1.
Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin
kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin
viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko
Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli
kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut
mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut
tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät
myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut
käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon
nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti
selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen
Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli
saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin
pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi
sinne.
Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea
vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan.
Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän
tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias,
ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta
kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin
sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän
pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin
kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa
kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli
äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana
erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille
sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin
epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka
tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta
nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen
kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä
vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti
artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien
puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos
suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi,
joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä,
paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän.
Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen
tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille,
mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen
hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.
Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan.
Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena
ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen
hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain
velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut
selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus
vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän
saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen
itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.»
Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen:
»Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos
toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki
sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön,
terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän
oli koko lehden tuki ja turva.
Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan
asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka
oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja
tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan
hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia.
Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään
poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi
epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet
pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat
muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä
ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen
hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.
»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan
hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä
ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin
olen kiltti... Hän tarkoitti sitä... Sanoi niin ... Työnsi minut pois.
En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»
Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.
Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle
Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja
jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että
suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.
Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.
»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.
»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.
»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion
vain katsella ympärilleni.»
Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.
»Mutta...» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.
»Niin?» sanoi Bobby.
»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»
»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.
»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne
kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää
häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen
hiljaisuuden jälkeen.
»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.
»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni,
sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita.
Sargon, kuninkaitten kuningas... Minun täytyy tehdä jotakin siinä,
taikka halkean.»
Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on
parasta mennä», sanoi hän.
»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn
katsahdettua häneen.
»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän
tarvitse sitä tällä viikolla.»
»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.
»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.
»Luuletko!» sanoi Billy.
Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.
»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen
Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä
hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies
paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen
pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen
maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä.
Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»
»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.
»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»
»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.
»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.
2.
Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä
hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että
sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee
puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella,
ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean
makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen
vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli
vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa,
jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja
hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan
suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä.
Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä
vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat
puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi
häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui
siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko
saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.
Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli
tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään
taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli
jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi
katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli
miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään
yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien
tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait
ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia
säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien
ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat
ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat
yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen
intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava
luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön,
jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.
Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten
rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän
jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista.
Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.
Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään
ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen
ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä.
Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.
Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja
koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus
oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli
kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää
miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät
voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian
komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi
rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä,
huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että
hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai
kokonaisen korin tavaraa... Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.
»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue
laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän
menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle,
josta näkisi koko parantolan alueen.
Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka
kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan
takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi
kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli,
ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan
ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin
liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät
harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti
ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut
niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa,
moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa
piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää
mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti
kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli
itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen.
Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.
Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko
kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota
useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat
oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi
hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa
varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon
vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli
laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema
ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä
olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt
hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin
suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne...
Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut
laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen
Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen
osia liittymään toisiinsa... Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi
sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki
edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!»
sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.
Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja
hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut
hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli.
Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari,
suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi
vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot.
Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen
avoimin silmin.
Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa
joki juoksi hoitolan alueelta... Hän huomasi, että muurin yli saattoi
hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi
solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta
saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan
köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja —
ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan
pihalle ja kävellä siellä hiukan.
Niin. Sen hän tekisi.
Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi
kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin
voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja
sitten? Minne hän hänet veisi?
Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn
laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut
ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.
Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan
lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen
kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt
hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole
sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä
Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan
mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta
muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä
hoitolan alueella onnettomuuksitta.
Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta
kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta
kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin
varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä
muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet
omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta
mahdollisesti tulevia vapauttajia.
Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista
syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta
hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan
Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin
oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon
liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada
hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä,
milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä
harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi
kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä
sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi
vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He
lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa,
Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä
tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby
Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi
asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.
Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut
oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi
tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.
3.
Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi
hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut
minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä
kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan
taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen
tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään
tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi
myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään
asiasta.
Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset,
tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli
näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen
liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen
vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja
toivon tuoja.
He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan
ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin
eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta.
Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta
hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan
pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua
viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista
ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan
kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää,
jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä
hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö.
Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä
tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa
koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi
mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat
olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä.
Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan
hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita
ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin
salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten
läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui
pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin
heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen
ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi
puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi
häntä antamasta ohjeitaan.
Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan
huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä
lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että
hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät
suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat
entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui
hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen
ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.
»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille»,
sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan
vointinne takia.»
»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä
kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään... »minua, Sargonia?»
Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä
Sargonia, menneisyyden kuningasta.»
»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.
Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät
mitä hyvänsä.»
Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän.
»Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä
varmalta nyt enää.»
»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian
paljon sanottavaa toisillemme.»
Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja
siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi
käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi
käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi
sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he
ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he
ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta...
kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä
tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia,
hyvin kamalia.»
Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.
»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.
»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta
tekee? Voiko hän hyvin?»
»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi
noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne.
»Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.
Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa
ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät
heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle.
He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat
kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut,
pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä
on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita
miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä
vastaan... Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia... Tummentuneita
sieluja... Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella
vain... Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita...
äärettömästi... Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»
Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien
muistojen noustessa mieleen.
»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän
äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.
Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut
herännyt. Hän nukkui... tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä
olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä
paikasta myös... Sargon! Sargon on aivan eri henkilö... Mutta se on
vaikeaa.»
Hän vaikeni taas.
Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua
kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään
ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli
suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli
salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän,
»jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille...» Tällä
hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun
minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä
hoitolaa. Ymmärrättekö?»
»Tämä paikka... Keski-Aasia, jos minä olen Sargon... Kaikki on
mahdollista, kaikki muu... Mutta me olemme yhä Englannissa.»
»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»
»Niin, niin, selittäkää.»
»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»
Mahtoiko hän ymmärtää.
»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi
hänen silmänsä ja joutui hämilleen.
»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden
jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.
»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.
Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä
hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä
kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän
antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun
kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin.
»Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin:
»Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon
suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti
auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa.
Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin
alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes
vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.
»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta
tarkoitatte?»
»Sillä tarkoitetaan teitä.»
»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin
usein Eufratista.»
Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!
Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?
»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin... Tarkoitan paljoa pienempää
jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»
Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli
lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan.
Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun
kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen
häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen
vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai
pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin
täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon
silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»
»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä
ympäriinsä ihan vapaasti?»
»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»
»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»
Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä
jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.
Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia
enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka
kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan.
Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista
kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja
kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei
kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista,
toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja
murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla
otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina.
Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista?
Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby
saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt
puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti
ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin
salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby
olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä
sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi
hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa
sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.
»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.
»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»
»Eräät ihmiset ovat naamioita.»
»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.
Hän katselee. Älkää vastatko.»
»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.
Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän
voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut
tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle
kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai
taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla
muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.
Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi
lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi
vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä
hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.
»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte?
Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te
usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin,
että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää
aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei
tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan...
Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta
se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua
tapaamaan?... Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen,
on sekin jo tapaus...» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa.
Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua...»
»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.
En voi sietää häntä.»
»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais
parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on
vajavaisia tai mielipuolia.»
Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko
jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia —
kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta.
Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon
vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.
Bobby ei nukkunut sinä yönä.
4.
Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän
ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän
oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista.
Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin.
Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi
pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän.
Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli
koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen.
Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan
vuoteessaan.
Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka
joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta.
Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt
tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?
Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli
unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu
teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät,
joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella.
Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi
mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma
jo heräsi... Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt...
He olivat odottaneet turhaan...
Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista,
että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää
eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä
varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään,
ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja
mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva
mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin
päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan.
Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen
huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka
rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti
olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen
vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän
tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.
Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli
kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten
lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut
ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä
enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä
pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt
niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan,
kasvavaan valoon.
Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän
selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä
väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?
Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?...
Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.
Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja
tohvelit. Hssh! Mikä siellä?... Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta.
Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.
Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta
vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma
näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä
odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja
lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain
häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.
Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen
lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut
mitään: kello alakerrassa löi kuutta.
Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni,
sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti
sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi
ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia
kasvoihin.
Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan
vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.
Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka
ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi
pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä,
johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.
Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman
siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka
kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas
näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu.
Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia,
vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla
puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole
milloinkaan täydellistä lepoa.
Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin
saattaa olla.
Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen
vartia löytäisi hänet täältä...
Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei
kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.
Mitä Sargonin olikaan muistettava?
Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä
joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä
puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle,
missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä
sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi.
Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät
läikkiä hopeiseen harmauteen.
Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista
vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi
siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta.
Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin
varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään
upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi
taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen
ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne
polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden.
Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.
Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin
tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan
häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa,
koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että
ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne
kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä
puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti
hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien
kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia
muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat
kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa
aiheuttamaa ääntä.
Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin
kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden
säännöllistä tippumista puista.
Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni
sen kiitäessä maantietä pitkin.
Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset
oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut
mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas
laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo
siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi
täydellisesti puron.
Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että
häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan
tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan...
Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja
kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä
näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään
liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen
päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta
nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat
sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri,
kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti,
säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai
aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella.
Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken
oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti
purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa
selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa
paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja
sammui.
Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?
Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo
ystävällinen sumu peitti hänet.
Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen
vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli
hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun
potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.
Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen
pilvenhattara.
Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin
märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli
se jo hävinnyt sumuun.
»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen
keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!
Se oli puro.
Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.
Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita,
avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia
puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli,
tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin
takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset.
Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.
Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon
vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle
murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.
Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen
puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut
merkkiäkään odottajista eikä auttajista.
Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.
Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä
yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima,
joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.
Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka
oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri
valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi,
ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan
valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä
kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä,
salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena,
pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.
5.
Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät
hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta
riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla
haukkui koira.
Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä
hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että
siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja
palaisivat pian.
Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt
uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan!
Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.
Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt
väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin.
Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin
hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei
antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja
pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja
kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen
huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa.
Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi
liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän
joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista?
Joku luvatuista auttajista!
Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut.
Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan
kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai
toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti
kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi
heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan
Sargonia kohti.
Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi
silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.
Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt
hänet otettaisiin kiinni.
Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette,
Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja
putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»
»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani.
Olen aivan ällistynyt... Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on
tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa
mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään
pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei
kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on
peite sivuvaunussa.»
Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan
aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen
auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla
kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.
6.
Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt
kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut
maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata
Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen
siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja
päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle
kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan
kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli
yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin
lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että
hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian
kuin mahdollista.
Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä»,
sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä
olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»
»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.
»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.
Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä
alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla
näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon
hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja
huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia,
kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta
aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä
tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin,
ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa
vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli
lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli
oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin
Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten
alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety
takaisin hoitolaan.
Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin
pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki
kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät
heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen
arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille
poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille.
Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät
häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän
pysäytti koneensa.
He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.
»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla.
»Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä
tiedättekin sen, herra?»
»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän
tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.
»Niin on.»
»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.
»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän
oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt
häntä?»
Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään
jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»
»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»
Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän
juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet...
näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä.
Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun
vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»
»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»
Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni
ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä
se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»
Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua»,
sanoi Jim.
»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.
Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät
avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia
sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei
heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten
luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät
huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta
sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät
kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan
edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli
hiukan jalkojaan perässään.»
»Hän se on», sanoi Jim.
Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi
hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja
nyt Sargonia hakemaan.»
Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi
taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa,
jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään
tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle,
jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut
merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja
ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?
»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»
Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.
»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.
Hän oli ehkä perin nääntynyt.»
Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt
paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka
oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän
hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi
siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui
kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa.
Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta
sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt
säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin
kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa
oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä
hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon
oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen
sijainen.
Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän
hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen
mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.
Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi
hän.
Nukkuja ei herännyt.
Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi.
Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen,
nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya
hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti.
Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja
käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet
variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko
kaiken paikalleen?»
»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko
hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä
säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa
se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan
kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun
olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme
ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»
»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua
ja munaa?»
»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.
»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.
Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen,
kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin
mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä
Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi
satulaan.
Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut
hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada
joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte... He hyppelivät ja tärisivät
kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä.
Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui
Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»
Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.
7.
He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin
mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin
torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan.
Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut
silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän
auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli
lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän
seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen
pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta
palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken
aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni
keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on
kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.
Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan.
Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole
tainnut syödä vielä?» kysyi hän.
»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.
»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.
»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.
»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.
»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.
Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä
välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.
»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.
Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi
tarkoittavasti »huh».
»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä
merkityksellä.
Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että
aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko
seuralaisenne nainen vai mies... mutta...»
Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän
on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti
isännän siihen.
Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille
päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä
vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja
sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku
sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma.
Erehdyin äsken.»
Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät
eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta
ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan
yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu»,
selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa
sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin
päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja
merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi
juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista
vapautumista — todellisuudesta.
Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli
paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan.
Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja
tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä.
Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka
istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin
Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti
aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.
8.
Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen.
Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan
monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas.
Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin
muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat
vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki
mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa
olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen
tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän
oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone
vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä
niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa —
huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja
ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.
Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen
olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja
ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat
huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin
hyvänsä torstain jälkeen.
Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti
kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät
pitkäksikin aikaa.
Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan
kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään
ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys
hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.
Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:
»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»
Mitä tämä nyt tarkoitti?
Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.
»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»
Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki
tullaan myöhemmin Roothing.»
Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä
Roothing.»
»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.
Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»
Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli
vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin
sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa
kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin
ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut
ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi
vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka
olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen.
Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin
rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän
ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava
käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi
nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua
hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi
ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva
Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti
esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se
oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.
Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen
pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja
ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi
kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian
suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut,
joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä.
Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen
liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen
vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa.
Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut
epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen
vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan
sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.
Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi
hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa,
rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut
valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.
»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet,
vieläpä kengätkin!»
»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»
»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren
laukkunikin.»
»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?»
kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.
»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka
olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi
mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.)
Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin
näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»
»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.
»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No
niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan
tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen,
että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain
vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»
»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän
epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa
pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän
suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.
»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on
tuskin vieläkään toipunut siitä.»
»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.
»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva
Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»
»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää
meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua
juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi.
Eikö niin, setä?»
»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»
»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer,
kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»
»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten
huomattavasti.
»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä
välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan
teidän hyvä olla täällä, setä?»
»Olenko turvassa?»
»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea
auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.
»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti
ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»
»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.
»Niinkuin mies olla voi.»
»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»
»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan
viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.
Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä,
ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi
ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen
makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni
omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään,
jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui
alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla,
selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen
setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta
Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi
täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja
huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia
yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään,
nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi
asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet
odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se,
että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin
luona ja heti.
»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän
teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.
»Mutta milloin?»
»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.
Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä
poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.
Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»
Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.
9.
Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut
kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen
poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei
kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa
palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli,
että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko
ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita,
erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja
kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän
puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän
kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä,
hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän
halukkaasti puhumaankin.
»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.
»On kyllä.»
»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»
»Niin kyllä.»