1.
Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui,
että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä
oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta,
työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut
pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta,
kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä
kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten
liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa
uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia,
kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan
ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.
»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain
luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»
Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja
hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput
tankoaan vasten.
»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.
»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»
»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.
»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän
tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen
ääressä.
Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä
ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin
katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello
tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin
levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko
postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa
suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui
ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi
hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui
vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen,
päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja
lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka
oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä
pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö
katseli ympärilleen lähestyessään taloa.
Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla
sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta
kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen
henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi
hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota
hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies
saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä
ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
2.
Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on,
huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen
nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa
alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli
toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi
vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä...»
»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.
»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää
osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet
tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»
»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.
»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa
aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä,
eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin
vaikea arvata kaikkea.»
»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»