1.
Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien
avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät
luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi.
Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion
kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen
ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat
kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen
mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja
mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja
esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea
hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut
milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja
Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän
tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.
Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat
illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset
kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja
tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli;
jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea
kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa
kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti.
Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean,
säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli,
läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin
jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen
kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen
valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.
Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden.
Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan
lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja,
suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.
Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä
vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen
Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa
ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin
kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja
vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat.
Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja
Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä.
Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina
Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että
Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi
silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut
aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina
Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina
Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui
siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta
hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi
rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään
syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja
syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan
jotakin toista.
Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä
kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa
vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö
toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla
kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja
huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut
rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea
tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa
juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän
istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä
pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.
Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut
puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan
muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut.
»En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja
hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö —
sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka
kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin
tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää
kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta
ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti.
Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti
Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen
parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle
Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella
hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on
avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen.
Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»
»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän
menneen kihloihin.»
»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut
hänet paljoa kauemmin kuin minut.»
»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»
»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä
on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen
kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden.
Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan
ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki
päätöksensä hyvin äkkiä.»
Christina Alberta jäi miettimään.
»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet
äkkiä päätöksen.»
»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»
»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.
»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»
Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja
lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»
2.
Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä
oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin
kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina
Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä,
että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli
aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä
sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja
teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki
tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä
riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan,
jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin
mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä
ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää,
Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen,
jona minua pidät.»
»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»
»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta,
millä tukkasi kasvaa.»
»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»
»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta
jäi.
He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa
yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta
äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään
Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei
milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai
Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut
paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja
ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä
suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli
kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa
hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen
parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen
tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa
Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle
kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin
kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja
pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan
oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä
mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti
otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä
kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi.
Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle
paljon surua.
Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut
olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja
hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi
hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat,
täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken
ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College
of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan
innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina
luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista,
mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se
muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se
on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi
hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»
Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin
Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä
hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö
selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat
saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten
vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.
Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut
menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat
kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin
kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli
tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti
saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti
hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.
Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät
menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn
puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat
pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt
kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat
komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut
lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien
tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.
»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.
Bobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.
»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan
ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton.
Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»
»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.
»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina
Alberta.
»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.
»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin...
luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään
voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»
»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»
»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»
»Taivu sitten.»
»Yksin on... paha olla.»
»Mutta oletko sinä yksin?»
»Kokonaan.»
»Mutta olenhan minä olemassa.»
»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»
»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada
sinun rakkautesi.»
»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»
»Roskaa! Ystävällistä!»
»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.
Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen
keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä,
joka ei ole siveä?»
Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.
Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.
»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.
»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.
Niinkuin kaikilla muillakin.»
Vähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.
»Rakastitko miestä?» kysyi hän.
»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen
levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä.
Ei, minä luulen, että olin ihan... kylmäverinen. Pidin hänen
ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä... Siinä kaikki, Bobby. Sillä
kannalla ovat asiat.»
Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä,
niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä... sinuun nähden se on eri
asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei
merkitse mitään. Ainakaan... ei merkitse paljon.»
»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»
»Aivan varma.»
»Ehdottomasti varma?»
»Kyllä.»
»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut
sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»
»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei
merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse
kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin
minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä,
mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»
»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman
kaunis.»
»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»
»Kyllä. Eikö käytökseni osoita...? Etkö tiedä?»
»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»
Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat
paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi
ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja
tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn.
Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän
tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi,
arkailemattomaksi.
»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin
pistettäisiinköhän meidät putkaan?»
Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan
uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä
katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut
luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.
»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.
»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan...»
3.
Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän
kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa
tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen,
melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti
Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin
heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.
Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko
lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella
kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että
Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius,
jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä
yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat
parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle.
Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan
tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti,
että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan
voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli
huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella,
mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin
Devizesin.
Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden
linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän
ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.