»Toivoakseni ei.»
Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää
luvatko. En voisi kestää pettymystä.»
»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette
mainiossa turvassa.»
»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»
»Ei.»
»Eikö milloinkaan?»
»Ei.»
»Se tärisytti kamalasti... Missä on Christina Alberta?»
Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.
»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.
Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.
Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.
En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»
Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:
»Olitte huolissanne minun vuokseni?»
»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin
Midgardkadulla.»
»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon,
kuningasten kuningas?»
»Itseasiassa», sanoi Bobby.
»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»
Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat
ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon.
»Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen
sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi
prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö.
Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja
jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»
»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»
»Hän hakee minua luultavasti.»
»Missä hän on?»
»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli
kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se
atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se
on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä
ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»
»Siellä, siellä... paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän
nimenne oli Preemby.»
»Albert Edward Preemby... Kummallista.»
Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin
olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli
pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset
vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä,
merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli
mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla
kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä,
taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut
olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa —
Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat
jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti
pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle
sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri
kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään.
Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin,
en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin
niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt
käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin
lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen
olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni,
kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen
paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»
Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti
katselemaan taivasta.
Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen
minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole
niin voimaton kuin te.»
Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut,
mitä toinen sanoi. Bobby nousi.
»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme
pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä
takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»
»Vuode on mainio», vastasi Sargon.
Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin
kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi
yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli
uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti
Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän
oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa,
mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että
oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.
Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka
juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä
kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän
oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus,
mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä
ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä
tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.
Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi
Sargonin parempana ja puheliaampana.
»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni.
Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut
hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en
merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta
erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en
pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui
se lurjus tyttäreni kanssa.»
»Lonsdalen talleissa?»
»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea.
Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin
hänelle, jos hän tulisikin.»
Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.
»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.
»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun
ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni
lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi
kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»
10.
»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»
Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean
ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen
täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen
täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä
tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle
itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle
nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut
hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän
oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään
asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan
ja omaa elämäntapaansa.
Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko
maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan
tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan
hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen
puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui
siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä,
että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän
vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut
sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi
siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko
maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin
pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen
turvallisuudesta ja mukavuudesta.
Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin
Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi
nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian
kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta,
vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän
menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta
»Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta
hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia
ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä
hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia
huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran
on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin
vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään
yksitoikkoista hetkeäkään...»
Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän,
»eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»
Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä
tänään.»
Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia.
Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka
hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän
otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa
osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena
kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: _»Isänne turvassa mutta
ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa
Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi
pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä
jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä
hoikka tumma Roothing.»_
Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.
Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi.
Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea,
hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan
uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti
ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan
Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo
olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle,
mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa
määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja
häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä
noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä
kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen
tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn
perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta
he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli
toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby
tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla
kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa
mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.
Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän
voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi
heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi
ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.
Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan
hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina
terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne
pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti
saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla
luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin,
että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat
sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On
pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»
Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi
pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja
monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin
luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten
seikkojen välttämisestä.
Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka
keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.
Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi
seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt
aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka
hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä
myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen
keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia,
joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä.
Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa
pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa,
olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan
hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut
hänen aran lempensä runsautta...
»Mitä!»
»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja
paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä
ei ole nähnytkään tyttöä.»
Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen
kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen
jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan
Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi
silloin tällöin heikosti yskäisten.
»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.
Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki
vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan
pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli
noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.
Kolmas luku.