I.

Fécampin markkinat.

"_Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja

seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —

ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden

perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin [Ranskan

varhaisimman ritariajan kansallissankari. Suom.] veri, ja esi-isissäni

on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni_ —"

Oli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden

kuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla,

kallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé

oli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut "suurelle kuninkaalle"

[Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen,

ja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme

markkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni

Boisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston

kenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; "suuri kuningas"

oli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully

— herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena

vanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska

toisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.

Isoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että

alhaiset ja "Jacques Bonhomme" — kauppias ja liikemies — menestyivät

hänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste

kuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle

IX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon

ulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat

olleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken

päivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse

ja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja

humalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta

kohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina _Kultavaunut ja

Pyhä viikuna_ kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston

ja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja

etelän kauppiaita. _Kaunis naikkonen_ ja _Vihreä mies_ taasen olivat

alempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja

rehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat

jalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti:

"_Voilà, monsieur!_" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.

Katujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja,

parvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita

oli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä

rinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin

vähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa

hitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset

— sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä,

köyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle

hauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena

kaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi

soveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta,

nariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain

varalla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona,

ja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen

laahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki

ammattiesitykset.

Näistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään

muu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön

mielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli

valinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta.

Korkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä

pingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä

vaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää,

vaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan

ja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa

korkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso

rautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti

soveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin

polvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui

tämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia,

joilla näytöstä palkittiin.

Hän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja

suupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut

ansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi

teettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli

hänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita:

kun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista

ulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja

huohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään

monia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti

vaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti

keskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa

karhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä

viikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas

oli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten

lisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien

kauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa

pauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei

ollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina

pysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi

kauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät

naurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi

näytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä

harrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä

makuulle.

Mutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio

kokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun

juurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään

epäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän

tehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin

ankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta

ylöspäin, ja huusi: "_Tenez!_ Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de

Bault suvaitsee laskeutua maahan."

Pikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän

lukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan.

Hän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli

suoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän

näytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi

päivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä.

Apina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan

inhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: "Sinun on

parempi mennä."

Kuitenkaan ei tämä hievahtanut. "_Tenez_!" huusi mestari Viekassilmä

jälleen ja terävämmin. "Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee

laskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. _Ecoutez! Ecoutez, mesdames

et messieurs!_ Teidän kannattaa kuulla se."

Tällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi

alas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan,

säästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui

kielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: "_Vitement! Vitement!_"

ja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti,

ilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.

Maahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti

parikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen

ympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa

esiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön

huvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään

hänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä

ihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa.

Miehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi

Fécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.

"_Oyez! Oyez! Oyez!_" hoilasi rummuttava mies. "Kuulkaa läänitysherra

de Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen

seistessään edessänne! _Oyez!_"

Poika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut.

Niinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen

tunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja

käskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen

luonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja

seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, —

ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden

perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja

esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä,

ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja

tätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät

mukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen

veljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin,

että he — että he auttaisivat minua —"

"Oikeuksiini", tokaisi Viekassilmä julmasti muljauttaen.

"Oikeuksiini", kuiskasi poika painaen päänsä alas.

Rummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. "Juuri niin, hyvät

naiset ja herrat", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. "Ja kun teillä

on ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme

edustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja

todellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että

vastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja

herrat!" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman

sävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri

kauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen

kohteliaasti: "_Sieur_ de Bault kiittää teitä, hyvä herra. _Sieur_ de

Bault on palvelijanne, hyvä rouva".

Oli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja

selittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että

se vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja

kertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka

oli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka

eteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa,

ja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen

olkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai

heti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta

kilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.

Keinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman

halki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: "Hei, mies!

Sananen kanssasi."

Mestari Viekassilmä katsahti ylös, kohotti lakkiaan nöyrästi, sillä

ääni ilmaisi virkamahdikkuutta, ja meni kyyristellen puhujan luo.

Tämä oli vanhanpuoleinen ratsastaja, joka oli pysähdyttänyt komean

hevosensa väkijoukon laiteelle pojan alottaessa puheensa. Hänellä

oli suorasukaisen soturin kasvot, harmaat viikset ja pieni harmaa

pujoparta, ja hän näytti olevan kaupungista poistuva arvohenkilö,

sillä hänen takanaan odotteli pari kolme aseellista palvelijaa, joista

yhdellä oli matkalaukku satulanpuassa.

"Mitä tahdotte, jalo herra?" vikisi näytösmies, seisten avopäin hänen

jalustimensa vieressä ja katsoen ylös häneen.

"Kuka opetti pojalle tuon laverruksen?" kysyi ratsumies jyrkästi.

"Ei kukaan, teidän armonne. Se on tosi."

"Tuo hänet sitte tänne, valehtelija!" oli vastaus.

Näytösmies totteli, ei kovinkaan halukkaasti, vetäen pojan alas

tuolilta ja tempoen hänet väkijoukon läpi. Vieras katseli lasta tovin

ääneti. Sitte hän virkkoi terävästi: "Kuules, puhu minulle totta,

poika. Mikä on nimesi?"