Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta,
että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas,
huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta —
puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys
omituisuuksia kohtaan... Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»
»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.
(Kuka peeveli tuo mies oli!)
Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.
Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän
syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai
mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä,
»nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui
ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi
seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä
seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina
Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että
Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta,
että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli
hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin
aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi
hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»
»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä
silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.
»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän
keskeyttävästi.
»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette
tutustunut Preembyihin?»
»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta.
Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien
tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»
»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet
takaisin?»
»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra...»
»Roothing.»
»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me
koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme
hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin
kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos
hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta.
Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän
on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne
— joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen
ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka
tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät
ajattelemaan karkaamista.»
»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta.
Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina
Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät.
Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava,
ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli
lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän
puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään
päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut
puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti
tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista
ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä
ilmaantumisesta Midgardkadulle.
Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän
käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle.
»Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä
epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.»
He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten
kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on
liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo
sanat.
»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.
Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä
kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä
tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi.
Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista,
vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja
luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan,
hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja
huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi
terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.
»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän
näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän
puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»
»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.
Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli.
Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada
kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta
silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.
Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja
Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen
odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa
Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi
yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen,
myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä
piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se
oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä
suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän
oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta
herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin
tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan
keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä.
Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa
huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta
hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen
hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä
ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea,
tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia
varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin
lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka
tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana
päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille
kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen
kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi
vierashuonetta.
Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla
asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa
kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja
saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä.
Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa,
että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna
hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen
katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen
hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi
sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda
hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän
vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi
Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin
kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»
»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.
Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi
tullut liiankin mielellään.
3.
Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja
mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina
Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin
ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat
hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut
sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen
runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen
näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt,
näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja
epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan
arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen
valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan
rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä,
niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä
merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi,
ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen,
joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla
auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt
paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi.
Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja
tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja
viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen
huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa.
Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä
oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin
vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin
voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa
paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen
takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa
olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone
oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen
silmä tai ääni.
Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija,
mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria
kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita,
mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti
kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan
tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja
varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut
tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen
saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan
paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika
terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli
kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä
satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa
ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle,
Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä
uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä,
ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi
ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren
asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä
menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja
teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen
ohikulkiessaan.
Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja
Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia
mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen
piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei
milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän
voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan
oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita
ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä
määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli _lähetetty_ kouluun
ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla _määrätyksi_
erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä
häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä
mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen
oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta
perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty
ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan
perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin
valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.
Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone
erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei
kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän
sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen
hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin,
hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään
virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko
enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja
onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä?
Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei
tarvinnut kuulua minnekään?
Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin
uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen
päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät
eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen
ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon
ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään
lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille
kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina
otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja
perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti
sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin
vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään
suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja
että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli
kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.
Uusia aatteita!
Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei
sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet
omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa
eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun
ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt
syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja
vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi,
aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran
Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei
vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen
olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja
vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota
syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön
kanssa.
Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka
hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja
tukisteli sitä.
Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon
ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se
oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden,
että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän
epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku
yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli
tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta
heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli
kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia
mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin
hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan
tuon »sargonismin» pohjalla.
Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska
tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin
mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli
perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että
hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa
muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa
muistuttava, puolustava tekijä.
Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä,
hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta
ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin
ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone
huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin
tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä
kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana
itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli
tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen
tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet
tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät,
oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen
oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten
munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja
hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes
oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei
katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn
tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin
katseelta puuttui hienotunteisuutta.
Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin
kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti
hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin
kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti
Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia
notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin.
Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi
enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein
väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle
ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista
pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen
mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti
siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset
välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään.
Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan
radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa
Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä
hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.
»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa
suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö.
Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet
liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia
asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia,
jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa
vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat
pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta
tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita
huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että
eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen
kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia
tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia,
uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden
ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei
aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia.
Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei
yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että
oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa
tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.
»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone,
tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö
Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen
asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys
hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine
taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?
4.
Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä
kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet
hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen
maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone
sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan
sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen
suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin
tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli
häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän
Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui
kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.
»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.
Aina kolmen tunnin kuluttua.»
Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi.
»Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin
vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen,
hrrump!... Onko hän teidän tuttavianne?»
»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»
»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä
nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»
»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin...
hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta...
paikasta.»
»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin
älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus,
jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa.
Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia
muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»
Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.
Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.
»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.
»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko
sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen
aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward
Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies.
Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan
voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni.
Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin
Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen
valtakunnan perustaja. Sitten... sitten tuli vaikeuksia. Näitte
hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa
— kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin
siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu.
Todellista... epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut
tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän,
että se horjui.»
Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten
vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.
»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa
on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella
tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain
satunnainen olomuoto. Mutta...»
Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole
yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole... ole herännyt, mutta
tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme
yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas,
ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen...
biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri.
Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia.
Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas,
läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa
— todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen
paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki
polveudumme Caesaristakin... niinkuin melkein kaikki englantilaiset
ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset
huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me
perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta
suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä
kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä,
keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin
heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini
on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert
Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta
typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä
mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu
uskomattomalta.»
Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.
»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en
milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa
leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja
ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt
kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä,
ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti
oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista
tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt
itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja
nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen
palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka
ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin
tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»
Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.
»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean
pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan.
Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa,
suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria
miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä
ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme
eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja
peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi
ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti
ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä
varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti.
Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki
ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen
kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin,
kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme
ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja
minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja
katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja
matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin.
Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset
purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut
miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon
ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin
unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut
biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme
kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja
minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä
olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä
tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin
vasta alan nähdä... On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on
takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä
olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa
villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja
epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin
minä kuitenkin tein... Tietämättä... Kuljin vain eteenpäin, kunnes en
enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia
polviani...»
»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten
kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri
Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on
Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään
huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun
on tehtävä.»
Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut
jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne
hänelle.
5.
»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.
»Olen paraikaa ajatellut sitä.»
Hän jatkoi miettimistään hetkisen.
»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan
ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja
jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan
oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan
keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani,
mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että
tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin
hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon
kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin
ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka
julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian
vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain
kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten
henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean
sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee
kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka
pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin
minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa,
tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä
ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa
olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän
ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin
sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»
Hän vaikeni taas.
»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on... se on hyvin
houkuttelevaa.»
»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet.
Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas.
Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja!
Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen.
Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen
tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole
selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä
kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun
on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä
oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin
tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen
mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin.
Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja
kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava
ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia
lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani
hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi
erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.
»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että
mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja
keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa
viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen,
kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota
suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista
kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon
Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt
laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä
kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä
vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni
on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa
paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän
huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka
voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois.
Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian
myöhäistä.»
»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta
se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja
suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä
elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä
saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä
saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan
opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet
ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville,
kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen
oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua
elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen
ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni.
Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja
hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää
ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että
kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava
tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei
enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin... tuossa
paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani
heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja
nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on
kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan
ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi
niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja
autetaankin heitä.»
»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet
sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa.
Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja
salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet
paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista
hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti,
heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä
jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli... En voi
kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat... Ja selvinä hetkinään
— kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja
selittää heille kaikki.»
Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine
silmineen tuijottivat Bobbyyn.
»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan
voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä
turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta,
opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua.
Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani.
Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät,
eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan
kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien
heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen
hyväksi.»
Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:
»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto
oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta,
että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt
minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani
kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua
hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista
vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa.
Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun
täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja
kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy
tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava,
ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on
huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin
valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki
eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten
tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa,
ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen
ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea
olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin
tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään
niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen
näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»
»Kärsivällinen», toisti hän.
Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa,
paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota
vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään
hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen... Se antaa minulle uutta elämää.»
6.
Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes
kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän
keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua
Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi
hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä
enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja
Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että
seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi,
mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan,
puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen
alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen
jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen
kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille
asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava
lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän
halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.
Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla
ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille
Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin
huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi
huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan
pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin
päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen
alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon
loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina
kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet
ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin
silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta
ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän
katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää
hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä
painiskelu.
Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan.
Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa
kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli
hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa,
että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen
tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut
viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi,
ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.
Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi
hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu
mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen
tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien
ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä
onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta
keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen
elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken,
ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi
jätetty pois.
Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun
Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan
noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa
pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset
menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä,
Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla,
vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä.
Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay
Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan
kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli
pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen
näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen
kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva
näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako?
Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen
ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata
hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.
Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta
kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja
yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen,
sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään
ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä
mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä
ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki
Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli
Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean
kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon
mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta
sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon
avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa
arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä
synkästä naamiopelistä?
Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka
oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus,
pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja
hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat,
joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli
puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden
suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä
puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen
kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin
harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri
kiertymäisillään lukkoon.
Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli
jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut
mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen
vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin
oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon
oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja
toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen
ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät
sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he
tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se
on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on,
vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta
Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle
jyvälle oman ruumiin.»
»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby.
Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu
sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo
»turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia,
elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä
puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei
siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden
elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä
kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby
ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut,
kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään
mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.
»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On
olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien
loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»
Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille
Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen
suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset
ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä?
Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen
kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti
eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä.
Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.
»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?
Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»
Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt
käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut
puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki
kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.
Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.
»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää... Hän
syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi
hän ollut varjo.»
Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia
kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää
kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja
kaaosmainen jylinä...
Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta
liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät
kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä.
Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei
kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi
kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja
yllä.
Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja
puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen
suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.
Neljäs luku.