavaa sukua ja niin edelleen. Tuo kaikki on
arvatenkin totta?"
Ikäänkuin toivon kimallus tuikahti pojan silmissä. Hänen poskensa
punehtuivat. Hän nosti kätensä hevosen lautaselle ja vastasi hiukan
vapisevalla äänellä: "Se on totta."
"Missä on Bault?" kysyi vieras yrmeästi.
Poika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät,
punehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein
päätänsä. "En tiedä", hän sanoi heikosti.
"En minäkään", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen
pitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti
ympärilleen. "En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että
mitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta
toinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on
kuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani,
niin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut,
rumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi,
miekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki."
Hän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin
tavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan
tapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja
olisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt.
Vieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja
hetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.
"Sinua pahusta!" karjui rummuttaja ravistellen häntä. "Mikä ampiainen
sinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!" ja hän
löi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.
Jotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut
kehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni
poikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä
tepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai
siltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä
kyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut
kaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja
lemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden
takana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa
meluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä
tai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli
jäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen
piennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten
yläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö
oli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä,
siellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten
väijymispaikoissa.
Näytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa
määrästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän
oli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä,
kun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan
verhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen
vieressään.
"Hoi!" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.
"Ja mitä te haluatte?"
"Haastaa sanasen kanssanne", vastasi tuntematon.
Ääni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun
väreitä. "_Diable!_" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan
pimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli
mahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi
ivallisesti: "Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?"
"En", vastasi vieras vakavasti, "en ole".
"Ettekä minkään kreivikunnan kuvernööri?"
"En."
"No, puhukaa sitte!" mukautui näytösmies mahtavasti.
"En täällä", kieltäytyi viittaan kietoutunut. "Minun on tavattava
teidät yksinänne."
"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut
talteen pojan", sanoi toinen. "En aio menettää häntä teidän tähtenne
tai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille?
Ottakaa se tai jättäkää."
Tuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona,
nyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä
kaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat
hänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti
näytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta
jälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti
niin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat
melkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään
tyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli
vuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua
hurskaammaksi uudesta tuttavastaan.
He astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu
kuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla
puisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi
keltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti
päätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat
tyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka
nukkuivat pahnoilla.
"Tänne ette saa lukituksi häntä", sanoi vieras katsellen ympärilleen.
Näytösmies urahti. "Ettenkö saa?" hän vastasi. "Kaikilla ammateilla
on toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!" Ja ottaen jostakin yltänsä
ohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. "Tässä on
minun lukkoni ja oveni", hän virkkoi voitokkaasti.
"Ne eivät pidätä häntä pitkälle", huomautti toinen harrastuksettomasti.
"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen."
"Teilläpä on terävät silmät!" huudahti näytösmies vastahakoisen
ihailevasti. "Mutta kestää se vielä jonkun aikaa. Kytken hänet tuohon
nurkkaan. Odottakaa tässä, tulen takaisin luoksenne."
Hän suoriutui pian. Palattuaan hän vei vieraan etäisimpään pilttuuseen,
joka oli tyhjä, kuten viereinenkin. "Täällä voimme puhella", hän
virkkoi lyhyeen. "Ainakaan minulla ei ole parempaa paikkaa. Talo on
täynnä. No, mikä on asiana?"
"Tahdon tuon pojan", vastasi pitkä mies.
Näytösmies nauroi — taukosi nauramasta ja nauroi taas. "Sen arvaan",
hän sanoi pilkallisesti. "Ei ole Parisin ulkopuolella parempaa
tai terhakampaa nuorallatanssija-poikaa. Ja entä suunsoitto! Ei
ole verrempää kulkurikujerrusta kuin hänen tämäniltaisensa, eikä
ainoatakaan niin tuottoisaa."
"Kuka sen hänelle opetti?" kysyi vieras.
"Minä."
"Se on vale", vastasi toinen, äänensä saamatta minkäänlaista sävyä.
"Jos haluatte, niin sanonpa, mitä te teitte. Te opetitte hänelle jutun
jälkipuoliskon. Edellisen hän osasi ennestään — maakunta-sanaa myöten."