»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole
pörröttänyt sinun tukkaasi?»
»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»
»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi
tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi.
Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä
naimisiin.»
»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»
»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä
naimisiin kanssasi, Bobby... Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo
olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon
olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on,
Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»
Bobby päästeli vastustelevia ääniä.
»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit
minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»
Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.
»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin
päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi,
kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin.
Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin
mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’
ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus
minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka
lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana
kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun
tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä
olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu
epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä
en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka
minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt
minua jollakin tavoin... Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä
pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan
halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen
naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa...»
»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut...»
»Ei.»
»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä
sattumalta muuttaisit mieltäsi.»
»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta
vaikeni äkkiä...
Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja
puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.
»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi»,
nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»
Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja
seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta,
jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos
naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän
on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä
en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä,
jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton
nainen, Bobby. Tästä alkaen.»
»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.
»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»
Bobby oli ällistynyt.
»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.
Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen
poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä
taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän
tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia
suutelolta kuin kyynelten maustamat.
Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli
siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.
Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut,
mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan
merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa
tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden
aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään
uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat
juuri kukkaan puhkeamaisillaan.
4.
Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli
tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä
ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli
yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella,
tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi
naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä,
ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi
hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän
ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut
mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla.
Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen
omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten
saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.
Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella.
Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää
puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko
hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi.
Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan.
Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.
»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli
yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan
esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli.
Hän vain haihtui pois yöllä.»
»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin
pitkän väliajan jälkeen.
Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka
istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan.
Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen
kurkkunsa.
»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja
hajoitettaisiin», sanoi hän.
»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin
ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»
»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä
ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko
maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa,
jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka
tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja
haudattu... Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka
on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään,
Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa
kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat
hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta
milloinkaan tullut mitään... Kun kuulin, että hän oli kuollut, en
osannut uskoa sitä.»
_»Onko_ hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.
Siihen ei voinut vastata mitään.
Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa
vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä
vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee.
En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut
mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen
ajatellut häntä loppumattomiin.»
»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»
»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien
hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että
Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa
menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua
asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette
harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja
ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia.
Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle.
Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden
ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina
olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät
jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä
uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta
kuitenkin samana.»
»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin
toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni
riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla.
Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä...»
Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura
haihtuu pimeään.
Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi
puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain
hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän
jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen
jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme
kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat
opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata,
eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt.
Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi.
Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren
runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet
alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran
ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne
eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti.
Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä
kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden
näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat
profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan
viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei
ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»
»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»
»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.
»Selitän teille oppini», jatkoi hän.
Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka
suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä
hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja
kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä
myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli
mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään
teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys.
Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen
omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli
aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja
puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen,
parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret
Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä
tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin
äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui
taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui
paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa
hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse
väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan
vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen
ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä
hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen
elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta
maailmankaikkeudesta?
Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten
takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän
olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin
monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta.
Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen
tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen
uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista
käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä
Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä
Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti,
että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän
tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin
suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä,
yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli
heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen
ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen
olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän
uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja
fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja
leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.
Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta.
Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan
niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti
vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta
melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli
sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin,
mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät
heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän
käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti
käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.
»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle,
»on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän
rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt
synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te
sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki
yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä,
niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö
tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»
»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä
minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat
osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä.
Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on
yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän
urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu
eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa
kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin
ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan.
Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän
romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista,
edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen
mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai
johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes
elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme,
uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun
aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti...
henkiseen ainekseensa nähden.»
»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta
Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran
niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai
tehnyt sinä päivänä.
5.
Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa
tuolissa.
Lambonen sulava ääni selitteli:... »joten ei merkitse niin paljon se,
mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo
mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi
ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa
kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme.
Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja
persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä
työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme
esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä
me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät,
niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille.
Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen
jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen
työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin
ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut
työnsä tehdyksi.»
»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi
Devizes.
»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»
»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»
»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi
Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko
huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta
epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa
apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän
kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt
koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»
Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä.
Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti,
mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään
ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin
hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus
olisi toivonut omaavansa silmälasit.
Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi
äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.
»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.
Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän
tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän
samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että
tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin
juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki,
että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina
Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät
ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa
valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo
kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.
»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.
Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai
teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä
leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet
pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia
on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»
»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.
»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies
on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman
silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan
omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne
makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei
tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu
tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman
surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut.
Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä... Amerikassa... joka
paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen,
toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen
maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt.
Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa
sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on
tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja
unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä
sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja
herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»
»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain
ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti
kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin,
ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden
kanssa ja päättää keskustelun.
»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä
jatkuisi iankaikkisesti.»
Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista.
Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että
hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.
»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain
vanhoja, jotka on maalattu uudelleen...»
»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.
»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua
siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden,
olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa
sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan
isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra
Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat
hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja
tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli
minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua
hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri
sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen.
Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman
herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan
tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi.
Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin
ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin... Ja minä uskon, että
sellainen on meidän kaikkien laita.»
Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa
voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.
»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman
itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään,
että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei
merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty.
Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei
mikään... Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain
vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi.
En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen.
Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto,
jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki
jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset
koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska
me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme:
'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään.
Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon
menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla
siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että
jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on
pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta
pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa.
Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi
me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»
Nti Lambone liikahteli ja hytisi.
Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone
oli hiljaa.
»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja
tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme,
on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu.
Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin,
mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa
epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette
olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen.
Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun
ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»
»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen
puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota
polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina
Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni
mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi
luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä
luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden
aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen
takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on
olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»
Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää
uhrautumista», sanoi hän.
Syntyi hiljaisuus.
»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin
ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»
»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella
äänellä.
»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman
huomautuksen.
»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden
jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran
on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia.
Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin
biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten
erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun
saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät
kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne
ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään
kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain
siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä.
Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme
rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle,
jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä
piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan
ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai
tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua
ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta
hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen
tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja
saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä
tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin
kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja
pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En
ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»
»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi
kehityksessänne», sanoi Devizes.
»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»
»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo
teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte
kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa
saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta.
Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku
pikkuinen suru.»
»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»
Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.
»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.
Rakkaani!
»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina
Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö
sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään
aina kohdella minua lapsena?»
»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä
iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs
seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte
esimerkiksi olevanne kommunisti.»
»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta,
»vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»
»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin
toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa
yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää
tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta
teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin
kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte
jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne
ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä
tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy.
Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme.
Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava
ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka
pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois
mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa
elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»
»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»
»Siinä onkin kaikki.»
»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan
suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän
uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn
herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun
ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme
Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa
ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet
toisemme.»
Löytäneet toisemme?
»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea
tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten
minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja
rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen
olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana
Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen.
Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä?
Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen
sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä.
Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana
kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien
rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja
kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina
merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken
niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden... Siinä
kaikki.»
Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä
Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen
korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»?
Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä,
että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina
Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen
tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen
tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?
Nti Lambone liikahteli levottomasti.
Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.
»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.
He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten
alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.
6.
»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone
kesken hiljaisuutta.
»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti
Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»
»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta...» sanoi hän, mutta jätti
lauseensa kesken.
»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone.
»Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme
vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin
kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti
paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa
kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän
muoto vetää tulta ylös.»
»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan
hitaana ja kookkaana.
7.
Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen
huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi
muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa
alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet
Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle.
Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja
ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja.
Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut
mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä
hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja
suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli,
jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka
ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää.
Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen
tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka
nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat
ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.
Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui
sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita
säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein
siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan: